Vuoden ensimmäisestä päivästä asti syönyt terveellisesti, ollut kokonaan oksentamatta.
Lenkkeillyt siinä sivussa, paino tippunut kolmessa viikossa 3kg.
En viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tuntunut itseäni näin virkeäksi ja energiseksi, kuin nyt olen.
Elämä on ollut kakskymppisestä tänne asti yhtä helvettiä, miettiä ja pohtia syömisiään ja silti on pää löytynyt sieltä pöntöstä. Usein miettin terapiaa ym. En vain saanut itsestäni irti, että olisin mennyt.
Nyt vain tein PÄÄTÖKSEN, Että kaiken on vaan loputtava ennenkuin on liian myöhäistä.
Ei kertaakaan ole edes tehnyt mieli oksentaa, vaikka olen silloin tällöin herkutellutkin.
Viimeisen vuoden olen vain lihonut vaikka tarkoituksena oksentamisella on laihduttaa, tulos on valitettavasti päinvastainen.
Vain syömällä oikein laihtuu, sen olen nyt iskostanut päähäni ja toivottavasti pysyn tällä tiellä loppuun asti.
Tahdon voimaa kanssa sisaret!
Lenkkeillyt siinä sivussa, paino tippunut kolmessa viikossa 3kg.
En viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tuntunut itseäni näin virkeäksi ja energiseksi, kuin nyt olen.
Elämä on ollut kakskymppisestä tänne asti yhtä helvettiä, miettiä ja pohtia syömisiään ja silti on pää löytynyt sieltä pöntöstä. Usein miettin terapiaa ym. En vain saanut itsestäni irti, että olisin mennyt.
Nyt vain tein PÄÄTÖKSEN, Että kaiken on vaan loputtava ennenkuin on liian myöhäistä.
Ei kertaakaan ole edes tehnyt mieli oksentaa, vaikka olen silloin tällöin herkutellutkin.
Viimeisen vuoden olen vain lihonut vaikka tarkoituksena oksentamisella on laihduttaa, tulos on valitettavasti päinvastainen.
Vain syömällä oikein laihtuu, sen olen nyt iskostanut päähäni ja toivottavasti pysyn tällä tiellä loppuun asti.
Tahdon voimaa kanssa sisaret!
Vastaukset 23
Vanhimmat
Oikean suunnan olet valinnut.Mä valitsin saman tien kymmenen vuotta sitten sun ikäisenä ja olen edelleen hoikka ja elossa ja elinvoimainen.
Rasvaa ei juurikaan ehdi kertyä kun liikunta suuntaa ravinnon ja energian lihasten toimintaan,ja sopiva määrä lihaksia pitää painon kurissa.Liikun kohtuullisesti ja saan siitä iloa, ja tää on tärkeää et liikunta ei ole ittensä rääkkäämistä päämääränä luut ja nahka,vaan voi nauttia liikkeestä ja voimistaan.
Ja voi nauttia myös syömisestä ilman ainaista syyllisyyttä ja itseinhoa.Ihme kyllä,sitä voi jopa alkaa välillä tykätä itsestään vaikkei ole koko ajan nälkään nääntymässä tai oksentamassa.Mä oon tosi tyytyväinen elämääni ja terveyteeni,jonka päätökselläni säilytin.
Voimia sulle hienon päätöksen pitämiseen!Odotettavissa hyvää oloa ja iloa itsestäsi:-)
Sitä mä olen nyt miettinyt miksi en aikaisemmin ole pystynyt samaan päätökseen, kuin nyt.
Että miksi piti kolmekymppiseksi asti kituutella, elää sumussa ja päämääränä vain laihtua ja laihtua..
Sitten on kroppa pöhöllä laattaamisesta, pahalla päällä jakuvasti.
10 vuotta ihan hukkaan heitettyä elämää, koska sen kaiken keskellä ei sitä pysty nauttimaan mistään.
En tietenkään voi sanoa vasta kolmen viikon jälkeen, että kaikki on ohi mutta olo on vain tällähetkellä niin hyvä ettei sitä enää tahdo palata entiseen.
Kai se pitäis käydä selvittämään, mistä kaikki sai alkunsa ja sitä kautta käydä purkamaan tää vyyhti.
Toinen päättäjä: Onko sun tarinasi millainen?
Mä en ketään henkilökohtaisesti tunne kenellä olisi syömishäiriöitä, tai ehkä tunnen mutta en vain tiedä, koska tämä on niin helpppoa salata ystäviltään/tutuiltaan.
- Olisi vain mukavaa keskustella ihmisen kanssa joka on kokenut saman, kuin itse. Terapia mielessähän se on hyvä asia, ja pääsee purkamaan omia tuntojaan, koska tietää että se toinen ymmärtää sinua, eikä ensimmäisenä syyllistä.
