Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin mielenkiintoinen ilmiö etenkin silloin, kun siihen "kasvetaan" lapsesta asti. KUn asetetaan tietyt rajat ja normit, joiden mukaan eletään, se piirtää ihmiselle kuin tutun ja lämpimän pihapiirin, jonne on aina hyvä palata. Ihminen, joka on kerran kasvanut sääntöihinsä, ei osaa elää ilman rajoja kovinkaan helposti. Hän kaipaa ojausta läpi elämän, koska ns. Vapaassa elämisessä hän tuntee turvattomuutta ja hyvin usein myös luisumista aivan totaalisesti toiseen ääripäähän.
Uskonto, jossa hän on opppinsa saanut, vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Kaikki muu "maailma", joka on tuon kehdon ulkopuolella, tuntuu turvattomalta siksi, että siellä ei ole ketään kontrolloimassa sinua samanlailla, kuin on tiiviissä yhteisössä, jossa on elänyt koko elämänsä.
Helpompi on siis aina palata.
Maailma nähdää ns. mieleen maalatun lasin läpi, jota on värittänyt pitkä kasvuaika uskonnon parissa. Maailma on pelottava, musta ja synkkä ja huokuu kaikenlaista pahaa. Jos käydäänkin siellä, tullaan yleensä nopeasti takaisin. Poikkeuksia ovat ne, jotka haluavat irtaantua uskonnosta ja etsiä jotakin muuta, esimerkiksi henkilökohtaista Jeesuksen tuntemusta. On toki sellaisiakin, joiden Jumala-suhteen uskonto pilaa koko loppuelämäksi, koska ollaan koettu ne asiat ahdistavina uskonnon varjossa.
On siis ihmisiä, joille uskonto sopii. He ovat valmiita omaksumaan rajat ja nauttivat yhteisössä olemisesta, suorastaan ovat riippuvaisiakin siitä, koska mieli, johon on istutettu ne tietyt aidat, kaipaa niiden tukemista aika ajoin.
Maailma ei silti ole vain maailma. Siellä on myös sydämenuskovia ihmisiä, jota ohjaa rakkaus Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Heitä eivät kyllä ihmiset kiitä, vaan pitävät maailman lapsina, koska heidän uskonsa istuu sydämissä, eivätkä he pidä ulkonaisia asioita minään sen rinnalla.
He luottavat Jeesuksen pelastustyöhön ja lunastukseen, luottavat siihen, että jopa maailmassa usko ja oikeat valinnat ohjaavat heitä, missä ikinä he ovatkin. Sitä on täydellinen luottamus Jeesukseen.
En toki väitä missään nimessä, etteikö myös vanhoillislestadiolaisuudesta sydämenuskovia löydy. Jokaisessa uskonnossa voi olla niitä, ja varmasti onkin. En menisi ketään näin tuntematta tuomitsemaan.
Minusta on kuitenkin aivan turha hurskastella. Omavanhurskaus on juuri sitä, että olen niin erinomainen, toisin kuin nuo toiset maailman lapset. Jokainen vastaantulija täytyy kohdata rakkaudella. Vasta sydämen puheella tietää, onko tämä ihminen uskossa. Ja jos ei ole, hänelläkin on oikeus siihen, aivan pelkästä armosta.
Raamatussa todella tanssitaan, kehoitetaan kiittämään rummuin ja huiluin, joten jos rajoja lähdetään vetämään, kannattaa miettiä, menevätkö aitapaalut lain pihoille. Jääkö armolle enää sijaa?
Oikea kilvoitteleminen ei ole television edessä silmien kiinnipitämistä ja ponnistelua, että minä kieltäydyn kaikesta tuosta elämässä, jotta saan palkinnon. Kilvoittelu on kokonaisvaltaista, sitä, että jaksaa luottaa Jumalaan sekä hyvässä että pahassa ja uskoo siihen, että minua kyllä varjellaan, missä ikinä kuljenkin. Ei-sukovaisella ihmisellä ei ole luottamusta, eikä suuntaa, minne kulkea, siksi meidän tulee myös antaa se pieni viesti jokaiselle kanssaihmiselle vietäväksi, vaikka vain muistutuksena, että elämäkin loppuu joskus.
Jos siis raamatussa on iloista ylistystä, on rumpuja ja tanssia, on viiniä ja iloa, kiitosta ja kiitosta, ylistystä ja kunniaa, niin onkohan se silloin vanhoillislestadiolaisten kirja?
Minusta tunttuu joskus, että vanhoillislestadiolaiset voisivat aivan hyvin painaa oman kirjan, joka vastaa heidän mielikuviaan paremmin.
He eivät voi elää maalaamassaan "pahassa maaimassa", koska eivät enää löydä muuta, kuin tien sisään sinne, mistä ovat tulleet ja kuilun, jonka toisella puolella on huomionarvoisia asioita. Sinne he kuitenkin harvoissa tapauksissa uskaltavat, koska siellä on monia teitä. Vaikka yhtä monille teille he voivat joutua myös uskontonsa sisällä.
