Aivan loistava kirja: Soili Poijula; Surutyö, Gummerus, Jyväskylä, 2002.
Kirjassa on erillinen kappale aborttiin ja suruun. Kirja on psykologina ja psykoterapautiina pitkään toimineen Poijulan kirjoittama työkalu auttamaan surun kokemista.
Aborttiaan sureville usein täälläkin tulee sanottua, että surusta pitää päästä yli. Kirjasta huomaakin, että käsitys on vahentunut. Surusta ei tarvitse päästä yli. Suru on kuin aallot, jotka lyövät ihmisen päälle, jokainen reakoi aaltoihin omalla tavallaan. Myrsky laantuu joskus, mutta joillekin pienetkin aallot tuntuvat epämiellyttäville, jotkut saattavat niistä jopa nauttia. Ennenkaikkea surusta voi oppia. Kokemus siitä että suru vahvistaa ei ole tuulesta temmattua, vaan suru oikeasti kasvattaa vahvempia ihmisiä. Nykyisen surukäsityksen mukaan surusta ei tarvitse päästä yli, vaan suhde vainajaan muuttuu uudelle tasolle, se muuttuu suhteeksi kuolleeksi, se on todellinen olo tila, se on muistojen olotila, josta ei tarvitsekaan päästä eroon. Sen suhteen kanssa vain tulee oppia elämään.
"Surun ainoa hoito on sureminen. Surutyö edellyttää menetyksen kohtaamista ja sopeutumista menetykseen työstämällä kuollutta koskevia ajatuksia sekä menetystapahtumaa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta ihmistä. Mielikuvat, muisti ja fantasia sisäisinä voimavaroina suojaavat henkistä eheyttä menetystä ja kauhua vastaan. Kivun kohtaaminen johtaa paranemiseen, kun taas surun välttely voi aiheuttaa ahdistusta, hämmennystä ja masennusta. Suru ei ole tuhoavaa ja hajoittavaa, vaan rakentavaa. Surun tehtävä on koota yhteen kuollutta koskevia ajatuksia ja tunteita ja luoda muisto." (alkusanat, 11.)
"Huolimatta valinnaisuudesta aborttia voidaan pitää menetyksenä, jota seuraa surureaktio. Nainen voi surra joko menetystä että mahdollisen äidin roolin menetystä. Näin on erityisesti silloin kun naisella on voimakas halu tulla äidiksi. Ennakoivan surun yhteydestä surusta selviämiseen on keskusteltu. Naiset surevat sekä ennen aborttia, että sen jälkeen. Aborttiin liittyvä suru on hyvin samanlaista kuin yleensä suru menetyksen jälkeen. Suru on voimakkaimmillaan juuri ennen toimenpidettä, mikä liittynee sikiön pitämisenä mahdollisena lapsena. Surutyö alkaa kun päätös abortista tehdään, ei itse toimenpiteestä."
...
"Monet raskauden keskeyttäneet naiset kokevat menetyksen tunnetta. Silti ajatus siitä, että abortoinut nainen kolkee äidin surua, on estetty. Tämä johtuu piilopäätelmästä, joiden mukaan abortin tehneet ovat itsekkäitä, koska he asettavat oman hyvinvointinsa potentiaalisen lapsen edelle. On hyvä uudelleen määrittää abortin jälkeinen surullisuus äitiyteen liittyväksi suruksi."
...
"Joidenkin tutkijoiden mukaan abortin emotionaalinen jälkioire voi tulla vuosia myöhemmin ja kestää useita vuosia." ... "Monet naiset, jotka raportoivat depressio-oireita itse asiassa kokevat viivästynyttä tai ratkaisematonta surua. Viivästynyt tai ratkaisematon suru odottaa tunnistamistaan. Tuomittua tai "äänioikeudetonta" surua voi hoitaa tutkimalla tunteitaan."
(Abortti ja suru, 171-173)
Samaisessa kappaleessa puhutaan siitä mistä täälläkin usein, eli syyllisyydestä. Aborttiin liittyy usein syyllisyyttä, minkä takia avun hakeminen jätetään liian kauas, sillä olenhan itse ansainnut. Psykologin kirjoittama kirja kuitenkin kertoo kuinka psykologit suhtautuvat keskeytyksiin "Naisen äidinvaisto suojeli tulevia lapsia keskeyttämällä nykyisen raskauden." (oli kyse sitten taloudellisesta tilanteesta, kypsymättömyyden tunteesta tai mielenterveydellisistä syistä...) Ei ole siis mitään syytä kärvistellä yksin surunsa kanssa, ammattiauttajat eivät syyllistä...