(Joskus nuorempana humalapäissäni siskolleni kerroin, ´mutta vastauksena sain, että eläs viitti jauhaa sontaa. Joten mitäs sitä kenellekkään puhumaan tai saati tukea pyytämään, kun vastauksena saat tälläisen kommentin).
Yritän mielelläni kertoa jotain omasta tarinastani,jos vain sillä tavalla voin olla tueksi sinulle.Sun kirjoituksessasi oli paljon tutunoloista,minunkin elämästäni kului hukkaan iso palanen,noin vuodet 18-28.Sairastuin anoreksiaan lukiossa ja seuraavat vuodet menivätkin ahdistuksessa,itseni kidutuksessa,johon kuuluivat syömättömyys,ainainen laihtumisen halu,ahmiminen,oksentaminen(vähemmän,pääasiassa näännytin itseäni nälkään),ulostuslääkkeet,viiltely,itsemurha-ajatukset-ja tolkuton alkoholin käyttö,ja kaiken tuon onnistuin tekemään salassa vanhemmiltani ja muiltakin.
Muutin 24-vuotiaana pois kotoa mennessäni naimisiin ja anoreksia piti minua vankinaan,en voinut mitään sille.Opiskelin yliopistossa,mutta voimani eivät riittäneet,suurin osa energiasta meni ahdistukseen ja ikuiseen haaveiluun kauniimmasta,laihemmasta,ihanammasta minästä.Tosiasiassa mitä laihempi minusta tuli,sitä pahempi minulla oli olo sisimmässä,koska se laihuustavoite oli koko elämäni ainoa näkymä,mitään muuta ei elämääni mahtunut,ei ainakaan mitään hyvää.Minusta ei tullut ihanampaa,en rakastanut itseäni yhtään sen enempää vaikka olisin luurangoksi laihtunut.
Terapiassa olin yrittänyt käydä jo heti lukion jälkeen kun paha olo sumensi kaiken.Kokemus siitä oli tyrmäävä,terapeutti istui kanssani muutaman istunnon joiden aikana en pystynyt puhumaan mitään(miten siitä ahdistuksen tiukasta solmusta olisi jotain langanpäätä saanut auttamatta auki!)ja totesi sitten,etten tarvitse mitään terapiaa.Ja minä menin häntä koipien välissä takaisin vihaamaan itseäni ja jatkoin sumussa kulkemista(sumu oli hyvä ilmaus jota käytit elämästäsi,minäkin olin kadonnut sumuun tai maailma oli kadonnut minulta).
Opiskelun käydessä yhä raskaammaksi hakeuduin terapiaan uudestaan.Tällä kertaa sattui kohdalle terapeutti,joka osasi auttaa minut alkuun.Kävin läpi lapsuuttani,nuoruuttani,tunteita jotka olin varastoinut jonnekin piiloon.Minun tapauksessani terapiasta oli hyötyä,sillä en ollut puhunut pahasta olostani ja elämäni vaietuista asioista kenellekään,enkä siten itsekään nähnyt niitä.Se on totta että puhuminen auttaa,ei sen tarvitse olla ammatti-ihminen,varmasti luotettavan ystävän kanssa kipeät asiat voi saada näkyviinsä yhtä hyvin ja siten alkaa vapautua niistä,ja samalla alkaa löytää oman elämänsä.
Pikkuhiljaa ahdistus alkoi hellittää.Olin siihen asti ollut täysin varma,etten ikinä halua lapsia,vaikka mieheni puhuikin toiveistaan saada lapsi.Olin niin vahvasti kokenut etten mitenkään pysty huolehtimaan lapsesta,enhän jaksanut enkä osannut huolehtia itsestänikään.Toipumiseni alkoi näkyä siinä,että myönnyin ajatukseen lapsesta jos sellainen olisi tullakseen.
Kolme poikaa minulla nyt on,ja elämäni alkoi kaikista vaikeuksista ensimmäisen vauvan kanssa huolimatta kääntyä parempaan,sillä löysin liikunnan ja sen kautta tavan iloita itsestäni.Menin läheisen urheilukeskuksen tarjoamaan jumppaan(aerobic-tunti,jonka käytyäni vannoin etten ikinä enää astu siihen saliin rääkättäväksi).Joku elämää suurempi voima minut sinne yhä uudestaan kiskoi,kunnes jonakin päivänä tajusin että minähän nautin siitä,liikkeestä,hikoilusta,veren reippaasta kierrosta,elämisen tunteesta.Ja huomasin miten kunto alkoi koheta,mieli piristyä,voima riittää,olo keventyä.Sillä tiellä olen.Juoksua eivät polveni kestä,mutta reippaat hikiset kävelylenkit korvaavat juoksun täysin.
