Kysymys on tabuaiheesta, tiedän. Ketjun tarkoituksena ei kuitenkaan ole rohkaista ketään itsemurhaan, vaan etsiä näkemyksiä ihmisten piiristä. En usko olevani ainoa yksinäisyys-palstan lukijoista, joilla oman käden kautta lähteminen on tullut joskus mieleen.
Kertokaa siis, mikä estää tai on estänyt toteuttamasta niitä itsemurha-ajatuksia, jotka ovat päähän jossain vaiheessa elämää eksyneet. Vai onko täällä minun lisäkseni ketään muuta, kuka haluaa ruveta avoimeksi näin anonyymisti?
Kertokaa siis, mikä estää tai on estänyt toteuttamasta niitä itsemurha-ajatuksia, jotka ovat päähän jossain vaiheessa elämää eksyneet. Vai onko täällä minun lisäkseni ketään muuta, kuka haluaa ruveta avoimeksi näin anonyymisti?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minua estää äitini. Äitini on luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka on minua ikinä rakastanut. Vaikka välini äitiini eivät olekaan ihan kamalan luottamukselliset ja avoimet, niin verran tärkeä ihminen hän on minulle, etten voisi tehdä sitä hänelle. En edes suunnittele itseni tappamista, koska tiedän etten voisi tehdä sitä äidilleni. Se olisi liian itsekäs teko häntä kohtaan.
Sinänsä tämähän ei estä minua toivomasta esimerkiksi tapaturmaista kuolemaa. Uskon Jumalaan, tai en tiedä uskonko, luultavimmin uskon. Joskus rukoilenkin. Olen rukoillut, että jos en muuten saa armoa tässä elämässä, niin että saisin kuolla tapaturmaisesti, ja päätyä siten nopeammin ja vähemmillä kärsimyksillä sinne, mihin sitten päädynkään, oli se sitten helvetti, taivas tai pelkkä tyhjyys. Tapaturmainen kuolema olisi kuitenkin äidilleni niin paljon helpompi asia kestää kuin itsemurha.
Mitkä on sitten ne suoranaiset syyt, minkätakia sä olet tuollaisiin ajatuksiin "alistunut"?
tieto sen aiheuttamasta tuskasta vanhemmilleni ja minun oma ikäni(nuorehko).
Tosin nykyään masennuslääkket ovat vieneet pois itsemurhaan liittyvät ajatukset.
No ainakin perheeni ja sukulaiseni estävät minua tekemästä mitään... En vain voisi tehdä sitä heille, vaikka itsellä onkin joskus niin huono olo.
(Toisaalta se vain lisää ahdistusta, ajatus siitä, että elän vain heidän vuokseen.)
Osittain taidan myös pelätä kuolemaa, ehkä kipua, mutta ainakin kuoleman lopullisuutta.
Ei jaksa
Estävät tekijät:
1. Vanhemmat.
2. Se että vaikka elämäni ei saata olla parasta mahdollista niin se on mennyt hieman paremmaksi.
3. Olen aina pelännyt kuolemaa ja inhonnut sitä muutenkin. En näe itsemurhaa ratkaisuna oikein mihinkään. Ainoastaan siinä tapauksessa jos olisin amputoitu/halvaantunut ja en pystyisi liikkumaan juuri ollenkaan tai tekemään yhtikäs mitään.
Mitkä sitten voivat lisätä teon ajattelua:
- Jos muilta ihmisiltä (kuin vanhemmilta) kysyttäisiin niin vastaukset voisivat ollakin "myönteisiä" ja siitä on ollutkin viitteitä joissa on jopa epäsuorasti kehoitettu tekemään im
- Tällä hetkellä olen tullut vielä suhtkoht hyvin toimeen yksinäisyyden kanssa mutta tulevaisuudessa tiedän sen nousevan entistä isommaksi riesaksi. En usko mm. että löytäisin tyttöystävää tulevaisuudessa tai saavani juuri muitakaan ystäviä
- Muu tilanteeni joka voi tulevaisuudessa mennä pahemmaksi koska ei ole erityisen hyvä nytkään
Todennäköisesti katson ainakin viisi lisävuotta. Liian useat kyllä päätyvät itsemurha-ajatuksiin varsin turhista syistä ja heidän tekonsa tuo yleensä vain ongelmia ja on kaikessa typeryydessään turha. On tietysti tapauksia joissa se voi olla ainoa keinoa, mutta väittäisin että semmoisia on vain 1-5% kaikista itsemurhista.