Ulkoisia asioita pohtiessa ei tarvitse miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin, jos on sydämessä
En halua loukata ketään, mutta kaikkea on lupa kritisoidakin, toki aina täytyy tehdä se hyvässä hengessä.(:
Uskonto, jossa hän on opppinsa saanut, vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Kaikki muu "maailma", joka on tuon kehdon ulkopuolella, tuntuu turvattomalta siksi, että siellä ei ole ketään kontrolloimassa sinua samanlailla, kuin on tiiviissä yhteisössä, jossa on elänyt koko elämänsä.
Helpompi on siis aina palata.
Maailma nähdää ns. mieleen maalatun lasin läpi, jota on värittänyt pitkä kasvuaika uskonnon parissa. Maailma on pelottava, musta ja synkkä ja huokuu kaikenlaista pahaa. Jos käydäänkin siellä, tullaan yleensä nopeasti takaisin. Poikkeuksia ovat ne, jotka haluavat irtaantua uskonnosta ja etsiä jotakin muuta, esimerkiksi henkilökohtaista Jeesuksen tuntemusta. On toki sellaisiakin, joiden Jumala-suhteen uskonto pilaa koko loppuelämäksi, koska ollaan koettu ne asiat ahdistavina uskonnon varjossa.
On siis ihmisiä, joille uskonto sopii. He ovat valmiita omaksumaan rajat ja nauttivat yhteisössä olemisesta, suorastaan ovat riippuvaisiakin siitä, koska mieli, johon on istutettu ne tietyt aidat, kaipaa niiden tukemista aika ajoin.
Maailma ei silti ole vain maailma. Siellä on myös sydämenuskovia ihmisiä, jota ohjaa rakkaus Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Heitä eivät kyllä ihmiset kiitä, vaan pitävät maailman lapsina, koska heidän uskonsa istuu sydämissä, eivätkä he pidä ulkonaisia asioita minään sen rinnalla.
He luottavat Jeesuksen pelastustyöhön ja lunastukseen, luottavat siihen, että jopa maailmassa usko ja oikeat valinnat ohjaavat heitä, missä ikinä he ovatkin. Sitä on täydellinen luottamus Jeesukseen.
En toki väitä missään nimessä, etteikö myös vanhoillislestadiolaisuudesta sydämenuskovia löydy. Jokaisessa uskonnossa voi olla niitä, ja varmasti onkin. En menisi ketään näin tuntematta tuomitsemaan.
Minusta on kuitenkin aivan turha hurskastella. Omavanhurskaus on juuri sitä, että olen niin erinomainen, toisin kuin nuo toiset maailman lapset. Jokainen vastaantulija täytyy kohdata rakkaudella. Vasta sydämen puheella tietää, onko tämä ihminen uskossa. Ja jos ei ole, hänelläkin on oikeus siihen, aivan pelkästä armosta.
Raamatussa todella tanssitaan, kehoitetaan kiittämään rummuin ja huiluin, joten jos rajoja lähdetään vetämään, kannattaa miettiä, menevätkö aitapaalut lain pihoille. Jääkö armolle enää sijaa?
Oikea kilvoitteleminen ei ole television edessä silmien kiinnipitämistä ja ponnistelua, että minä kieltäydyn kaikesta tuosta elämässä, jotta saan palkinnon. Kilvoittelu on kokonaisvaltaista, sitä, että jaksaa luottaa Jumalaan sekä hyvässä että pahassa ja uskoo siihen, että minua kyllä varjellaan, missä ikinä kuljenkin. Ei-sukovaisella ihmisellä ei ole luottamusta, eikä suuntaa, minne kulkea, siksi meidän tulee myös antaa se pieni viesti jokaiselle kanssaihmiselle vietäväksi, vaikka vain muistutuksena, että elämäkin loppuu joskus.
Jos siis raamatussa on iloista ylistystä, on rumpuja ja tanssia, on viiniä ja iloa, kiitosta ja kiitosta, ylistystä ja kunniaa, niin onkohan se silloin vanhoillislestadiolaisten kirja?
Minusta tunttuu joskus, että vanhoillislestadiolaiset voisivat aivan hyvin painaa oman kirjan, joka vastaa heidän mielikuviaan paremmin.
He eivät voi elää maalaamassaan "pahassa maaimassa", koska eivät enää löydä muuta, kuin tien sisään sinne, mistä ovat tulleet ja kuilun, jonka toisella puolella on huomionarvoisia asioita. Sinne he kuitenkin harvoissa tapauksissa uskaltavat, koska siellä on monia teitä. Vaikka yhtä monille teille he voivat joutua myös uskontonsa sisällä.
