Hei kaikki. Suoraan asiaan, eli nyt olisi tällainen tilanne päällä: vihdoin muutaman vuoden tauon jälkeen ihastuin syksyllä jo entuudestaan tuttuun nuoreen mieheen, joka vei äkkiä ja täysin yllätyksenä sydämeni mukanaan - ja on sillä tiellä vieläkin. Viime aikoina olenkin alkanut hiljalleen harkita, että kertoisin ihastukseni kohteelle tunteistani.
Olemme nyt tulleet hyviksi kavereiksi, jotka jakavat voimakkaan samankaltaisuuden tunteen – viihdymme toistemme seurassa aina, kun näemme. Tiedän, että kyseinen mies pitää allekirjoittanutta älykkäänä, suorasanaisena, hauskana ja lämpimänä naisihmisenä (ja tiedän myös, että miehen ihannenaisen ominaisuudet eivät ole yllämainituista piirteistä kaukana). Mä taas ihailen ihastukseni komedian tajua, herkkyyttä ja rauhallista ulkokuorta, jonka takana on ihan oma vänkä persoonansa – mies ei kuitenkaan itse tunnu olevan selvillä asiasta, vaan vähättelee luonnettaan ja puolestaan tuntuu haluavan pönkittää täysin toisarvoisia piirteitä itsessään (naisseikkailut, ulkonäkö, harrastukset, pelit ja vehkeet). Siksi koenkin vaikeaksi antaa mitään positiivista palautetta ihastukselleni, sillä pelkään siten kuulostavani juuri niiltä tusinatytöiltä, joita miehellä on ollut tapana sänkyynsä kaataa.
Vähän aikaa sitten tilanne kärjistyikin siten, että ihastukseni kanssa lähestulkoon tappelimme, kun vaativaisena paskana olin jälleen kerran mennyt möläyttämään suustani jotain superkriittistä (oikeasti olin vain ikävissäni, kun emme olleet nähneet pitkään aikaan). Oli kuitenkin pieni onni, että noin kävi, sillä se pisti mut ajattelemaan: kenties ongelma suhteessamme - joka siis on muodossa tai toisessa olemassa ja junnaa paikallaan – ei olekaan ihastukseni arvaamattoman luonne, vaan mun näennäinen kylmyys, joka varmasti lannistaa.
Eli, kuinka saisin rohkeutta näyttää ihastukselleni todelliset tunteeni – edes pienen osan niistä? Ja kuinka herkästi miehet kokevat itsensä epävarmoiksi kaltaisteni naisten edessä?
Miehistä näkökantaa olisi kiva saada. Ja myös naiset hoi!
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea kilometrin pituisen mussutukseni. Erityinen kiitos niille, jotka vielä kommentoivatkin.
Ja sit fiksuja vastauksia, hei. :D
Olemme nyt tulleet hyviksi kavereiksi, jotka jakavat voimakkaan samankaltaisuuden tunteen – viihdymme toistemme seurassa aina, kun näemme. Tiedän, että kyseinen mies pitää allekirjoittanutta älykkäänä, suorasanaisena, hauskana ja lämpimänä naisihmisenä (ja tiedän myös, että miehen ihannenaisen ominaisuudet eivät ole yllämainituista piirteistä kaukana). Mä taas ihailen ihastukseni komedian tajua, herkkyyttä ja rauhallista ulkokuorta, jonka takana on ihan oma vänkä persoonansa – mies ei kuitenkaan itse tunnu olevan selvillä asiasta, vaan vähättelee luonnettaan ja puolestaan tuntuu haluavan pönkittää täysin toisarvoisia piirteitä itsessään (naisseikkailut, ulkonäkö, harrastukset, pelit ja vehkeet). Siksi koenkin vaikeaksi antaa mitään positiivista palautetta ihastukselleni, sillä pelkään siten kuulostavani juuri niiltä tusinatytöiltä, joita miehellä on ollut tapana sänkyynsä kaataa.
