Olen lapsesta asti pitänyt omia leikkejä, pelleillyt itseni kanssa, tehnyt paljon kaikkea yksin vaikka ollut kavereitakin. Ja edelleen pelleilen ja leikin yksin.
Ei pahemmin kavereita ole ja yksinäisyys iskeekin vasta kun ihmiset kyselee asiaa tai joku juttu herättää niitä ajatuksia.
Siis kun olen yksin kämpässäni omassa rauhassa, imitoin näyttelijöitä, puhun leffaslangia, ääniä, välillä tanssahtelen, välillä höpöttelen ykskikseni niinkuin joku hobo, välillä vain katselen ja kuuntelen hiljaisuutta.
en välttämättä saa edes mitään aikaiseksi kun ajattelen eri asioita, repliikkejä, harrasteitani, elämää ylipäätään, mietiskelen itseni kanssa syvällisiäkin eri kannoilta, tavallaan juttelen eri persoonillekin joita tavannut, mitä he sanoisivat asiaan, ja loputtomasti kaikkea eikä minulla vaan ole koskaan tylsää, viihdyn itseni parissa.
Joskus humoristinen ajatteluni voi johtaa siihen
että heitän itselleni läppää ja nauran täällä itsekseni. Saatan käyttää niitä sitten sarjakuviini yms ideoina.
Jos minulla olisi nainen tarvitsisin myös aikaa paljon itselle koska olen itse itseni paras kaveri.
Käsitättääkö täällä kukaan sitä? Koska en usko että käsittää. Koska vanhempani aina ovat olleet myös niin minusta kumman huolestuneita kavereiden puutteesta. Viihdyn omassa seurassa ja omassa vapaudessa. Toki tahdon jakaa elämää jonkun kanssa mutten voi käyttäytyä kuin apina jatkuvasti toisten läsnäollessa.
Nyt minulla on vihdoin oma kämppä ja saan olla pelle antaumuksella, AH!
Oli vaan mukava kirjoittaa tämä tänne koska en ole ennen maininnunt siitä minnekkään. Jotenkin vaan viihdyn vähä erakoituneena ja minulla on mukavaa, kunnes ihmiset rupeavat painostamaan ja tuntuu todella pahalta, ikäänkuin syyllistävät jostain.
Tulen kuitenkin toimeen ihmisten kanssa ja olen todella sosiaalinen. Saan kavereita helposti, en tosin pidä niitä suhteita yllä koska en ole samalla tavalla riippuvainen kenestäkään kuin muut.
Mielipiteenikin ja tavoitteeni voi vaihtua radikaalisti ja muut näkee kaikki tekoni vaan sekoiluna.
Enkä tiedä miten parisuhteessa toinen suhtautuisi tähän? Että olen vähän outo näin, omanlaatuinen ja tarvitsen omaa tilaa välillä.
Voi olla että iän myötä rauhoitun ja olen oikeasti valmis seurustelemaan vasta ties vaikka viiskymppisenä. En tiedä, kun ei kukaan ota minusta selvää. En itsekään saa itsestäni selvää kun ei kiinnosta. Rakkaus on stabiili voima, sen olen huomannut. Se pysäyttää.
Mutta näin muuten pidän siitä kuka olen. Miksen saisi olla kuka olen?
Ei pahemmin kavereita ole ja yksinäisyys iskeekin vasta kun ihmiset kyselee asiaa tai joku juttu herättää niitä ajatuksia.
Siis kun olen yksin kämpässäni omassa rauhassa, imitoin näyttelijöitä, puhun leffaslangia, ääniä, välillä tanssahtelen, välillä höpöttelen ykskikseni niinkuin joku hobo, välillä vain katselen ja kuuntelen hiljaisuutta.
en välttämättä saa edes mitään aikaiseksi kun ajattelen eri asioita, repliikkejä, harrasteitani, elämää ylipäätään, mietiskelen itseni kanssa syvällisiäkin eri kannoilta, tavallaan juttelen eri persoonillekin joita tavannut, mitä he sanoisivat asiaan, ja loputtomasti kaikkea eikä minulla vaan ole koskaan tylsää, viihdyn itseni parissa.
Joskus humoristinen ajatteluni voi johtaa siihen
että heitän itselleni läppää ja nauran täällä itsekseni. Saatan käyttää niitä sitten sarjakuviini yms ideoina.
Jos minulla olisi nainen tarvitsisin myös aikaa paljon itselle koska olen itse itseni paras kaveri.
Käsitättääkö täällä kukaan sitä? Koska en usko että käsittää. Koska vanhempani aina ovat olleet myös niin minusta kumman huolestuneita kavereiden puutteesta. Viihdyn omassa seurassa ja omassa vapaudessa. Toki tahdon jakaa elämää jonkun kanssa mutten voi käyttäytyä kuin apina jatkuvasti toisten läsnäollessa.