Ulkoisia asioita pohtiessa ei tarvitse miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin, jos on sydämessä
En halua loukata ketään, mutta kaikkea on lupa kritisoidakin, toki aina täytyy tehdä se hyvässä hengessä.(:
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ulkoisia asioita pohtiessa ei tarvitse miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin, jos on sydämessä...
oikeanlainen usko. Se hohtaa kyllä pimeimmässäkin yössä niin kirkkaasti, eikä sen hohtoa ulkoiset asiat himmennä.
Anteeksi, lause loppui kesken.
Tulkintasi että täässä yhteisössä kasvaneet palaisivat aina takaisin turvalliseen ympäristöön on väärä.. valitettavasti harvat palaavat.
Maailman viihde on kuitenkin niin makeaa.
Tiettyjen elämäntapojen noudattamisen tarkoituksena on suojella uskon säilyttämistä. Ne eivät ole kuormana itselläni, eikä muillakaan.
Tartun hieman tuohon viittaukseen tanssista, ilottelusta ja viinistä. Kyllä VL piirissä iloitaan uskosta. Omatunto vaan ohjaa sellaiseen hillittyyn käyttäytymiseen.
En ymmärrä kuinka viinin länträäminen voisi olla raamatullista tänä päivänä. Sillä lasi viiniä kääntää jo aivoja hieman hallitsemattomiksi. (naurahtelua, hilpeyttä, kanamaisuutta) Kaun sitten viini oli ruokajuoma ja se oli lähes alkoholitonta nuorta viiniä. Paavali kyllä varoitteli juopumasta tästäkään.
"Tulkintasi että täässä yhteisössä kasvaneet palaisivat aina takaisin turvalliseen ympäristöön on väärä.. valitettavasti harvat palaavat."
Sanoinko Obelix, että AINA palaavat takaisin. Olenhan itsekin entinen vl, joten olen elävä esimerkki siitä, ettei kaikki palaa.(:
"Tiettyjen elämäntapojen noudattamisen tarkoituksena on suojella uskon säilyttämistä. Ne eivät ole kuormana itselläni, eikä muillakaan."
Kuinka heikko on usko, jota täytyy varjella kieltämyksillä? Ei siinä minusta paljoa Jumalaan luoteta, jos oletetaan (ja ainoastaan oletetaan) että pelkkä televisio-ohjelma voi viedä uskon.
"Ne eivät ole kuormana itselläni, eikä muillakaan." Puhu ainoastaan omasta puolestasi, älä koko lauman.
"Tartun hieman tuohon viittaukseen tanssista, ilottelusta ja viinistä. Kyllä VL piirissä iloitaan uskosta. Omatunto vaan ohjaa sellaiseen hillittyyn käyttäytymiseen." Meinaatko, ettei raamatun ihmisillä ollut omaatuntoa? Ei minusta tanssiminen mitään hulvattomuutta ole. Taas tuleepi tämä kysymys, että miksi uskoa täytyy varjella kieltämyksin?
"En ymmärrä kuinka viinin länträäminen voisi olla raamatullista tänä päivänä. Sillä lasi viiniä kääntää jo aivoja hieman hallitsemattomiksi. (naurahtelua, hilpeyttä, kanamaisuutta) Kaun sitten viini oli ruokajuoma ja se oli lähes alkoholitonta nuorta viiniä. Paavali kyllä varoitteli juopumasta tästäkään."
Taas puhut olettamuksia. Että lasista viiniä ihmiset tulevat naurahteleviksi, hilpeiksi ja kanamaisiksi? Aha.
Ja mitähän pahaa sitten naurahtelussa ja hilpeydessä on?
Juoppous on aivan eri asia, siitä varoittaisin minäkin.
En tarkoita pahaa, maustan vain vähän suolalla.(:
Puhutaan kapeasta tiestä taivaaseen. Mieluummin kävelen varovasti tien keskellä, etten ojaan suistuisi. Sillä raamattu ilmoittaa että kaikki mikä ei ole Jumalasta on synti.
Tarkoitan että pyrin synnittömään elämään, siinä kuitenkin onnistumatta.
Ja koska Raamattu sitoo uskovaisen äitiseurakuntaan siis Kristuksen ruumiiseen. Ja koska seurakunnassa on oltava yksi oppi, yksi henki, yhtenäinen rakkaus. Jää vain yksi vaihtoehto vanhoillis lestadiolaisuus. Siitä olen varma.
sanot olevasi entinen vl, kuten minäkin. Eikö muistoissasi ole tuosta ajasta se varmauuden ja rauhan tunne, joka sydämessäsi oli. Kun asiat oli "kunnossa", sitä tunnetta ei vaihtaisi mihinkään; muistelen niitä aikoja kaiholla. Tunto meni, mutta tieto jäi. Sitä ei järjellä voi käsittää, kuten tältä keskustelupalstalta voi hyvin lukea.
Jos noin kaiholla muistelet vl-aikojasi, ettet senaikaista tunnettasi vaihtaisi mihinkään, mikset mene sinne takaisin?