Muilla ihmisillä tarkoitan tässä tapauksessa "läheisiä" ihmisiä lukuunottamatta vanhempia (en siis ulkopuolisia).
Vielä toissasyksynä olin itsekin pikään niin ahdistunut, että suisidaaliset ajatukset olivat mielessä päivittäin.
Sain toimivat lääkkeet ja aloin nähdä tulevaisuutta ja itseäni valoisammin. Edelleen opettelen tuntemaan itseäni. Omia rajojani, mutta etenkin niitä kykyjä, mitkä ovat pitkään olleet unholassa.
Ja enhän nyt halua kuolla, koska enhän sitten ainakaan löydä vaimoa ;). Täytyy mennä hammaspesulle ja kouluun...
All the best to you!
-Yleinen vuodattaja
ps. venlafaxine keeps me going...
Uskoni kuolemanjälkeiseen elämään sekä perhe. Eivätpä muut asiat.
"Mikä estää sinua tekemästä itsemurhaa?"
Tähän vastaan,että tiedon puute.
Itse en tunne kun yhden,joka on lähtenyt tyylikkäästi,ilman turhia rimpuiluja.Valitettavasti ko.henkilö ei voi enää haastatella.Kaveri tiesi mitä teki:oikea täsmälääkitys,ei sotkua eikä muutkaan häiritsevää.
Itseäni häiritsee eniten itsemurhan epävarmuus,sotkuisuus ja mahdolliset ylimääräiset kärsimykset.
Parasta olisi,kun voisi katkaista elämänvirran yhtä sujuvasti,kuin huoneesta valot.Ei kamppailua eikä epävarmuutta,vain autuas pimeys.
Mikäkö estää? Ne vitun kusipäät jotka tekivät tästä tällaista. Lähtisinkö tästä maailmasta antamatta jotain takaisin? Heh, sitähän ne toivoisivat, sitä luulevat että jengin yli voidaan vain kävellä ja unohtaa koko juttu samantien.
Vaan eivätpä Jokelan koulussa päässeet ylikävelystä ilmaiseksi. Eivät pääse hekään, eivät todellakaan.
Vaikka olenkin yksinäinen, niin en missään tapauksessa ole itsetuhoinen. Kysymyksesi voisit esittää, vaikka rakkaus palstalla. Mikä kumma siinä on? Vaikka ihminen on yksinäinen ja kärsiikin siitä, niin hänestä heti tehdään itsetuhoinen.
Palstalla on selvästi paljon ihmisiä, joilla on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Sen huomaa heti, jos lukee edes muutaman ketjun lävitse.
Toisaalta, en ole väittänytkään, että kaikki yksinäiset olisivat itsetuhoisia. Monet kuitenkin ovat. Ihmistä ei ole tehty elämään yksinäisyydessä ja siksi yksinäisyydellä on useimpiin ihmisiin vaikutuksia. Monella vaikutus näkyy esimerkiksi elämän tarkoituksen katoamisena, mistä taas voi jo aika helposti seurata itsetuhoisuutta.
Se on hyvä, jos sinuun yksinäisyys ei vaikuta. Siitä kannattaa olla onnellinen.
1) Isäni joskus itsensä tappoi joten tiedän mitä oma kuolemani heille tekisi. Äitini ei luultavasti ikinä pystyisi antamaan itselleen anteeksi ettei huomannut mitään vihjeitä ja estänyt tekoa. 2) en halua kuolla luuserina.