Kirja kertoo tilastoja kaikesta surusta.
Olen miettinyt monesti miksi ihmeessä juuri viides osa naisista ei selviä abortistaan ilman psyykkisiä onglmia. Kirjassa kerrotaan tilasto kaikesta suremisesta, joka yllättäen onkin ihan tutun kuuloista tekstiä. Abortit eivät ole poikkeus siis tässäkään, vaan näin se menee surussa yleensä.
"Puolet surevista eivät koe voimakasta ahdistusta, depressiota tai surua menetyksen jälkeen, vaan sopeutuvat psykologisesti hyvin. Surevista 30%:lla surussa on näkyvillä vaihemallin(*) mukainen selviytyminen. Noin 20 % surijoista suru komplisoituu." (Komplisoitunut suru, 175)
Noista 20% 18 prosenttia on kirjan mukaan kroonisia surijoita ja 2% siirtää suruaan syystä tai toisesta (esimerkiksi kantamalla huolta muista, ettei aloita itse suremista ollenkaan).
*Vaihemalli on tehty jo viime vuosisadan alussa selittäämään. Ajatuksena on ollut, että mikään mikä tieteelisesti tiedetään ei pelota. Vaihemalliin kuuluu sokki, kieltäminen, hyväksyminen, asian kanssa eläminen jne... Kaikki tämän varmaan tietävät miten menee.
Sitten näistä palstalla esiintyvistä puolustusmekanismeista. Onko ne surutyössä miten oleellinen osa?
"Psykologiset surureaktiot ovat tunne-, ajattelu-, havaintoreaktiota tai puolustusmekanismeihin ja selviytymisyrityksiin kuuluvia reaktioita." (Psylologisia reaktioita ja selviytymisyrityksiä, 43.)
Sen jälkeen on yhden aukeaman pituinen lista, varmaan parisataa erilaista reaktiota, kuten ahdistuneisuus, paniikki, pelko, epäjohdonmukaisuus, pessimismi... Ja viimeisenä noin kaksikymmentä puolustusmekanismien aiheuttamaa reaktiota.
Eli jos suru komplisoituu 20 prosentilla, että tarvitsevat apua surustaan ylöspääsyyn, niin näistä viidenneksestä noin 10 prosenttia on jäänyt puolustusmekanismiensa uhriksi. Suurin osa kokee muusta syystä ylitsepääsemätöntä surua.
Kirjassa siis sanotaan, että surusta ei pidäkään päästä koskaan yli. Suru jää asumaan, sillä ei ole tarpeen päästä yli menetyksestä, vaan menetyksen kanssa pitää oppia elämään ja menetys on surullinen asia. Mutta milloin on haettava apua? Kirjassa oli, että jos suru on ylitse pääsemätöntä puoli vuotta menetyksen jälkeen, voidaan katsoa, että suru on kompliksoitunut, ammattiapu on tarpeen. Mikään ei kuitenkaan estä hakemasta apua jo aikaisemmin. Yksi avun hakemisen keino voi olla lukea tämä kirja, terapiaan kannattaa siis hakeutua, mikäli pitkittyy vielä vain. Kirjassa on ihan konkreettisia tehtäviä joita voi tehdä, jotta pääsisi surussaan eteenpäin, ei varmasti ole haittaa ydhellekään surevalle.
Kirjassa on erillinen kappale aborttiin ja suruun. Kirja on psykologina ja psykoterapautiina pitkään toimineen Poijulan kirjoittama työkalu auttamaan surun kokemista.
Aborttiaan sureville usein täälläkin tulee sanottua, että surusta pitää päästä yli. Kirjasta huomaakin, että käsitys on vahentunut. Surusta ei tarvitse päästä yli. Suru on kuin aallot, jotka lyövät ihmisen päälle, jokainen reakoi aaltoihin omalla tavallaan. Myrsky laantuu joskus, mutta joillekin pienetkin aallot tuntuvat epämiellyttäville, jotkut saattavat niistä jopa nauttia. Ennenkaikkea surusta voi oppia. Kokemus siitä että suru vahvistaa ei ole tuulesta temmattua, vaan suru oikeasti kasvattaa vahvempia ihmisiä. Nykyisen surukäsityksen mukaan surusta ei tarvitse päästä yli, vaan suhde vainajaan muuttuu uudelle tasolle, se muuttuu suhteeksi kuolleeksi, se on todellinen olo tila, se on muistojen olotila, josta ei tarvitsekaan päästä eroon. Sen suhteen kanssa vain tulee oppia elämään.