Kyllä minullakin on hyviä muistoja vl-lapsuudesta ja -nuoruudesta, mutten tätä nykyistä elämääni vaihtaisi missään tapauksessa vl-elämään.
olla synnintunto, jos on halu päästä takaisin Jumalan valtakuntaan. Sekä etsikonaika. Sen tunnon ja ajan antaa vain Jumala.
on hengellinen, eikä noudata uskonnollisten yhteisöjen, kuten herätysliikkeiden rajoja.
Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala jne.
En tunne vanhoillislestadiolaisuutta, mutta elävää uskoa olen tavannut sen ulkopuolelta !
Olen myös entinen vl.
Itse koin taas vl:sta eroamisen vapauttavana ja äärettömän kauniina tunteena ja olen iloinnut siitä tähän asti kun pääsin irti sieltä.
Koin tuon uskonliikkeen itselleni hyvin ahdistavana. En koskaan ymmärtänyt sitä. En ihmisten kyräilyä, juoruilua, kyttäämistä ja kilpailua keskenään ym. Minä en yksinkertaisesti löytänyt sieltä hyvää oloa vaikka minut siihen kasvatettiin vauvasta asti.
En ymmärtänyt sitä miksi uskonto rajattiin ihmisten laatimiin sääntöihin. Tiedän kyllä mitä vl:ssa ajatellaan "säännöillä" ja miksi ne ovat mutta itse en usko siihen että niitä myös uskon lisäksi noudattamalla voisin saada taivaspaikan.
Löysin uskon luterilaisesta kirkosta. Ja minulla on ollut todella hyvä olla.
>>sanot olevasi entinen vl, kuten minäkin. Eikö muistoissasi ole tuosta ajasta se varmauuden ja rauhan tunne, joka sydämessäsi oli. Kun asiat oli "kunnossa", sitä tunnetta ei vaihtaisi mihinkään; muistelen niitä aikoja kaiholla. Tunto meni, mutta tieto jäi. Sitä ei järjellä voi käsittää, kuten tältä keskustelupalstalta voi hyvin lukea.>>
Entinen vl minäkin... Moni asia oli sydämmellä "kunnossa", mutta moni asia ei myös ollut. Kuten esim. suhtautuminen liikkeeseen kuulumattomiin ihmisiin. Silloin ei ollut huomaavinaan omaa ylimielistä käytöstä ns. epäuskoisia kohtaan. Jälkeenpäin liikkeestä lähdettyäni olen monesti tuntenut murhetta tästä... En tiedä sinun vaiheistasi. Omalla kohdallani kaikesta huolimatta tunsin jo vl:nä, ettei yhteisö, jossa asioiden oikeilla nimillä puhuminen oli aina syntiä, mistä piti tehdä parannusta, vaikkei olisi käsittänytkään miksi, ollut ainoa oikea ratkaisu kaikkeen. Hyvällä muistelen tiiviitä ystävyyssuhteita erityisesti lukioajalta sekä aktiivista yhdessä touhuilua. "Vikovammalla" mielellä suhtaudun taas kaikkeen siihen turhaan sääntönormistoon, joihin jouduin vasten tahtoani, vain toisia jäseniä miellyttääkseni alistumaan.
Aikoinaan lähdin omille teilleni väärään suuntaan. Etsin "oikeaa elämää" juuri sellaisena kuin "paha maailma" vl-liikkeessä kuvataan. Etsin alkoholia, seksiä täysin toisesta ääripäästä, missä olin siveellisenä nuorena vl-tyttönä tottunut. Paha mieli ja huono omatuntohan sellaisesta tuli. Ja välillä ihan tosissaan ahdisti maailmanloppu sun muut. Yrittelin paluuta vl-liikkeeseen, mutta se tyrehtyi "hyvästä yrityksestä" huolimatta ulkopuolisuuden (syntistä elämää viettäneen) tunteeseen. Lisäksi moni asia oli tässä vaiheessa jo lopullisesti kirkastunut höpö-synneiksi. Sitten aloin pohtia koko uskoa, kyseenalaistaa vähän sitä sun tätä. Mutta nyt on asiat hyvin: uskonvakaumus on asettunut omiin uomiinsa, menneisyys vanhoillislestadiolaisena ja väärät vl-opit ja -normit on löytäneet paikkansa ajatuksissani. Maailma ei ole paha siinä mielessä kuin vanhoillislestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää. Ruoho ei ole vihreämpää vl-liikkeessä, mutta ei myöskään sen ulkopuolella. Aikaisemmin saatoin kaivata enimmäkseen juuri ystävyyssuhteita. Nyttemmin minulla on yksi hyvä vl-ystävä ja paljon ei-vl-ystäviä - mm. avopuolisoni. Olen myös kokenut vapauden ja saanut rauhan käsitettyäni, että vl-suus ei ole ainoa, oikea uskonto. Ei-vl:lläkin on sama Jumala, joka on rakastava ja armahtava. Uskoni perustana ja autuuden ehtona eivät enää ole omituisilta tuntuvat ihmissäännöt vaan pyhä Raamattu sekä apostolinen traditio. Eli raamit on olemassa, mutta ne eivät pyri rajoittamaan persoonallisuuttani ja henkilökohtaisia tarpeitani, vaan tukemaan niitä. Samalla ne näyttävät oikean suunnan kohti uskomisen iloa, rauhaa ja vapautta.