Poikien ollessa pieniä huomioni ja voimani keskittyivät heidän pitämiseensä hengissä ja hyvissä voimissa,ja anoreksia jäi taka-alalle.Jotenkin mulle alkoi oma hyvinvointini tulla tärkeämmäksi,sillä huonosti voivana tai kuolleena en pystyisi hoitamaan lapsiani,joille jälleen joku elämää suurempi voima sai minut haluamaan parempaa lapsuutta kuin itse olin elänyt.En ole mikään äitityyppi,vauvakuumetta en ole ikinä potenut.Koen,että elämä lahjoitti lapset vastahakoiselle minulle oppaiksi pois kurjuuden kehästä,johon niin helposti taipuisin kiertymään.
Tähän pitkään raapaisuun elämäni pinnasta vielä kerron,ettei eläminen vieläkään ole minulle ongelmatonta.Lapset ovat ihania,mutta elämä mieheni kanssa on jo vuosia ollut surullista ja ahdistavaa,emme sovi yhteen ja raastamme vain toisiamme repaleiksi.Lapsuudestani kotoisin oleva alakuloisuus roikkuu minussa,ja huonon itsetunnon kanssa saan taistella varmaan hautaan asti.Syömishäiriö nostaa päätään heti kun olen levoton,väsynyt tai ahdistunut jostakin,mutta minun pelastukseni on se iloa antava liikunta,joka aina antaa valonpilkahduksen mieleeni.Tietysti ystävillä on suuri merkitys elämänilon tuojina,mutta aina ei ole ystäviä ollut saatavilla arjen surujen keskellä.
Sulla on elämää jäljellä lukemattomia vuosia,joina ehdit vielä tuntea eläväsi.En tiedä miksi,mutta monille tuo nuoruusaika on vaikeaa,ja kestää aikansa päästä siitä sumusta ulos.Olen surullisena lueskellut näitä keskustelupalstoja syömishäiriöistä ja todennut että meitä samasta vaivasta kärsiviä on paljon..
Olen iloinen että sinä olet saanut maistaa sitä hyvää oloa,josta kirjoitit.Ja toivon koko sydämestäni että elämäsi valostuu ja saat voimaa pysyä uudella tielläsi.Minä ainakin olen 100%:sesti kannustamassa sinua.Tiedän mistä puhut ja sinun elämäsi on tärkeä ja taistelusi todellista ja rankkaa.Ja unelma paremmasta elämästä kannattaa,hyvä olo löytyy.Sinussa on paljon enemmän eväitä elämään kuin tiedät!
Mä kirjoittelen maanantaina, nyt on huono hetki..
Kirjoituksestasi löysin paljon samaa kuin omassa elämässä, minulla on myös lapsia.. koulu-ikäisiä jo, ja se mies..
Palataan maanantaina :)
Ps. Ajattelin vain ilmoittaa, että täällä ollaan vielä :)
Mukava tuo sinun Ps:-) Hei mut mä kirjoitan jo nyt,ku tuli tuossa heräillessä heti mieleen yks tärkeä asia joka jäi kirjoittamatta.Mun suhde ruokaan siis.Ennen se oli mun vihollinen numero 1,vaikka oikeasti se vihollinen olin mä itse,ja sekin vain siksi että vihasin itseäni kun en osannu/voinu vihata vanhempiani (joiden takia mun tunteet ei ollu mahtunu meidän kotiin),koulukavereita joiden kiusaamisen takia mun itsetunto oli nollan vaiheilla,miehiä jotka ahdistelivat mua seksuaalisesti ennen kuin edes olin tajunnut olevani naissukupuolta,minkä takia naiseksi kehittymiseni jäi aika heikoksi,ja siihen päälle kaikki se murrosikäisen kaaos,jossa ainut yksinkertainen asia oli vihata itseäni ja alkaa hallita sitä rautaisella kouralla.
No,nyt ajattelen ruokaa ystävänä joka antaa mulle voimat ja mahdollisuuden tehdä elämässäni asioita joista pidän,kuten se liikunta.Olen onnellinen,ettei mun sydän vahingoittunu niissä nuoruuden myrskyissä ja jaksaa vahvana pumpata verta ja pitää mut toiminnassa.Ruuan ja liikunnan ansiosta elimistöni toimii ja aineenvaihdunta pelaa hyvin ja pysyn tasapainossa mieleni ja painoni kanssa.Ei oo enää ahmimiskohtauksia:-)
Tässä iässä vasta tajuan miten ihanaa on olla terve,koska näin vanhempana alkaa vasta 'löytää itseään' eli niitä asioita jotka elämän saa tuntumaan elämisen arvoisilta.