"Surun ainoa hoito on sureminen. Surutyö edellyttää menetyksen kohtaamista ja sopeutumista menetykseen työstämällä kuollutta koskevia ajatuksia sekä menetystapahtumaa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta ihmistä. Mielikuvat, muisti ja fantasia sisäisinä voimavaroina suojaavat henkistä eheyttä menetystä ja kauhua vastaan. Kivun kohtaaminen johtaa paranemiseen, kun taas surun välttely voi aiheuttaa ahdistusta, hämmennystä ja masennusta. Suru ei ole tuhoavaa ja hajoittavaa, vaan rakentavaa. Surun tehtävä on koota yhteen kuollutta koskevia ajatuksia ja tunteita ja luoda muisto." (alkusanat, 11.)
"Huolimatta valinnaisuudesta aborttia voidaan pitää menetyksenä, jota seuraa surureaktio. Nainen voi surra joko menetystä että mahdollisen äidin roolin menetystä. Näin on erityisesti silloin kun naisella on voimakas halu tulla äidiksi. Ennakoivan surun yhteydestä surusta selviämiseen on keskusteltu. Naiset surevat sekä ennen aborttia, että sen jälkeen. Aborttiin liittyvä suru on hyvin samanlaista kuin yleensä suru menetyksen jälkeen. Suru on voimakkaimmillaan juuri ennen toimenpidettä, mikä liittynee sikiön pitämisenä mahdollisena lapsena. Surutyö alkaa kun päätös abortista tehdään, ei itse toimenpiteestä."
...
"Monet raskauden keskeyttäneet naiset kokevat menetyksen tunnetta. Silti ajatus siitä, että abortoinut nainen kolkee äidin surua, on estetty. Tämä johtuu piilopäätelmästä, joiden mukaan abortin tehneet ovat itsekkäitä, koska he asettavat oman hyvinvointinsa potentiaalisen lapsen edelle. On hyvä uudelleen määrittää abortin jälkeinen surullisuus äitiyteen liittyväksi suruksi."
...
"Joidenkin tutkijoiden mukaan abortin emotionaalinen jälkioire voi tulla vuosia myöhemmin ja kestää useita vuosia." ... "Monet naiset, jotka raportoivat depressio-oireita itse asiassa kokevat viivästynyttä tai ratkaisematonta surua. Viivästynyt tai ratkaisematon suru odottaa tunnistamistaan. Tuomittua tai "äänioikeudetonta" surua voi hoitaa tutkimalla tunteitaan."
(Abortti ja suru, 171-173)
Samaisessa kappaleessa puhutaan siitä mistä täälläkin usein, eli syyllisyydestä. Aborttiin liittyy usein syyllisyyttä, minkä takia avun hakeminen jätetään liian kauas, sillä olenhan itse ansainnut. Psykologin kirjoittama kirja kuitenkin kertoo kuinka psykologit suhtautuvat keskeytyksiin "Naisen äidinvaisto suojeli tulevia lapsia keskeyttämällä nykyisen raskauden." (oli kyse sitten taloudellisesta tilanteesta, kypsymättömyyden tunteesta tai mielenterveydellisistä syistä...) Ei ole siis mitään syytä kärvistellä yksin surunsa kanssa, ammattiauttajat eivät syyllistä...
Kirja kertoo tilastoja kaikesta surusta.
Olen miettinyt monesti miksi ihmeessä juuri viides osa naisista ei selviä abortistaan ilman psyykkisiä onglmia. Kirjassa kerrotaan tilasto kaikesta suremisesta, joka yllättäen onkin ihan tutun kuuloista tekstiä. Abortit eivät ole poikkeus siis tässäkään, vaan näin se menee surussa yleensä.