Vähän aikaa sitten tilanne kärjistyikin siten, että ihastukseni kanssa lähestulkoon tappelimme, kun vaativaisena paskana olin jälleen kerran mennyt möläyttämään suustani jotain superkriittistä (oikeasti olin vain ikävissäni, kun emme olleet nähneet pitkään aikaan). Oli kuitenkin pieni onni, että noin kävi, sillä se pisti mut ajattelemaan: kenties ongelma suhteessamme - joka siis on muodossa tai toisessa olemassa ja junnaa paikallaan – ei olekaan ihastukseni arvaamattoman luonne, vaan mun näennäinen kylmyys, joka varmasti lannistaa.
Eli, kuinka saisin rohkeutta näyttää ihastukselleni todelliset tunteeni – edes pienen osan niistä? Ja kuinka herkästi miehet kokevat itsensä epävarmoiksi kaltaisteni naisten edessä?
Miehistä näkökantaa olisi kiva saada. Ja myös naiset hoi!
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea kilometrin pituisen mussutukseni. Erityinen kiitos niille, jotka vielä kommentoivatkin.
Ja sit fiksuja vastauksia, hei. :D
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla on ollut saman tyyppinen tilanne -samalla tavalla itse myös reagoin ihastumiseen. Menen aika etäiseksi ja lukitsen tunteeni sisimpääni entistä voimakkaammin. Mutta ajattelin yhdessä vaiheessa, että miksi ihmeessä? Miksi tein niin. Suojelinko itseäni toiselta vai mikä sai minut toimimaan vastoin todellista minääni. Noh, päätin antaa tunteiden viedä, sillä on minullakin lupa tuntea. Siinä missä toivon muiden ihmisten näyttävän tunteita minua kohtaan en itse kuitenkaan ole valmis vastaavaan muita kohtaan. Se oli todella ristiriitainen piirre itsessäni. Sen päätin muuttaa.
Nyt häpeilemättä olen osoittanut tunteeni ja puhunut niistä, ei siitä ole ollut haittaakaan. En tiedä vieläkään onko tämä ollut kannattavaa sillä toki minua pelottaa, että tulenko näin haavoitetuksi helpommin. Mutta hei c´mon, elämää tämä vain on! Toki erään tietyn ihmisen mielipide merkitsee ja hänen tunteet myös, mitä hän ajattelee mutta jos hän ei ymmärrä minua niin tiedän, ettemme ole toisillemme tarkoitetut.
Luopuessani estoistani olen saanut paljon enemmän. Minkä hiton takia mun pitäisi järkeillä joka asiaa? En ole kuitenkaan tunteistani tilivelvollinen kenellekään ;)
Ihminen ei voi kommunikoida muuten kuin puhumalla ja elekielellä. Kun ymmärtää oman roolinsa ja tunteensa niin sitten kaikki luonnistuu itsestään. Uskalla uskaltaa, se on se juttu :) Tsemppii!
..niin etköhän jotain södeä keksi!
Vähän vastaavanlaisessa tilanteessa (ihastukseni on nainen) olen miettinyt (olen ollut se aloitteellisempi osapuoli), että jospa aika on ollut väärä, tai olen erehtynyt. Mutten oikein osaa sanoa tuon tytön luonteesta paljoa, ehkä kuitenkin on aika ujo ja lämmin persoona:).
Tunnut pitävän tuota miestä vähän pinnallisena. Yleensä tuollaiset ulkoiset jutut on vain leikkikaluja. Ehkä kuvittelet vain nuo miesseikkailut sinun ihastuksesi kohdalla? Muistan vaan takavuosiltani, kun jotenkin aika moni nainen rupesi mulle tilittään murheita, ehkä persoonani on sellainen, että tulee shrinkki mieleen. Ulkopuoliselle on helppo kertoa. Olin vähän yllättynyt, mutta otin asian niin, että toivottavasti taakka pieneni. Omia murheita purkaan nykyään enimmäkseen harrastuksiin, en rasita liikaa muita pappoja, niillä on omissa tarpeeksi.
Kun on kuullut isommistakin murheista, omat tuntuu aika pieniltä. Jos joku on sattunut kertomaan suurinpiirtein elämäntarinansa konkurssista leskeyteen tms, sellaisen ihmisen kanssa on aika mutkattomat välit. Muttei romanttiset millään muotoa.
Ikä ja kokemus kyllä näyttää tien. Hyvää päivänjatkoa sinulle.
T Pappa