Tämä oli pakko nyt kirjoittaa.Kirjoittele ihan milloin ehdit ja haluat.Täällä mä olen ja lueskelen näitä syömähäiriöpalstoja.Koen olevani ikuinen syömähäiriöinen,mutta katselen tuota häiriötä itsessäni nykyään jotenkin päältä päin,en enää sen keskeltä kuten ennen.Kiva kun luit juttuni.Jutellaan lisää kun sopii:-)
Heissulivei.. taas:)
Mulla alkoi kaikki kaksikymppisenä saatuani tyttäreni ja poikani. Ei mulla koskaan aikasemmin ole ollut itseni/painoni kanssa ongelmia, olen ollut mikä olen. Ja normaalipainoinen olen aina ollut, joskus pyöreämmässä kunnossa ja joskus hoikemmassa.
Muutama kuukausi kuopuksen syntymän jälkeen lasten isä rupesi päivittäin nälvimään kilojani joita oli jäänyt raskauksista, kyllä mä sitä vittuilua sitten kuuntelinkin. (Jos se olisi ollut pelkästään sitä, mutta kun väkivaltaisuus myös tuli kuvioihin).
Se oli sitä, että voisit tehdä painollesi jotain ja sitten seuraavassa käänteessä hakee hesestä hampurilaisia.. Syö nyt, että jaksat lasten kanssa. (Silloiset mittani 160/60).
Heissuli:-)Mukava kun kirjoitit.Luin kertomuksesi hiljaisena,enkä ihmettele yhtään miksi sait taakaksesi tuon syömisongelman.Voi hiisi kun ihmiset voi vahingoittaa toisia typerillä sanoilla,ARGH!Siis tarkoitan lastesi isää.Tollainen läheisen ihmisen sanominen sattuu napakasti ja tekee kyllä tehtävänsä.
Mä olen suunnilleen sinun mittainen(sekä pituus että paino)ja tunnen tällä hetkellä olevani sopivan kokoinen.Olen(osittain mieheni,osittain muiden päänaukojien puheiden seurauksena)teini-ikäisestä lähtien suhtautunut vartalooni erittäin kriittisesti.Joka raskauden aikana(3kpl)lihoin 20kg,mutta ne kilot eivät minua haitanneet ja normaalipaino palaili siinä pikkuhiljaa lasta hoitaessa.
Ekan lapsen syntymän jälkeen aloin jumpat kipeän selkäni takia,ja vähitellen löysin liikunnasta keinon iloita kehostani ja itsestäni ekaa kertaa elämäni aikana.Jaksaminen lasten kanssa ja rakastamassani jumpassa on säätänyt mun suhdetta ruokaan jotenkin normaalimman suuntaan,en ole ajatellut laihduttamista vuosikausiin.KUNNES taas nyt kun nuorinkin lapsista alkaa olla kouluikäinen ja mulla on enemmän aikaa ajatella itseäni ja miettiä omaa kuvaani itsestäni ja vaikeuksiani miehen kanssa ja ties mitä..se vanha ääni nuoruudesta on alkanut piinata muakin välillä..siis että en kelpaa tällaisena ja että minähän näytän kaikille ja varsinkin miehelle!
Mun suhde mieheni kanssa on monimutkaisella tavalla vaikea,vaikka asumme vielä yhdessä.Meillä on paha olla molemmilla ja koko sotku on yhtä helvettiä.Se aiheuttaa mulle ahdistusta ja vaikuttaa syömiseeni,yleensä niin et ruokahalut on kateissa.Juttu tästä on niin pitkä et en tässä kirjoita enempää,mutta sen haluan sanoa,että ei ihme että sulle jäi paha olo päälle kaiken sun miehesi sanomisten ja tekemisten seurauksena.Kyllä ne jäljet pitkään vaikuttaa.
Kuulostaa ihanalta kun kerrot että hyviäkin aikoja on,silloin tiedät mitä elämältä voi odottaa.Pahat kokemukset eivät hetkessä unohdu tai lakkaa vaikuttamasta,mutta eivät ne välttämättä pysty myrkyttämään tulevia päiviä,vaan niistä huolimatta voi löytää tasapainoisen ja hyvän olon.Mun kohdalla on puhuminen ammattikuuntelijan tai ystävän kanssa auttanut paljon.Puhumalla olen jotenkin tajunnut miten kipeää jotkut asiat ovat tehneet ja siten saanut sisimpääni jonkinlaisen rauhan,jonka avulla kestän nykyisessä umpikujalta tuntuvassa surullisessa parisuhteessani.
Jos mitenkään mietit juttelemista jonkun ammatti-ihmisen kanssa(tai enhän tiedä,olethan saattanut jo jutella paljonkin..),kannustan siihen,jos nimittäin syömishäiriöt jatkavat häiritsevästi kiusantekoaan.Tiiän miten kauheaa elämä on jos sitä sitoo mikä tahansa pakko,josta haluais vapautua.