"Puolet surevista eivät koe voimakasta ahdistusta, depressiota tai surua menetyksen jälkeen, vaan sopeutuvat psykologisesti hyvin. Surevista 30%:lla surussa on näkyvillä vaihemallin(*) mukainen selviytyminen. Noin 20 % surijoista suru komplisoituu." (Komplisoitunut suru, 175)
Noista 20% 18 prosenttia on kirjan mukaan kroonisia surijoita ja 2% siirtää suruaan syystä tai toisesta (esimerkiksi kantamalla huolta muista, ettei aloita itse suremista ollenkaan).
*Vaihemalli on tehty jo viime vuosisadan alussa selittäämään. Ajatuksena on ollut, että mikään mikä tieteelisesti tiedetään ei pelota. Vaihemalliin kuuluu sokki, kieltäminen, hyväksyminen, asian kanssa eläminen jne... Kaikki tämän varmaan tietävät miten menee.
Sitten näistä palstalla esiintyvistä puolustusmekanismeista. Onko ne surutyössä miten oleellinen osa?
"Psykologiset surureaktiot ovat tunne-, ajattelu-, havaintoreaktiota tai puolustusmekanismeihin ja selviytymisyrityksiin kuuluvia reaktioita." (Psylologisia reaktioita ja selviytymisyrityksiä, 43.)
Sen jälkeen on yhden aukeaman pituinen lista, varmaan parisataa erilaista reaktiota, kuten ahdistuneisuus, paniikki, pelko, epäjohdonmukaisuus, pessimismi... Ja viimeisenä noin kaksikymmentä puolustusmekanismien aiheuttamaa reaktiota.
Eli jos suru komplisoituu 20 prosentilla, että tarvitsevat apua surustaan ylöspääsyyn, niin näistä viidenneksestä noin 10 prosenttia on jäänyt puolustusmekanismiensa uhriksi. Suurin osa kokee muusta syystä ylitsepääsemätöntä surua.
Kirjassa siis sanotaan, että surusta ei pidäkään päästä koskaan yli. Suru jää asumaan, sillä ei ole tarpeen päästä yli menetyksestä, vaan menetyksen kanssa pitää oppia elämään ja menetys on surullinen asia. Mutta milloin on haettava apua? Kirjassa oli, että jos suru on ylitse pääsemätöntä puoli vuotta menetyksen jälkeen, voidaan katsoa, että suru on kompliksoitunut, ammattiapu on tarpeen. Mikään ei kuitenkaan estä hakemasta apua jo aikaisemmin. Yksi avun hakemisen keino voi olla lukea tämä kirja, terapiaan kannattaa siis hakeutua, mikäli pitkittyy vielä vain. Kirjassa on ihan konkreettisia tehtäviä joita voi tehdä, jotta pääsisi surussaan eteenpäin, ei varmasti ole haittaa ydhellekään surevalle.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Abortti on vapaehtoinen, jokainen päätä sen itse tehtä niin mikä ihme surutyö???
Surutyöstä voi puhua jos saa keskenmenon.
Tuota surutyötä minäkin ihmettelen..Omalla kohdallani tuntemukset ovat pelkästään helpottuneet kun pääsin alkaneesta raskaudesta eroon. Kun huomasin ehkäisyn pettäneen ja olevani raskaana, se oli täysi katastrofi - päätös abortista tuli samantien. Aborttipäivän ja lopputarkastuksen jälkeen elämä on taas hymyillyt ja normaali ihana arki palannut takaisin.
kun joku saa noin kovat kiksit oman lapsensa tappamisesta.
Onneksi en itse moiseen erehtynyt, muutenhan joutusin päivät pitkät vakuutteleen tekooni oikeeksi ja ihanan vapauttavaks ratkasuks ja kuinka hyvin nyt meneekään jne. muuta (itse)kusetusta.
"Monet raskauden keskeyttäneet naiset kokevat menetyksen tunnetta. Silti ajatus siitä, että abortoinut nainen kolkee äidin surua, on estetty. Tämä johtuu piilopäätelmästä, joiden mukaan abortin tehneet ovat itsekkäitä, koska he asettavat oman hyvinvointinsa potentiaalisen lapsen edelle."
Noin vastasi siis Poijula.
