Olipa kerran komea nuori mies. Hiukset tummat ja kiharat. Kasvonpiirteet kuin kreikkalaisella jumalalla. Mies oli lahjakas ja älykäs. Ratkaisi matemaattisia tehtäviä kuin toiset vielä tavailivat niitä ja koittivat ymmärtää edes kysymystä. Kaveri oli musiikillisesti lahjakas. Soitti hyvin ja teki omaa musiikkia.
Kaveri alkoi nukkua kumman paljon. Viihtyi sängyn pohjalla myöhään iltapäivään. Me - kaveriporukka sitten herättelimme häntä ja sanoimme, että myöhästyit taas parilla tunnilla.
Kaveri alkoi käyttäytyä muutenkin oudosti. Puheet alkoivat olla outoja. Kerran seisoin hänen
kanssaan sateenvarjon alla ja koitin ymmärtää. Mutta en ymmärtänyt...
Tämä lahjakas kaveri ei koskaan käynyt kouluaan loppuun. Hän sairastui. Mieleltään. Se oli meille ystäville järkyttävää. Hän puhui meille pienistä vihreistä miehistä ja väitti, että me ystävät vihaamme häntä. Emme osanneet auttaa häntä keskustelua kummemmin. Taitomme eivät riittäneet.
Hän jäi maata kiertävälle radalleen - yksin.
Toiset menivät elämässä eteenpäin. Perustivat perheet, hankkivat ammatit, maksoivat velkaansa.
Tämä ystävä ei tehnyt niistä mitään.
Näin hänet kerran bussissa. Ajattelin, menenkö kysymään muistaisiko hän minua vielä, tyttöä sateesta sateenvarjon alta. En uskaltanut. Hän levitti bussissa kämmenet eteensä ja keskusteli sormiensa kanssa. Minulta loppui rohkeus ja sanat. Sydämeen tekee kipeää. Niin avuton on ihminen. Tuulien heiteltävissä.
Kaveri alkoi nukkua kumman paljon. Viihtyi sängyn pohjalla myöhään iltapäivään. Me - kaveriporukka sitten herättelimme häntä ja sanoimme, että myöhästyit taas parilla tunnilla.
Kaveri alkoi käyttäytyä muutenkin oudosti. Puheet alkoivat olla outoja. Kerran seisoin hänen
kanssaan sateenvarjon alla ja koitin ymmärtää. Mutta en ymmärtänyt...
Tämä lahjakas kaveri ei koskaan käynyt kouluaan loppuun. Hän sairastui. Mieleltään. Se oli meille ystäville järkyttävää. Hän puhui meille pienistä vihreistä miehistä ja väitti, että me ystävät vihaamme häntä. Emme osanneet auttaa häntä keskustelua kummemmin. Taitomme eivät riittäneet.
Hän jäi maata kiertävälle radalleen - yksin.
Toiset menivät elämässä eteenpäin. Perustivat perheet, hankkivat ammatit, maksoivat velkaansa.
Tämä ystävä ei tehnyt niistä mitään.
Näin hänet kerran bussissa. Ajattelin, menenkö kysymään muistaisiko hän minua vielä, tyttöä sateesta sateenvarjon alta. En uskaltanut. Hän levitti bussissa kämmenet eteensä ja keskusteli sormiensa kanssa. Minulta loppui rohkeus ja sanat. Sydämeen tekee kipeää. Niin avuton on ihminen. Tuulien heiteltävissä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaa Hulda,bummm,,,,
näinhän se on kukaan ei tiedä kenelle vaan voi tapahtua juuri näin kun kirjoitit.me vaikka näemme ja kuulemme kaikkea hyvästä-pahaan.niin pitäisi aina muistaa me olemme vain ihmisiä.
kukaan ei tiedä kenelle vaan voi tapahtua
kukaan ei tiedä kenelle vaan voi tapahtua
mutta just siksi , no....
kaikki päivät kantavat kortensa kekoon.
kekoa vain jotku tulevat potkineeksi !
apau.t
TOISET
"menivät elämässä eteenpäin. Perustivat perheet, hankkivat ammatit, maksoivat velkaansa.
Tämä ystävä ei tehnyt niistä mitään. "
JA ELÄVÄT OTISTA KIERROSTAAN; ELÄMÄSSÄÄN NYT,
tanteet rasittuneena, mieli mustuneena,
elämä kovettaneena, toisiaan arvostelevana,
mitä tämäkin kannatti?
ja joku voi ajatella olevansa huononpi ????
Mikä meitä ihmisiä siinä "hulluudessa" pelottaa? Kukaan ei kai kuvittele, että se olisi tarttuva tauti.
Jos se ei tartu miksi sitä pitää pelätä?
Mielen sairastumiseen liitetään usein HÄPEÄ. Miksiköhän kummassa? Eihän kukaan koe häpeää siitäkään, että sairastaa flunssaa. Kumpikin sairaus tulee, jos tulee, itse et niille voi mitään.
Ihminen pelkää myös KONTROLLIN menettämistä. Se on kauheimpia asioita mitä ihmiselle voi sattua. Ruumis elää omaa elämäänsä, etkä voi hallita sitä vaikka miten yrittäisit.
Mielen sairaus leimaa myös sairastuneen lähellä olevat. Tätä ei flunssa tee.
Ehkä "hulluutta" pelätään myös siksi, että sen edessä ollaan yhä niin avuttomia. Ihminen on tottunut siihen että joka asiaan ja ongelmaan pitäisi olla vastaus valmiina heti. Näin ei kuitenkaan ole. Mielen sairaudesta toipuminen kestää kauemmin kuin kolme päivää. Pelottavinta on, että kaikille se ei onnistu lainkaan.
Joku voi sairastua mieleltään kroonisesti ja se on jo ajatuksena todella pelottavaa.
Näitä asioita ei ymmärrä jos ei ole joutunut niitä ikinä kohtaamaan. Mitä tehdä? Sairastunutta ei paranna pelkkä empatia.
Kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella sairastuneen harhoja ja pelkotiloja, vaikka hyvää tahtoa olisikin. Sairastunut tarvitsee ammattiapua.
Voit kuitenkin olla sairastuneelle ainoa side ns. "normaaliin" maailmaan. Sairastunutta ei varmaan auta se jos ympärillä pyörii vain toisia sairaita ja valkotakkista henkilökuntaa.
Niin mitä tehdä?