Kyselit keneltä hait tälläkertaa hyväksyntää,ja se on varmaan tärkeä kysymys,johon toivoni mukaan löydät vastauksen.Varmasti miehelläsi on jotain vaikutusta asiaan,vaikka hän ei ole enää koko ajan lähelläsi.Omia tunteitasi olet varmaan joutunut paljon läpikäymään,ja minusta sekä nimittelyjen että pahoinpitelyjen aiheuttamia tunteitasi sinun pitäisi saada käsitellä jonkun luotettavan ihmisen kanssa.Minulla ainakin tunteeni,nekin joita en ole tiedostanut,ovat ne jotka aiheuttavat ongelmia elämääni koko ajan.
Tästä tulikin taas pitkähkö sepustus;hmm..käyn tässä kirjoittaessani samalla läpi oman elämäni tilaa ja omaa haurasta minäkuvaani,siksi en malta lopettaa lyhyeen.Sinä kirjoitat hyvin ja mukavasti:-)
Hei..
.. Mukava, kun kirjoitit ja jaksoit lukea tarinani (Lyhyesti, mutta sisällöllisesti asian ydin tuli selväksi;).
Kohta kuukausi takana, ja hyvin toistaiseksi on mennyt vaikka täällä joku koittaa tietenkin maalailla piruja seinille. Olen sen verran jo käynyt läpi tätä helvettiä, joten kaikkeni teen jotta pääsen pyristeltyä pois tästä ahdingosta.
Niin se mitä tulee entiseen elämääni, niin tokihan mulla paistaa valoa tunnelin päässä.. :)
Mä oon parisen vuotta seurustellut 4 vuotta nuoremman miehen kanssa, kihlauduttukkin ollaan.
Parisen viikkoa ensitapaamisen jälkeen kerroin hänelle kaiken, ajattelin että niin on parempi. Hän joko hyväksyy minut sellaisena kuin olen tai lähtee lätkimään:)
Tuossahan tuo jaksaa vieläkin vierellä kulkea, tukea ja ymmärtää. Vaikka vaikeaa se varmaan hänelle on välillä ollutkin, niin periksi hän ei mun suhteen ole koskaan antanut. Uskoo, että voitoksi vielä käännän ongelmani. Ja niin uskon minäkin.
Vaikeina aikoina olin valmis luopumaan kaikesta, mutta aina sitä on jaloilleen noustu.
- Tälläkertaa vain en anna enää periksi, koska mä tiedän pystyväni paljon parempaan tässä elämässä.
Vastauksia olen yrittänyt löytää, ja itsetunto ollut nuoruudessani nollassa (ja sitä se on varmaan vieläkin).. kiusaamista koulussa. Ei siitä, että olisin ruma taikka lihava koskaan ollutkaan vaan asia oli päinvastoin. Minulle oltiin kateellisia, siksi nälvittiin ja haukuttiin.
(Muutaman vanhan "koulukaverin" kanssa aikuisiällä juteltiin, niin sieltä sain vastaukset kera anteeksi pyyntöjen).
- Tuolta astikko ne ongelmat ovat minulle kasaantuneet?
- Ja myöhemmät vastoinkäymiset ovat vain laukaisseet kaiken?
~ Tämä kaikki mitä sisälläni kannan purkautuu pahana olona, ja satutan vain itseäni, Mä luulen että jos todella haluan parantua ja päästä tästä kaikesta yli, niin mun täytyisi mennä puhumaan ja purkamaan tuntojani terapeutille..
En ole koskaan uskaltanut mennä, kerran varasin ajan ja sitten peruin.. Pupu- syndrooma iski, Hheh;)
- Mut heiii... mun täytyy mennä, mutta palataan taas asiaan.
~ Olet todella mukavan tuntuinen ihminen
Hei taas UusiElämä!Tulipas hyvä mieli viimeistä viestiäsi lukiessa,niin uskomattoman hienoa on kun sul on vierellä sellainen kaveri joka uskoo sinuun ja pysyy tukena:-)Mä uskon myös sun kykyyn parantua ja saada tasapainoinen olo;kaikki mitä kirjoitat,kertoo siitä!
Varmaan oot paljon pystyny puhumaan asioistasi tämän kihlattusi kanssa,mutta uskon että sulle tekisi hyvää käydä jonkun ammattikuuntelijankin luona,kuten olet joskus ajatellutkin tehdä.En tarkoita mitään vuosien terapiaa vaan ihan jokunen kertakin,kun voi mitään häpeämättä ja pelkäämättä puhua ihan kaikista tapahtuneista asioista ja kaikista tunteistaan,saattaa avata itselle jotain tärkeää omasta itsestä.Voit löytää vastauksia joihinkin sinua mietityttäviin kysymyksiin.
Hyvä ammattikuuntelija osaa kyselemällä auttaa ajatuksia eteenpäin,ja jo pelkkä oman kertomuksensa kuuleminen herättää sisimmässä piilottelevia tunteita ja mietteitä.