Itse taas ihmettelisin sitä, mikä on ihme se valta joka teillä on, että voitte jopa määrittää, millaisia tunteita toiset ihmiset ovat oikeutettuja tuntemaan? Onko joku jossain tai joskus kertonut, että abortti ei aiheuta heille edes jonkinlaista surua? Ja sen kerran jossain kuuleminenko on aiheuttanut teille johtopäätelmän, että kukaan abortin kokenut ei sure tilannettaan?
Itse taas voisin täysin allekirjoittaa sen, mitä tuossa kirjassa sanottiin abortin jälkeisestä surusta... sillä sitä kyllä olen kokenut, yli kuukausi on abortista aikaa eikä ole päivääkään mennyt ettenkö olisi katunut. Itkettää ja ahdistaa vähän väliä.
Olisin halunnut tulla äidiksi, en vaan olisi vielä sitä lasta voinut pitää... tai ehkä olisin, mutta silloin tuntui etten kykene. Joten suren sitä menetettyä äitiyttä. Ja menetettyä lasta, sillä vaikka itse vapaaehtoisesti abortin tein niin silti koen että menetin sen ja haluaisin sen takaisin. Mutta minkäs teet, en voi enää saada sitä mistä luovuin.
Sen vaan tiedän, etten enää tekisi koskaan samaa, en ikinä enää voisi.
Meillä kävi niin ikävästi että np-ultrassa lapsella havaittiin turvotusta ja päädyttiin jatkotutkimuksiin. Jo lapsivesipunktioa odotellessa päätettiin että jos kyseessä on down-lapsi jolla ei muita vammoja ultrassa näy, jatkamme raskautta. Mutta mikäli on kyseessä joku sellainen kromosomihäiriö ettei lapsella ole mahdollisuuksia elämään, päädymme keskeytykseen.
En varmasti olisi ollut iloinen tai helpottunut jos tulos olisi ollut tuollainen ja abortti edessä. Onneksi meillä kävi tuuri ja lapsella löytyi pelkkä trisomia21, syntyi vielä muutoin terveenä ja hyvissä voimissa.
Joillekin se keskeytetty raskauskin on toivottu ja kaivattu lapsi ja päätös siksi kipeä.
Oli pakko vastata tähän (Maya84), vaikka viestistäsi on jo aikaa..Piti nimittäin kaksi kertaa miettiä, että enhän vain itse ole kirjoittanut kyseistä tekstiä. Oli niiiiin samanalaisia ajatuksia ja tunteita kuin itselläni, ja vieläpä aborttikin on tehty suunnilleen samoihin aikoihin. On kuitenkin todella helpottavaa, että samalla tavalla tuntevia on muitakin.. Olisi kiva myös kuulla, miltä abortti sinusta tuntuu nykyään ja miten olet päässyt siitä yli? Itse mietin menetettyä lastani joka ikinen päivä, ja kaipaan, joskus hyvin voimakkaastikin. Olen onneksi kuitenkin oppinut elämään asian kanssa, ja ajattelen, että ratkaisustani huolimatta se tulee aina olemaan iso osa minua. Lapseni siis, samoin kuin aborttikin. Ikinä en enää halua enkä aio päätyä miettimään vastaavia asioita...Raskaus ja abortti olivat pysäyttäviä kokemuksia, ja mielestäni niin pitäisi ollakin.
Itse tein 15 vuotta sitten abortin ollesani 18. Olin juuri aloittanut opiskelun ja nykyinen mieheni, silloinen poikaystäväni oli armeijassa. Sairastin sinä kesänä mahataudin joka luultavasti heikensi pillereiden tehoa ja tulin raskaaksi. Raskaus oli pitkällä noin kymmenennellä viikolla kun vasta uskoin todeksi. Sain kouluterveydenhoitajalta lähetteen sairaalaan ja kun maanantaina siellä todettiin raskaus ja sen kesto, jouduin tekemään päätöksen heti ja operaatio tehtiin seuraavana päivänä. Muistan itkeneeni koko tutkimuksen ja minulle ehdotettiin adoptiotakin, kun hoitajat näkivät tuskani. En voinut uskoa, että minulle kävi niin, ja että minä tein sellaisen päätöksen lapsestani. Operaatiopäivänäkin itkin niin, että minua kehoitettiin olemaan itkemättä, että minut voisi nukuttaa, ja ilta asunnollani oli kamala- En puhunut kenellekään tapauksesta ainoastaan mieheni siitä tietää, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt aikoinaan sitä mitä kävin läpi. Joten rämmin sen suon läpi ihan yksin. Toipuminen kesti kauan, varsinkin kun en antanut itseni surra avoimesti. Ja vieläkin joskus tunnen häpeää ja surua asiasta.