Vasta nyt olen löytänyt sen varmuuden ja rauhan tunteeen. Enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta, enkä mihinkään.(:
Mistä ihmeestä ajattelet, etten olisi Jumalan valtakunnassa? Ei vl-liike ole mikään Jumalan valtakunta.
> Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin
> mielenkiintoinen ilmiö etenkin silloin, kun
> siihen "kasvetaan" lapsesta asti.
On se, mutta kieltämättä väkisin tulee usein ajatus että onko kuitenki kyseessä jonkin asteista aivopesua, mitä sillä sitten tarkoitetaankin.
Minun lapsuuteni oli tietyllä tapaa turvallinen, nimenomaan sen ohjeistetun taivastoivon ansiosta, mutta kun siitä puuttui se ns. väkisin seuroihin vieminen tms. niin kyseistä aivopestunnelmaa ei koskaan syntynyt tai ei siltä tuntunut. Varmaan siksi minulla on jäänyt pelkkää hyvää muistoa lapsuudesta. Mielestäni minulla oli valinnan mahdollisuus nuorena, toivottiin ja rukoiltiin ja itkettiinkin varmasti puolestani, mut mitään pakottamista en koskaan kokenut, ainakaan siltä ajalta mitä muistan. Tosin siihen aikaan 60-luvulla ei niin paljon tainnut olla mahdollisuuksiakaan kuin nykaikana.
Se mitä nykään olen pikkasen seurannut sivusta, niin jotenkin välillä tuntuu et päämäärä pyhittää monissa tapauksissa keinot, se voi tosin olla harhaakin ja onhan kasvatus menetelmissä eroja. Yleensä mitä vapaampi kasvatus, sitä suurempi on sitten lasten erkaantuminen liikkeestä. Yleisesti ottaen näyttää et kuitenkin pääosa jää liikkeeseen, toisin kuin vielä 60-luvulla.
> KUn asetetaan tietyt rajat ja normit, joiden
> mukaan eletään, se piirtää ihmiselle kuin tutun > ja lämpimän pihapiirin, jonne on aina hyvä
> palata. Ihminen, joka on kerran kasvanut
> sääntöihinsä, ei osaa elää ilman rajoja
> kovinkaan helposti.
Näinhän se on ja se on hyvä asia. Aina vaan demokraattisessakin yhteiskunnassa tulee kuitenkin ylilyöntejä ja valinnavapaus saattaa jäädä nuorilla minimaaliseksi jos rajat poikkeavat ns. yhteiskunnan ohjeistuksista. Minulla tulee mieleen vaikka esimerkkinä nuorten diskoillat yms. On varmasti aika ristiriitainen tilanne nuorelle...
Itse luulen ymmärtäväni hyvinkin selvästi miksei uskovaiset päästä lapsia sinne, mutta kuitenki se "kielto" sotii yhteiskunnan normeja vastaan joten on siinä vähän kinkkinen tilannne vanhemmilla.
Tästä syystä ns. aivopesu "syytteet" nousevat liikkeen ulkopuolisilla esiin ja huhut saavat äänekkäät siivet...
> Uskonto, jossa hän on opppinsa saanut, vetää
> häntä puoleensa kuin magneetti. Kaikki muu
> "maailma", joka on tuon kehdon ulkopuolella,
> tuntuu turvattomalta siksi, että siellä ei ole
> ketään kontrolloimassa sinua samanlailla, kuin
> on tiiviissä yhteisössä, jossa on elänyt koko
> elämänsä.
Sen leipää syöt kenen lauluja laulat. Tuo muu "maailma" on täynnänsä omien oppiensa puolesta puhujia. Ne tuppaavat peiriytyä sukupuolesta toiseen. Kyllähän sosialistisenkin elämänkatsomuksen omaavat vanhemmat tumputtavat omaa sanomaansa jälkipolville - hyvällä menestyksellä. Eli tuo aivopesu "ajattelutapa" on kyllä arkea kenelle perheelle tahansa...
> Maailma nähdää ns. mieleen maalatun lasin läpi, > jota on värittänyt pitkä kasvuaika uskonnon
> parissa. Maailma on pelottava, musta ja synkkä
> huokuu kaikenlaista pahaa."
Kyllä!
> Jos käydäänkin siellä, tullaan yleensä nopeasti > takaisin. Poikkeuksia ovat ne, jotka haluavat
> irtaantua uskonnosta ja etsiä jotakin muuta,
> esimerkiksi henkilökohtaista Jeesuksen
> tuntemusta.