Tuo on kans ihan mahtava juttu kun olet saanut kouluaikaisilta kiusaajiltasi selvitystä kiusaamisen syihin ja vielä anteeksipyynnönkin.Sen kun sais jokainen kiusattu kokea,niin minäkuva vois muodostua ehyemmäksi.Kuitenkin jokaisen ihmisen minäkuvaan ja itsetuntoon vaikuttaa enempi tai vähempi palaute toisilta ihmisiltä.Tämän filosofoi nimimerkki Kokemusta on rutkasti;-)
Kun selvästi mietit tuota terapiaa,niin selätä pupusyndrooma ja käy purkamassa se kaikki mitä kannat sisälläsi tähänastisesta elämästäsi.Siitä voi seurata ihan uusi elämä sun mieleesikin.Ja jos eka terapeutti tai vastaava ei tunnu sinusta hyvältä ja ymmärtävältä,älä anna periksi,vaan etsi toinen.Jos saat vinkkiä hyvästä tyypistä joltakin kaverilta niin hyvä.Kaikki ammattihenkilötkään ei sovi persoonansa puolesta jokaiselle avunetsijälle.Sen juttelun pitää tuntua hyvältä eli siltä että tyypille tekee mieli puhua.Jos terapeutin kans ei kemiat toimi,ei sille tee mieli kertoa syvimpiä tarinoitaan.
Mä sain omalta lääkäriltäni montakin hyvää ajatusta,joilla oon pystyny vaikuttamaan omaan elämääni,ja yx niistä parhaista oli,että pienikin muutos elämässä voi muuttaa elämän paremmaksi,siedettäväksi ja jopa hyväksi.Siis et koko elämää ei tarvii muuttaa kerralla,vaan joku pienikin askel johonkin toivomaansa suuntaan saa oikeasti aikaan enemmän kuin sen askeleen.Kunhan se askel on jotain mitä oikeasti toivoo ja kaipaa.
Kai se on vähän samaa kuin et kun mieli on ihan maassa,ei jaksa kauheen isoja asioita tehdä,mut itseään voi auttaa jaksamaan tekemällä joku pieni asia jonka tietää itselleen hyväksi.Mulle se on usein kävelylenkki tai muutama sivu kirjaa illalla tai suihku,tai treffit kaverin kanssa,jopa hymy tuntemattoman ihmisen kans kaupassa vaihdettuna.Jotain pikkuista josta mieli iloitsee.Mut ei enää levyllinen suklaata tai kokonainen pullapitko tai muuta samaan tyyliin,koska tiiän et siitä tulee paha olo ja entistä kurjempi mieli.
Älä siis usko pirujen seiniinmaalailijoita,usko omiin tavoitteisiisi ja haaveisiisi!Jo päätöksesi on vienyt sinut pitkälle tahtomaasi suuntaan.Sä tiedät mistä haluat pois,ja varmasti tulet siinä onnistumaan:-)
Huomaat varmaan et mäkin oon hiukka terapian tarpeessa,kun mun pikku viestini veeenyvääät;-)
Mut mennään päivä kerrallaan,ei alistuta huonoista hetkistä;onnen ja ilon hetkiä on tulossa ja niitä kannattaa odottaa:-)
Heipähei!
Niin, ei se ole sama puhua kumppanilleen kuin jollekkin ulkopuoliselle. Koska ethän sä kuitenkaan pysty kaikkea kertomaan..
esim. meillä on turha puida entisiä suhteita läpi, ja niinhän se on varmaan monella muullakin.
Onhan se mahtavaa, että on lähellä kuuntelija kun tarvitsee puhua.. mutta joka suhteessa on kuitenkin ne omat ongelmansa.
Nykyinen kumppani on aika mustasukkainen, joka tietyltä osilta syö meidän suhdetta vaikka muuten elämä hänen kanssaan on ihan jees:)
- Ilmenee iltoin, kun käymme esim. viihteellä ja mun on todella hankala nykyisin päästä yksin kotoa lähtemään kavereiden kanssa bilettään. Viime kerrasta on aikaa, oliskohan viime syksynä:(
Ja sitä ystävien seuraa kyllä kaipaa;)
- Tämän asian suhteen olen myös joutunut kamppailemaan, nyt en ole jaksanut. Olen tyytynyt jäämään kotiin.
Hhheh! Hyvin huomaa tässä kirjoittaessa ettei ne ongelmat yhteen jää, vaan tulee aina lisää jotain ;)
~ Kyllä mä tarkasti luen juttusi, ja hyvä että saat itsekkin tuntoja purettua;)
Sopiiko kysyä mistä päin Suomea olet?