Toisille abortti voi olla helpotus, minä tunsin suurta surua, häpeää ja koin itseni todella huonoksi ihmiseksi. Nyt minulla tai meillä on viisi ihanaa lasta ja pikkuhiljaa vuosien myötä opin antamaan itselleni anteeksi. Toivottavasti syntymätön lapseni osaa antaa myös.
Edellisen kirjoittajan kauhistuttava kertomus osoittaa jälleen kerran, millainen aborttiautomaatti on rakennettu verovaroilla toimivaan terveydenhuoltojärjestelmään. Tiukkailmeiset tantat johdattelevat nuoren äidin aborttiin vuorokaudessa. Uskomatonta !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Nuorelle naiselle tuotetaan pysyvä trauma ja kuoleman suru sen sijaan että hän saisi pitää lapsensa.
Missä on terveydenhuollon moraali?
Missä on terveydenhuollon kontrolli?
Kuka siirtäisi abortteja edistävät elähtäneet tantat heille sopiviin hommiin esim. paikallisen teurastamon sisäänostajiksi?
Etkö sinä olekin jo eläkeikäinen elähtänyt tantta? Jää pois työelämästä, niin saadaan tilaa uusille tiukkapipoisille ja -ilmeisille nuijanheiluttajille.
>>Naisen äidinvaisto suojeli tulevia lapsia keskeyttämällä nykyisen raskauden." (oli kyse sitten taloudellisesta tilanteesta, kypsymättömyyden tunteesta tai mielenterveydellisistä syistä...) Ei ole siis mitään syytä kärvistellä yksin surunsa kanssa, ammattiauttajat eivät syyllistä...
Heittomerkeissä olevat ovat lainauksia suoraan kirjasta...
Nykyisen raskauden keskeyttäminen suojeli tulevia lapsia...
Eli suojellaan tulevia (tai olevia), ei nykyistä raskautta tai lasta jota odotetaan sillä hetkellä. Kannattaa nauraa vasta sitten kun ymmärtää lukemaansa...
Toivottavasti jokainen aborttia harkitseva ymmärtää, mitä on tekemässä. Lapsesta ei "pääse" eroon abortoimalla. Lapsi on olemassa ja elää, kunnes kuolee. Abortin tuottama suru on kuolemansuru.
Vaihtoehtoina on lapsi elälämän ilo ja toisaalta pieni vainaja kuoleman suru.
On käsittämätöntä, että voisi löytyä jokin niin painava etu tai mukavuus tai näennäinen pakko, että se ylittäisi lapsen arvon ja elämän ilon.
"...Nykyisen surukäsityksen mukaan surusta ei tarvitse päästä yli, vaan suhde vainajaan muuttuu uudelle tasolle, se muuttuu suhteeksi kuolleeksi, se on todellinen olo tila, se on muistojen olotila, josta ei tarvitsekaan päästä eroon. Sen suhteen kanssa vain tulee oppia elämään."
"...surusta ei pidäkään päästä koskaan yli. Suru jää asumaan, sillä ei ole tarpeen päästä yli menetyksestä, vaan menetyksen kanssa pitää oppia elämään ja menetys on surullinen asia."
Toivotaan tosissaan, että jokainen sen ymmärtää jo etuukäteen, että kuka siinä kuolee...
Mutta se mikä yllätti on se, että kaikissa surijoissa on sama komplisoitunut ryhmä. Eli vaikka abortti on teko joka saattaa aiheuttaa suurempia syyllisyyden tunteita (sen kuoleman olisi voinut estääkin) niin silti suru komplisoituu vain yhtä harvoilla kuin muutenkin surevilla.
Tämän valossahan on helppo ymmärtää miksi yleensä aikaisemmista mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät kuuluvat komplisoituneitten ryhmään. He eivät vain osaa muutenkaan päästä yli menetyksistä, vaan kroonisoituvat surunsa kanssa tai jättävät käsittelemättä tunteensa. Ja siksi heillä on mielenterveys huono jo ennen aborttia.
Mutta miksi abortin tehneillä prosentti ei ole muuten suurempi?