Pelkään niin hylätyksi tulemista.
Olen elänyt raskaan lapsuuden isäni alkoholismin takia. Tajuan, että ikävät muistot lapsuuden perheessäni vaikuttaa mieleeni tänä päivänäkin ja toimin tiedostamatta pelkoni pohjalta ja se rajoittaa minua. En osaa olla onnellinen.
Pelko sabotoi seurustelusuhteitani kerta toisensa jälkeen. Milloin mihinkin asiaan naamioituneena suhteet päättyy..
Mitä kannattaa tehdä? Miten opin elämään pelosta huolimatta, saan pelkoni kuriin tai kaikkoamaan?
Olen elänyt raskaan lapsuuden isäni alkoholismin takia. Tajuan, että ikävät muistot lapsuuden perheessäni vaikuttaa mieleeni tänä päivänäkin ja toimin tiedostamatta pelkoni pohjalta ja se rajoittaa minua. En osaa olla onnellinen.
Pelko sabotoi seurustelusuhteitani kerta toisensa jälkeen. Milloin mihinkin asiaan naamioituneena suhteet päättyy..
Mitä kannattaa tehdä? Miten opin elämään pelosta huolimatta, saan pelkoni kuriin tai kaikkoamaan?
Vastaukset 7
Vanhimmat
oon jo 44v, en tiedä minkä ikäinen ketjun aloittaja. itselläni takana lapsuudessa tulleita hylkäämis kokemuksia. vanhempien ero, äiyi heitti 13v ulos, ystävän kuolema.ym ym. hylkääminen on aina pelottanut. teininä seurustelu loppui aina siihen kun ajattelin että jätä, ennen kun sinut jätetään. ei ollut aina helppoa mutta niin tein. 24 vuotiaana menin naimisiin ja opettelin luottamaan ja kerroin peloistani miehelle, lupasi olla hylkäämättä.lopulta luotin. järkytys mielelle oli suuri kun avioliitto päättyi miehen pettäessä minua 16v yhdessäolon jälkeen ´´parhaan´´ ystävättäreni kanssa. menetys oli kaksinkertainen, menetin mieheni, lasteni isän, sekä ystäväni. nyt 4v sinkkuna ja sama asenne kuin nuorena, jätä ennen kun jätetään. paljon lyhyitä suhteita ja äkkiä uusi kun en halua yksin olla.nyt olen tavannut miehen....johon yritän luottaa...vaikeaa on ja pelot ovat todella pahat....mutta haluanisin vielä kokea jotain hyvää ilman hylkäämisen tuntua ja pelkoa. onnea sinullekin
ikää aloittajalla 27v.
olen miettinyt etten aio satuttaa tämän asian takia itseäni enää, enkä toista. jotenkin on löydettävä sisäinen rauha...
onnea matkaan sullekin, mitä lähempänä on sinut itsensä kanssa sitä helpommaksi se elämä käy, toisten kautta ei kannata kostaa, satuttaa vaan itseään. aikas elinehto suhteelle on että osaa olla itsekseen, jotta voi elää ja tulee toimeen myös toisen kanssa. miten muuten se onnistuis..?
kannattaa rakastua
ihastuminen ja sen kautta rakastuminen. Siinä oikeasti jo uskaltaa pistää itsensä alttiiksi peloille. Tiedän koska koin sen tunteen itse, tai on vieläkin se tunne. Välittää jostakusta.
Ei siitä ole kehkeytynyt sen erikoisempaa mutta kuitenkin, olisin ollut täysin valmis luopumaan pelosta siinä täysin.
Ja pystyn kuvittelemaan täysin että se sopisi minulle ja kaiken mitä parisuhteeseen kuuluu maan ja taivaan väliltä.
mutta näin muuten ilman sitä tunnetta...
Ihmiset kuvittelevat mahdollisesti että olen ujo, jännittää, saamaton ja jotkut taas että olen jopa homo, kun selviää ettei minulla ole ollut naista, en edes suudellut. Monet taas jotka eivät minua tunne luulevat että saan naisia yhtenään ja yllätyn kun he vihjaisevat jotain sen suuntaista. Annan kuvaa ja kerron asiat niinkuin olisin vain epäonninen naisten suhteen. Selitän että olen vielä nuori ja on aikaa, niinkuin olenkin. Mutta ei se poista ongelmaa. Haen ihmisistä jopa hakemalla vikoja jos sen vaatii ja vakuuttelen itselleni etten sisältä taikka ulkoa kauniita saa, vähemmän kauniit taas eivät minua kelpuuttaisi, kuulemma komea, kuulemma persoonalta sitä sun tätä mahtavaa. Minusta on ihastuttu tälläkin hetkellä, mutta annan niiden hommien kuivua luultavasti ajallaan kasaan kuten aina.
Jos ihmiset yrittävät järkätä minulle jotain, olen todella kylmä ja teen mitä vaan kampittaakseni homman. Ja tunnen niissä tilanteissa itseni todella uhatuksi.
Todellisuudessa tiedän etten herkästi kykene ottamaan niitä merkitseviä askelia, tai siis minulle ne ovat todella merkittäviä, enkä aloittamaan suhteita, en edes yhden illan juttuja, en kykene tavallaan näkemään itseäni siinä vaikka olen jopa ihan lukenut ja hakenut paljon tietoa aiheista, kuvitellut, paneutunut aiheeseen...tiedän mitä tehdä mutta en silti vaan osaa koska pelkään ja ongelma on se etten osaa edes käsitellä sitä pelkona. En pysty hyväksymään että nyt on kyseessä pelko.