Onhan sitä joskus synkkinä hetkinä ajatellut kaiken lopettamista. "Ongelma" on ollut siinä että tapana on ajatella asiat läpi ja itsemurha vaan vaikuttaa niin turhalta teolta. (omakohtaisesti puhun) Mielummin vaikka myisin kaiken omaisuuteni ja lähtisin maailmalle seikkailemaan ja katoaisin sillä tavalla. Ateisti kun olen olen myös vakaasti sitä mieltä että kun täällä kerran ollaan niin katsotaan nyt sitten koko juttu läpi. Semmosia ajatuksia.
Tuo maailmalle katoaminen on tullut minunkin mieleeni. Elämälläni Suomessa ei ole enää kovin kummoista merkitystä, useimmat ihmiset eivät minusta välitä, ja ne harvat, jotka välittävät, niille olen myös häpeäksi.
Olen kerran ollut melkein neljä kuukautta reissaamassa. Elämäni hienoimpia tai sanotaan suoraan, hienoin kokemus. Reissussa yksinäisyydellä ei ollut niin väliä. Jos eläisi mahdollisimman säästäiväisesti täällä Suomessa ja keräisi rahaa säästöön esimerkiksi 3 vuotta, niin sellaisella summalla reissaisi kehitysmaissa varmaan kummasti jo joku parin vuoden ajan.
Minua estää se jälkeen jäävien mahdollinen häpeä ja itsensä syyttelyn painolasti mikä heille siitä tulisi jos päättäisin luopua elämästä.
Toiseksi ennen kaikkea se että varsinkin läheisistä pienimpien ei ole tarpeellista kokea sellaista että joku läheinen tekee itsemurhan.
Lapsille pitää suoda tasapainoinen ja onnellinen sekä turvallinen ympäristö jotta he voisivat elää tasapainoisesti jotta heillä olisi voimia ja kykyjä ottaa elämän kolhut sitten aikanaan itse aikuisena vastaan niin ettei lopullisia omankäden ratkaisuja omassa elämässään tarvitsisi kovin vakavasti pohtia.
Meille rauhan ajan miehille ei ole vaan viel suotu aikaa toteutukseen sopivammassa ja kunniallisemmassa ajassa, sota-ajassa varmasti minunlaiseni elämässä epäonnistuneet vanhenevat synkistelijät saattavat hyvinkin tuntea tilaisuutensa tulleen tehdä se kunniallisesti, vähän niin kuin malliin se vanha kapteeni siellä suolla tuntemattomassa sotilaassa.
Ei sitä sotaa näin pojat käydä eiköhän mennä tuosta suon yli että heilahtaa.
suoraselkäisesti yrittämättäkään suojautua sankarivainajaksi ensimmäisessä hyökkäyksessä, oli vanha kapteeni päättänyt ajan ja paikan missä lähtee, siksi kai niin tarkkaan osasi katsoa ja nähdä myös sen kauneuden mikä oli löydettävissä viimeisiin hetkiinsä, kukkivan lakkasuon.
Vanhemmat ja sisarukset. Toisinaan sellanen fiilis että "Mitä jos nyt kuitenkin teen itsarin ja seuraavana päivänä olisinkin saavuttanut jonkin kauan haluamani tavoitteen/asian."
..koska:
- Elämä on lahja. Olisi väärin heittää se pois.
- Uskon, että maailmassa on joku, jolla menee vielä huonommin. Jos omalla hengelläni ei ole itselleni enää merkitystä, niin voin käyttää sen muiden auttamiseen/tukemiseen. Eli voin tehdä sellaista, mitä en esim. kuolemanpelossa tekisi. Kuten tukemaan AIDS-potilaita Afrikkaan. Ja ainahan voi ottaa elämäntyökseen maailmanparantamisen, esim. tekemällä töitä ja lahjoittamalla rahat jonkin kummilapsen olojen parantamiseen, sademetsien suojelemiseen tai mennä ihan tekemään äiti Teresan työtä. Mahdollisuuksia on monia.
Sitä en ole vielä ratkaissut, että jos tunnen itseni liian kelvottomaksi ja huonoksi jopa vähäosaisimpien auttamiseen, niin mikä sitten eteen... Ehkä tieto siitä, että voi olla hyödyksi jollekin auttaisi nousemaan sängystä.
Ei mikään. Hyvästi.