Tässä kohden haluan vähän kommentoida hieman tämän palstan sisällöntuottoa. Täällä on syntynyt tai synnytetty mielikuva jotta valtaosa eronneista vihaa lestadiolaisia. Joskin vaikuttaa et täällä on ainoastaan yksi tosi isoa ääntä monella suulla pitävä hyvin katkeroitunut ihmisraunio, jonka katkeruudelle ei tunnu löytyvän loppua...
Olen työni ja muun elämän, kuten esim. kapakkakäynneillä törmännyt todella monen liikkestä eronneeseen. Absoluuttisen yksipuolisesti jokaisella on vain hyviä muistoja siltä ajalta ja useimmilla on taipumus puolustaa uskovaisia, humalassa jopa korostetusti. Minä ainakaan en ole törmännyt katkeruuteen. Osin on myös hiljaisia weikkoja, mutta mun korviin ei ole heiltäkään tullut mitään negatiivista. Kerroin tuon siksi koska joku tuolla alhaalla kertoi et ex-lestat mielistelee sukulaisille ja muualla ns. *ittuilee sen kun kerkeää.
Tuo mitä puhut siirtymisistä muihin uskontoihin tms. Sekin tataa olla v-l:ssa minimaalista, en ole törmännyt kyseiseen ilmiöön... No nämä hoitokokous jutut on tietenkin asia erikseen ja niistä mä en tiedä muuta kuin tän palstan kautta ja yleisvaikutus näyttäs olevan että mikä tahansa käy paitsi ei v-l...
> On toki sellaisiakin, joiden Jumala-suhteen
> uskonto pilaa koko loppuelämäksi, koska ollaan
> koettu ne asiat ahdistavina uskonnon varjossa.
Niin, siltä näyttäs... noi asiat kannattas tutkia, tosin ihan muualla kuin tällä palstalla.
Mun käsitys on se et hoitokokoukset ovat olleet paha virhe hoitajilta, mutta myös se että hoidettavilta on kyllä "v-l:nen ymmärrys" ollut hakoteillä. Slti se ei puolusta mitenkään hoitajien tapaa hoitaa..
> On siis ihmisiä, joille uskonto sopii. He ovat
> valmiita omaksumaan rajat ja nauttivat
> yhteisössä olemisesta, suorastaan ovat
> riippuvaisiakin siitä, koska mieli, johon on
> istutettu ne tietyt aidat, kaipaa niiden
> tukemista aika ajoin.
Kyllä, juuri näin.
> Maailma ei silti ole vain maailma. Siellä on
> myös sydämenuskovia ihmisiä, jota ohjaa rakkaus > Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen
> Kristukseen. Heitä eivät kyllä ihmiset kiitä,
> vaan pitävät maailman lapsina, koska heidän
> uskonsa istuu sydämissä, eivätkä he pidä
> ulkonaisia asioita minään sen rinnalla.
"he eivät ymmärrä mitä tekevät" tai jättävät tekemättä :).
> He luottavat Jeesuksen pelastustyöhön ja
> lunastukseen, luottavat siihen, että jopa
> maailmassa usko ja oikeat valinnat ohjaavat
> heitä, missä ikinä he ovatkin. Sitä on
> täydellinen luottamus Jeesukseen.
> En toki väitä missään nimessä, etteikö myös
> vanhoillislestadiolaisuudesta sydämenuskovia
> löydy. Jokaisessa uskonnossa voi olla niitä, ja > varmasti onkin. En menisi ketään näin tuntematta > tuomitsemaan.
Minä kans usein aprikoin tuota et kun useimmissa uskonnoissa on varmasti vilpittömiä uskovaisia, et miksi oikeastaan kaikki pitävät omaansa oikeana. Ja muita väärinä.
> Omavanhurskaus on juuri sitä,
> että olen niin erinomainen, toisin kuin nuo
> toiset maailman lapset.
Minulla on erilainen käsitys omavanhurkaudesta tai siis sen sanan merkityksestä.
Varmaan minun lapsuuden muistoni tuosta asiasta on matkan varrella vääristynyt, mut muistelen et ennen vanhaan omavanhurskaudella käsitettiin suoraa yhteyttä Jumalaan ilman välikäsiä. Eli minulla on tuossa asiassa "periytynyt" lestadiolainen käsitys et siihen tarvitaan joku toinen ihminen välille...( taidan puhua puuta heinää;)
> Vasta sydämen puheella tietää, onko tämä ihminen > uskossa. Ja jos ei ole, hänelläkin on oikeus
> siihen, aivan pelkästä armosta.
Noin sen järjellä minäkin ymmärrän.
> Raamatussa todella tanssitaan, kehoitetaan
> kiittämään rummuin ja huiluin, joten jos rajoja > lähdetään vetämään, kannattaa miettiä, menevätkö > aitapaalut lain pihoille. Jääkö armolle enää
> sijaa?