Kun ihastuneet tekevät jotain liikkeitä minuun ja naiset yleensä tositarkoituksella, selvästi, niin tunnen itseni miltei uhatuksi ja joskus käyttäydyn todella erikoisesti. Se on minulle tunne kuin jotakin olennaista puuttuisi kyvyistäni ja se pistää ja polttaa. Tahdon päästä siitä irti ja tahdon etteivät ole enää minusta kiinnostuneita.
Nuoret tytöt kerran yrittivät lähestyä minua kun olin nuori kundi laivalla ja näytin jopa heille kesoa. Selitin sen itselleni kännispäisyyden piikkiin mutta todellisuudessa vaan tunnen pelkoa.
Pelkoni tulee kai lähinnä siitä etten tiedä yhtään mitä pitää tehdä. En ole saanut mallia. En muista koska vanhempani olisivat edes koskaan suudelleet... ja toisekseen en luota ihmisiin aidosti, en herkästi saa pidettyä edes kavereita, kaikki ovat minulle vieraita, isäni äitinikin. Olen oppinut elämään maailmassa kuten olisin täällä ainoa ja yksin kaikkia vastassa.
Vanhempani ovat ikäänkuin olleet vain jotain työntekijöitä, tilattuja.
Kun kuljen siskoni kanssa kadulla on minulla todella levollinen olo. Naiset näkevät minut varattuna ja voin sanoa itselleni ettei tarvitse välittää ja se on todella rauhallinen olotila.
Edes se että olen juonut tähän ongelmaani ei ole poistanut sitä, tuonut mitään ratkaisua. Rohkeutta tulee mutta silti olo on kuin eunokilla.
Alkoholistina en voi enää juodakkaan.
minulla oli vääristynyt omakuva, mutta sitäkin käytän vain verukkeena. Olisin silti voinut saada muijan jos se olisi ollut koko ongelma, kyllä minuun oli ihastuttu silloinkin vaikka olin vailla itsevarmuutta.
Mietin tänään olisiko pitänyt mennä baariin tutustumaan naisiin, taas jotain opettelemaan mutta se on todella iso kynnys taas, niinkuin aloittaisi koko homman alusta joka v**un kerta vaikka olen pikkuhiljaa opetellut kanssakäymistä ja tulen hyvin juttuun ihmisten kanssa.
Vasta nyttemmin olen löytänyt henkisesti siskoni, uskallan luottaa täysin häneen.
Olen luottanut psykiatriin, olen ruvennut luottamaan ympärillä oleviin ihmisiin. En todellakaan silti pelkää vieraita ihmisiä yleensä, vaan mitä tulee ihmissuhteisiin.
Siellä on täysi aukko
Tulen silti juttuun naisten kanssa.
Tunnen rakkautta ja välitän eräästä ihmisestä, luotan häneen vaikken edes tunne häntä kovasti.
En ennen ole koskaan luottanut edes vanhempiini, panttaan heiltä mahdollisimman paljon tietoa elämästäni. Ehkä koska äitini tuntuu olevan juorutyyppiä suvussa. Ehkä joskus vielä luotan heihinkin
Omalta kohdaltani tämä on vielä täysin ratkaisematon, mutta paranemaan päin. Toisaalta huomenna luultavasti en taas mieti näitä vaan uppoudun itselleni valehteluun koska se on oikeasti helpompaa, perustella itselleen kuin elää ajatuksessa että olen jotenkin henkisesti vammainen.
On hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin nyt on ja etenkin tulee hyväksyä se että on keskeneräinen. Ihminen kehittyy jos antaa sille mahdollisuuden, edes pienin askelin.
Ei kannata kasata liikaa odotuksia ja paineita itselle ja saa epäonnistua.
Itsepetos ei auta, turhaudut ja se aiheuttaa masennustakin.
Elämässä satuttaa itseään ja toisia, halusit tai et.
Hei!
Katso netistä(googleta: alkoholistien aikuiset lapset) toimiiko paikkakunnallasi tai lähikaupungissa/kunnassa alkoholistien aikuisten lasten ryhmää, se on vertaistukiryhmä.
Itse olen saanut ryhmistä paljon apua ja toivoa. Alku ei välttämättä ole helppoa, mutta kannattaa sitkeästi käydä. Ohjelman avulla pääsee kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Alkaa ymmärtämään miten alkoholistin rinnalla eläminen on vaurioittanut tunne-elämäämme.
Tsemppiä!
olen lukenut ryhmästä, mutta en halua velloa koko ajan siinä ikävässä jota olen niskaani saanut jo 20vuotta. eikö ole muuta vapautusta menneestä??
tiedän että alkoholisti on vahingoittanut tunne-elämääni.
vasta nyt 47v olen alkanut ymmärtää että ajan itse tilanteen siihen että suhteet loppuu. Nyt on meneillään orastava suhde jossa jotkut päivät ovat onnen huumaa....vaan kun epäluulo iskee niin mikään ei auta. Silloin syytän ja epäilen ja koen tulleeni petetyksi ja huijatuksi...tai ainakin olen varma etten ikinä enää tule huijatuksi. Tää on saanukäsittämättömät piirteet jamasennun koska en halua menettää. Kuitenkin joka epäluulon puuskan jälkeen ajattelen menneeni liian pitkälle. Ja niin varmaan käy pian. En käsitä miten pääsen eroon tästä...vai onks tää ikuinen riippa...