Ystäviä ei koskaan liikaa ole
Hyvää huomenta sinulle:-)Niin se on kuin totesit että monenlaisten onkelmien keskellä sitä elelee..ja kai ne kaikki toisiinsa jotenki vaikuttaa.Niinku toikin ettei pysty tapailee kavereita niin usein ku pitäis,tuttu juttu mullekin.Ja toi mustasukkaisuus,kyllä sekin voi muutaman päreen parisuhteessa polttaa.
Ja oot todella oikeessa siinä et ei sille kumppanille voi puhua samoja asioita ku ulkopuoliselle.Se koskee menneitä aikoja ennen suhdetta,kuin myös suhteessa tarpeeks sotkuun menneitä asioita.Meil on se tilanne,oltu kauan yhdessä,puhuttu kyl ongelmista mut kaikista kipeistä ei pysty toiselle kumminkaan puhumaan,tai vaik kuinka puhuis niin ei auta.Kumpikin näkee asiat niin omasta vinkkelistään.Ja onhan niitä pariterapioitakin,höm..en vaan ole jaksanu vielä semmoseen lähteä(uskonpuute vaivaa).
Mut sun tilanteessa ja sulle itsellesi varmasti se ulkopuolinen kuuntelija on paras,ei sitten kuormita ne vanhat jutut sun nykyistä suhdetta.
Minä asustelen täällä Helsingin Tapanilassa ja ihmettelen elämää toistaiseksi vielä enimmäkseen kotoa käsin,oon ollu kotiäitinä vuosikausia,nyt pikkuhiljaa yritän palailla työelämään.Missäpäin sinä asut?Turha varmaan toivoa että tuossa vartin kävelymatkan päässä,hehhee;-)
Juu pysy elossa:-)
Hehheh!
Vartin kävelymatkan päässäpä hyvinkin;)
- "tuli oikein kylmät väreet, kun kirjoitit missä asut, tiedä vaikka kohtalon johdatusta.. Jospa meistä vaikkka tulisi ystäviä ajan kanssa:)"
Asun Puistolassa, eilenkin heitin miehein kanssa kävelylenkin Tapanilan ja Malmin kautta :)
USKOMATONTA!Kyllä elämä joskus lyö ällikällä,olin ihan varma että asut jossain Rovaniemellä,Mikkelissä tai ainakin Espoossa tai Hiekkaharjussa tai mitä kaikkia paikkoja niitä on,mihin mun melkein kaikki tutut on muuttanu;-)
Arvaa hymyilyttikö leveästi kun luin viestisi!Eiköhän me joskus uskaltauduta tapaamaankin,kun näin ihmeellisesti tutustuttiin,melkein naapurit,hehee:-)Mä oon saattanu hiihdellä vaik monesti sun talon ohi,hassua..
Mietin et voisin antaa sulle puhelinnumeroni tai meiliosoitteeni,mut ei taida olla ihan viisasta pistää niitä näin julkisesti näytille.Mitenköhän löydettäis toisemme,tiiätkö hyvän idean?Ei silti,tää kirjoittelu täs palstalla on mukavaa,mut voitais jossain vaiheessa saada kasvot toisillemme(vaik mie oonki ujonlainen ja kulkisin mieluiten pussi päässä;-)..
Nii-in sanos muuta, oli aikamoinen ylläripylläri.. yhteensattuma;)
Juu-u, Täytys varmaan tehdä uusi sähköpostiosoite josta ei tiedä sitten tuota oikeeta nimeä, laittaa sitten sitä kautta numerot virallinen sähköpostiosoite.
Hheh, vai pussi päässä ;) Mä oon viimeisen vuoden ollu saikulla leikkauksen takia, niin ainoa kontakti ihmisiin on käydä pari kertaa viikkoon Malmin Prismassa:) Niin ja iltaisin happihyppelyllä tunnin verran..
- (Nooh, sillointällöin lähikuppilassa ottamassa lihaksia ja mieltä rentouttavaa alkomahoolia:D
- En itseasiassa tunne täältä oikein ketään, muutama vanha tuttu kotiseuduiltani, mutta muuten on aika hiljaista. Ja miten sitä pääsiskään tutustumaan kun suurimmaksi ajaksi on kotosalla, ei pääse töihin ym. mistä sitten voisi saada niitä uusia tuttavuuksia.
~ On´han tässä kaikkea henk.koht. asioita paljon, mutta ei viitsi kaikkea täällä toitottaa.. Saap olla pelko perseen alla kokoajan ettei kukaan tuttu osaa yhdistää ;D
Tai mitäs ne täällä kävisivät lukemassa,
kun kaikki ovat "terveitä"..;D
- Tai niinhän sitä luulis, niinkuin luulevat minustakin että olen täysissä järjissäni.. Hheh ;)
No, mutta mutta.. Mä koitan yrittää saada tämän päivän aikana aikaiseksi tekaistua sen sähköpostin, Niin viim. huomen aamulla ilmoittelen itsestäni.
- Täytyy jatkaa siivoamista.. taas!