"tanssin laulan vaikka aamu kuuten, väsy koskan silti en"
;-D
> Oikea kilvoitteleminen ei ole television edessä > silmien kiinnipitämistä ja ponnistelua, että
> minä kieltäydyn kaikesta tuosta elämässä, jotta > saan palkinnon.
Ei tietenkään ole, miten tuollainen voi tulla edes mieleen...
> Kilvoittelu on kokonaisvaltaista, sitä, että
> jaksaa luottaa Jumalaan sekä hyvässä että
> pahassa ja uskoo siihen, että minua kyllä
> varjellaan, missä ikinä kuljenkin.
Näin se menee.
> Ei-sukovaisella ihmisellä ei ole luottamusta,
> eikä suuntaa, minne kulkea, siksi meidän tulee
> myös antaa se pieni viesti jokaiselle
> kanssaihmiselle vietäväksi, vaikka vain
> muistutuksena, että elämäkin loppuu joskus.
Mutta kannattaako sanktioista sun mielestä edes vihjaista, mikäli niin kävisi ettei viesti tavoita kuulijaa? Onhan turhaa puhua hyvästä jos viestin saaja ei tiedä että on myös paha olemassa..
> Jos siis raamatussa on iloista ylistystä, on
> rumpuja ja tanssia, on viiniä ja iloa, kiitosta > ja kiitosta, ylistystä ja kunniaa, niin onkohan > se silloin vanhoillislestadiolaisten kirja?
Voi olla ettei ole jos noin on. Tosin siellä tapetaan, raiskataan, kadotetaan kokonaisia kaupunkeja, eli tuolla logiikalla koko kirja on perkeleen luomus...
> Minusta tunttuu joskus, että
> vanhoillislestadiolaiset voisivat aivan hyvin
> painaa oman kirjan, joka vastaa heidän
> mielikuviaan paremmin.
Voisivat joo, nykytekniikalla se ei tuottaisi edes vaikeuksia. Tosin ei oppi ojaan kaada, vaikka jokainen yhteisö oman opuksensa loisi.
> He eivät voi elää maalaamassaan "pahassa
> maaimassa", koska eivät enää löydä muuta, kuin
> tien sisään sinne, mistä ovat tulleet ja kuilun, > jonka toisella puolella on huomionarvoisia
> asioita. Sinne he kuitenkin harvoissa
> tapauksissa uskaltavat, koska siellä on monia
> teitä. Vaikka yhtä monille teille he voivat
> joutua myös uskontonsa sisällä.
Olen sanaton ;)
> Ulkoisia asioita pohtiessa ei tarvitse miettiä, > mikä on oikein ja mikä väärin, jos on sydämessä
Naulan kantaan!
> En halua loukata ketään, mutta kaikkea on lupa
> kritisoidakin, toki aina täytyy tehdä se hyvässä > hengessä.(:
(Tuskin loukkasit, viestisi oli kaunis ja vilpitön)
Lämpimiä ajatuksia Saralle!
SauliSanteri
Luin pitkän kirjoituksesi. Hyvin kirjoitit, oli mukava lukea ajatuksiasi. Ne vastaavat erinomaisesti myös omia ajatuksiani näistä asioista. Oletko kenties itse laillani tällainen vanhoillislestadiolaisuuden kasvatti, joka räpiköi tiensä ulos siitä tahkeasta suosta ja ihmissääntöjen viidakosta, ja löysi tilalle armahtavan ja rakastavan Jumalan. Tärkeintä ei todellakaan ole ulkoiset (ja jopa Raamatun hengen vastaiset) tavat ja normit, vaan se että etsii jokaisen lähimmäisen kasvoissa Kristuksen kasvoja. Parhaiten toteutan Jumalan rakkautta itseäni kohtaan, jos jaksan löytää Jumalan olemuksen lähimmäisissäni, niissä jotka minua jollakin tavalla tarvitsevat...
On varmasti tottakin että vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy kuvaamanlaistasi "uskoa". On kuitenkin yleistystä väittää että näin olisi useimpien kohdalla. Emmehän voi nähdä toistemme sydämiin. Olen ihan varma siitä, että Jumala koettelee kyllä jokaisen ihmisen uskoa, jotta opimme huomaamaan millä perustalla uskomme on! Kukaan ei voi turvautua lopulta toisiin ihmisiin tai totuttuihin tapoihin, turvalliseen yhteisöönkään, kyllä sydämen usko perustuu aina suurempaan.Usko tosin avaa silmät näkemään että vajavaisten ihmisten muodostamassa joukossa asuu kuitenkin Kristus Pyhän Henkensä kautta.