Nyt minulla on vihdoin oma kämppä ja saan olla pelle antaumuksella, AH!
Oli vaan mukava kirjoittaa tämä tänne koska en ole ennen maininnunt siitä minnekkään. Jotenkin vaan viihdyn vähä erakoituneena ja minulla on mukavaa, kunnes ihmiset rupeavat painostamaan ja tuntuu todella pahalta, ikäänkuin syyllistävät jostain.
Tulen kuitenkin toimeen ihmisten kanssa ja olen todella sosiaalinen. Saan kavereita helposti, en tosin pidä niitä suhteita yllä koska en ole samalla tavalla riippuvainen kenestäkään kuin muut.
Mielipiteenikin ja tavoitteeni voi vaihtua radikaalisti ja muut näkee kaikki tekoni vaan sekoiluna.
Enkä tiedä miten parisuhteessa toinen suhtautuisi tähän? Että olen vähän outo näin, omanlaatuinen ja tarvitsen omaa tilaa välillä.
Voi olla että iän myötä rauhoitun ja olen oikeasti valmis seurustelemaan vasta ties vaikka viiskymppisenä. En tiedä, kun ei kukaan ota minusta selvää. En itsekään saa itsestäni selvää kun ei kiinnosta. Rakkaus on stabiili voima, sen olen huomannut. Se pysäyttää.
Mutta näin muuten pidän siitä kuka olen. Miksen saisi olla kuka olen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
öhöm, olen aika samanlainen tapaus. Että jos ei "normaalit" ihmiset, niin kyllä tämmönen tyttö sietäisi kummallista käytöstä.
Että täytyy kai etsiä sopiva?
Olen asunut nyt puolitoista vuotta yksikseni, ja olen ollut tänä aikana hyvin paljon totaalisen yksinäinen. Opin jo silloin alussa melko nopeasti viihtymään omien ajatusteni seurassa: aloin lukemaan kirjoja, rämpyttelemään kitaraa, kirjoittamaan runoja yms, pohtimaan syvällisiä asioita; sivistämään ja luovuudellistamaan itseäni... Tämä ei ollut kovin vaikeaa, sillä olen lapsesta asti tottunut tiettyyn yksinäisyyteen, omassa maailmassa olemiseen. Olen ollut jonkinlainen outolintu aina, mutta en kuitenkaan siitä pahemmin kärsinyt.
No, ei kulunut kovin kauaa aikaa kun huomasin puhuvani itsekseni. Kuvittelin useasti puhuvani muille, kävin sellaisia kuvitteellisia keskusteluja muiden kanssa. Aloin paljon viihdyttämään itseäni kaikenlaisilla kuvitelmilla, esim. että olisin filosofi/tiedemies, runoilija, kirjailija tai rocktähti, jota arvostetaan ja ihaillaan. Keksin kaikkia repliikkejäkin. Harrastan vieläkin tällaista outoa aikuisiän leikkimistä yksinäisyydessäni. Vaikea vähän selittää tarkalleen tätä, sillä tämä toiminta on jokseenkin outoa ja järjetöntä.
Puhun myös paljon pelkästään itselleni, mm. kerron ääneen itselleni mielipiteeni, teen huomioita ääneen ja soimaan itseäni usein (tunnen paljon häpeää, syyllisyyttä ja huonommuudentuntoa). Joskus kun menen ihmisten ilmoille yksinäisyysperiodin jälkeen, täytyy keskittyä, ettei tule lipsautettua näitä yksinpuheluita.
Kavereita ei minulla liiemmin ole, ainakaan sellaisia, joiden kanssa tulisi vietettyä vapaa-aikaa. En periaatteessa edes paljoakaan kaipaa kavereita, sillä viihdyn niin hyvin yksin, omassa maailmassani. Olen kyllä hieman erakoitunut, alan "kasvamaan irti" vanhoista kavereistani. Oikeastaan vain äiti jaksaa pitää minuun yhteyttä.
Mutta tunnen ja tiedän, että tämä yksinäisyys ja sen lieveilmiöt eivät ole oikein: tämä ei ole ihmiselle tarkoitettua elämää. Vaikka minulla olisi kuinka viihtyisää itseni kanssa, tietyn yksinäisyydessä vietetyn ajan jälkeen tulee sellainen outo olo, ikään kuin psyyke pistäisi vastaan. Tulee tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteita, synkkiä ajatuksia, outoja tuntemuksia. Alan olemaan henkisesti aika hajalla, vieraantunut oikeasta elämästä. Olen umpikujassa, sillä pidän niin paljon yksinäisyydestä ja sen tuomista mahdollisuuksista, mutta toisaalta haluan päästä siitä eroon.
En osaa oikein hyvin pukea tilannettani sanoiksi, mutta ehkä tästä saa jonkinlaisen pinnallisen kuvan.