Palataan taas..
Hei sinä mukava kanssajonottaja Prisman kassalla;-)
Mulla on vähän ollutkin mielessä uuden sähköpostin ottaminen,mut en oo saanu aikaan ku oon vähä tupelo näis nettihommissa.Sorry:/olisinhan voinu tän näpyttelyn hoitaa jo aikaisemmin ja antaa sulle osoitteen,mut nyt sain sen tehtyä kun pohdit sitä eli mun 'valemeiliosoite' on nyt [email protected] jos haluut pistää sinne viestiä niin voidaan vaihtaa numeroita.
Multa jäi tekemättä, mutta otin ylös tuon sun osoitteen niin laittelen tämän päivän aikana postii sulle:)
Onko meillä sama ruokakauppa kenties;)?
- Isoimmat ostokset tuppaan tekemään siellä viikottain.
Aurinkoista huomenta!
Siellä minäkin Malmin Prismassa oon muutamat kerrat jonotellu,on voitu nähdäkin toisemme:-)Ennen tein minäkin isommat ostokset siellä,mut nykyisin käyn siellä harvemmin kun en jaksa niiden kassien kans.Tos on tommoinen kökkö alepa lähellä,siellä meikä rahoja tuhlaa..
Mulle iski flunssapöpö ja oon ihan tokkurainen ja varmaan täytyy sängyssä päivä viettää.Valoisaa päivää sinulle UusiElämä!
i've done this many times.. intoa puhkuen ja sekin vielä että laihtuu.. mut entiseen tapaansa palaa hiton helposti, jos yrittää pitää sen. ns terveellisen elämän päällä ja syömishäiriö alkaa saada ortoreksisia piirteitä. pitäis osata olla myös liikkumatta ja antaa se itselleen anteeksi silti mässäilemättä ja oksentamatta.
tarkoitan siis vaan sitä, että varo ettet ala käymään ylikierroksilla. tuollainen elämänmuutos on nimittäin suuri.. ota iisisti!
Et sä mua masenna, etkä sä mua lannista..
Ja en todellakaan luule tämän olevan helppoa,
Eilen sairas, tänään terve..
Ei se niin mene, ja tiedostan sen vallan hyvin, että tätä taistelua tulen käymään koko loppuelämän..
Mutta loppuun asti taistelen.
On se helevatta kumma, jos joku on saanut elämästään otteen, ja yrittää parantua niin tulee joku torspo, joka on ensimmäisenä lyttäämässä toisen parantumisyritykseksensä.
Ja jos sinä oot tehnyt sen monta kertaa ja et ole onnistunut, niin et voi siihen todellakaan vedota,että toinen epäonnistuu siinä. Ja kun tuon tarinan luin, niin mistään teinipissiksestä ei ole enää kysymys vaan aikuisesta naisesta. Minkäs ikäinen itse olet, jos saanen kysyy?
joo anteeksi, arvasin et toi ymmärretään väärin. olis pitänyt ehkä laittaa kannustusta perään. siis toivottavasti on pysynyt terveellisissä elämäntavoissa ja oksentelematta :) oon 20.
Mä oon myös päättäny parantua. Kolmisen viikkoo oon nyt ollu oksentamatta, eikä oo suuremmin ees tehny mieli ahmia. Oon niin väsyny koko touhuun, ahmimis/oksentamis-kierre sai mut vaan onnettomammaksi. Oikeestaan mun oksentamiseni on jo muutaman kuukauden aikana vähentyny huomattavasti ja sitä kautta sitten painookin tullu lisää. Toisaalta se ahdistaa, mutta tiedän, etten oksentamisella laihdu..Tyytyväsempi oon itteeni terveenä ja kuitenkin oon vielä normaalipainoinen, niin ei hätää :)
Mulla bulimia alko vasta n. vuosi sitten. olin tosi stressaantunu koulun kanssa ja oli kaikenlaisia vastoinkäymisiä työharjottelussa ym ja tietenkin perinteisiä jätkähuolia. Eipä siihen muuta tarvittu.
Pahimpina aikoina päivät tais vaan mennä syödessä ja oksentaessa. Tunsin itteni tosi rumaks, että oikein kuvotti kattella peiliin.
olo on oikeesti mitä parhain ja mieli virkeä. tahdon voimalla tosiaan eteenpäin :)
mua ei todellakaan huvita tuhlata aikaani vessanpytyn halailuun, kun elämässä on niin paljon muutakin...
.. Tai voiko sairas sairasta neuvoa, Hhehh:)
Sulla on vielä todella hyvät mahdollisuudet päästä tuosta irti, koska kaikki vasta aluillaan.
Neuvon juttelemaan kuitenkin jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Pääset purkamaan ajatuksiasi, joka tosin minullakin on vielä edessä.
~ Ajatuksia toisaalle, uusí harrastus kenties?