Maailma-käsitteestä vielä sen verran, että ymmärtäisin sen niin, että se ei ole pelkästään jotain itsemme ulkopuolella olevaa, vaan jokaisessa meissä. Taistellessamme maailmaa vastaan taistelemme myös itsessämme asuvaa pahaa vastaan. Minulle tärkein ja ainoa syy siihen, miksi haluan kuulua vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, ei ole se että olen siihen yhteisöön syntynyt ja siellä kasvanut, vaan se, että siellä saarnataan synnit anteeksi. Missään muualla ei kuule sellaista yksinkertaista julistusta, jossa saarnattaisiin selkeästi siitä, mikä on ihmisen paikka suhteessa Jumalaan. Harvoin missään muuaalla kuulee edes puhuttavan synnistä. Minulle henkilökohtaisesti se on tärkeää siksi, että saa uskoa juuri kaltaisenaan itsensä pyhäksi. Ihmistä ei jätetä painiskelemaan yksin oman "uskon harjoittamisen" suhteen, vaan kehotetaan uskomaan sellaisena kuin on, Jumalan voimaan luottaen.
Rajoista vielä sen verran, että oletko sitä mieltä ettei ihminen sitten tarvitse niitä? Eikö rajojen asettaminen yleensäkin ole rakkautta, asettihan Jumalakin jo paratiisissa ihmiselle rajat. Rajat ja niiden noudattaminen ei tietenkään auta mitään, jos uskominen perustuu ainoastaan niiden "noudattamiseen".
>>Missään muualla ei kuule sellaista yksinkertaista julistusta, jossa saarnattaisiin selkeästi siitä, mikä on ihmisen paikka suhteessa Jumalaan. Harvoin missään muuaalla kuulee edes puhuttavan synnistä. Minulle henkilökohtaisesti se on tärkeää siksi, että saa uskoa juuri kaltaisenaan itsensä pyhäksi. Ihmistä ei jätetä painiskelemaan yksin oman "uskon harjoittamisen" suhteen, vaan kehotetaan uskomaan sellaisena kuin on, Jumalan voimaan luottaen>>
Näin minäkin kuvittelin, kun oli vl: "MISSÄÄN MUUALLA ei ole oikeaa, elävää uskoa, synnintuntoa, yhteisön tukea..." Väärin meni. Olen löytänyt nämä kaikki vl-liikkeen ulkopuolella. Omalla kohdallani ne toteutuvat ortodoksisen kirkon yhteydessä. Vanhoillislestadiolaisena en saanut uskoa SELLAISENA kuin olin, vaan minun odotettiin elävän liikkeen normien mukaan. Vaikka itse tajusin ristiriidan noiden normien ja itse uskon välillä, ei minulla ollut varaa toimia toisin, koska olisin heti tuomittu epäuskoiseksi ja ulkopuoliseksi. Vasta nyt koen, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen, sellaisella uskolla kuin minulla on. Kaikki SRK:n "julistamat" synnit eivät oikeasti ole syntejä.
>>Rajoista vielä sen verran, että oletko sitä mieltä ettei ihminen sitten tarvitse niitä? Eikö rajojen asettaminen yleensäkin ole rakkautta, asettihan Jumalakin jo paratiisissa ihmiselle rajat.>>
Kymmenen käskyä sisältävät mielestäni hyvin kristityn elämän "rajat". Kaikki lisäykset tai sovellukset on orjuuttavia ja ylimääräisiä. Juuri sellaisia ihmissääntöjä, joista Jeesus aikalaisiaan nuhteli.
>>Rajat ja niiden noudattaminen ei tietenkään auta mitään, jos uskominen perustuu ainoastaan niiden "noudattamiseen".>>
Samaa mieltä kanssasi.
"Ihmistä ei jätetä painiskelemaan yksin oman "uskon harjoittamisen" suhteen, vaan kehotetaan uskomaan sellaisena kuin on, Jumalan voimaan luottaen."
Kyllähän muutkin uskovaiset uskovat sellaisenaan kuin ovat luottaen Jumalaan. Eivätkä he ole yksin, Jeesus on heidän kanssaan.
Minusta vl:ssa siihen lisätään yhteisön antamat "neuvot" eikä silloin siis riitä se että uskoo sellaisena kuin on.
Mikä tahansa usko(nto) on kuin turvallinen luostari levottomina aikoina, tai sitten toisille vankila.
Itselleni uskonnollinen yhteisö oli vankila ja nyt kun olen jonkin aikaa ollut poissa sieltä, on ollut hyvä ja turvallista olla "maailmassa". Ei ole tarvinnut mennä ääripäihin eikä ns. säännöttömyys ole huolettanut. Sillä yhteisön sisällä ollessani nimellisesti, en silloinkaan sääntöjä sydämessäni noudattanut. Vankilan siitä teki kaksoiselämä. "Eroaminen" toi vapauden tunteen ja rakkauden sitä myötä. Rakkauden elämää kohtaan.
Mitään raamattuja tai muita uskontoja en minä myöskään tarvitse tilalle, uskonnokseni riittää inhimillisyys ja rakkaus toisia kohtaan. Niin yksinkertaista.