olen miettinyt, että miksi sitä pelkää niin paljon sitä yhteydenottoa ja ihastuksen kertomista? no pelkohan tietty on meitä monelta suojaava, erttäin vahva tunne, mutta miks se tuossa asiassa on niin vahva? joudumme tietty kohtamaan samalla toisen kautta itsemme. mutta sitäkö pelkäämme? olemmeko niin pahoja, että pelkäämme itseämme?
tosiasiassa näin järkeillen uskoisin, että kovinkin moni ihastus saattaisi tuottaa enemmän, jos emme pelkäisi niin paljon omaa itseämme, joka heijastuu toisista.
tosiasiassa näin järkeillen uskoisin, että kovinkin moni ihastus saattaisi tuottaa enemmän, jos emme pelkäisi niin paljon omaa itseämme, joka heijastuu toisista.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihastuminen ja Rakastuminen ovat melkoisen voimakkaita tunteita. Ehkä yksi syy, mikä tekee niistä kertomisen vaikeaksi on rukkasten pelko. Torjutuksituleminen niinkin syvälle koskettavassa asiassa, kuin ihastuminen, on tuskallista. Pelon voimakkuus tämän ajatuksen mukaan perustuu siis siihen, että epäonnistuminen koskettaa hirvittävän syvälle.
Toinen näkökulma, joka tulee mieleeni, on se, että ihastumista voidaan pitää merkkinä kontrollin menetyksestä. Ja sitähän meidän kulttuurissamme ei hyväksytä. Parisuhteet ovat toki suotavia, mutta vain tietynlaisten ihmisten kanssa. Jokainen ihminen varmaan asettaa odotuksia ihmisestä johon ihastua, ja ympäristö tekee samoin. Lisäksi jokainen kuvittelee ympäristön odotukset hieman erilaisiksi kuin ne lopulta ovat. Vääriltä ihastuksen kohteilta näyttäviä ihmisiä on siis vaikka millä mitalla. Ihastumalla omasta mielestään tavalla tai toisella vääränlaiseen ihmiseen osoittaa ainakin itselleen menettäneensä kontrollin. Ja itsensä kontrolloiminen joka tilanteessa on meihin syvälle iskostunut tarve ja odotus.
En edes yritä uskotella noiden ajatusteni olevan mitään varsinaisia totuuksia, joten kommentit ovat tervetulleita.
ajatuksissa on todella järkeä!!!
ennenkaikkea mieltäni kosketti tuo ajatus ihastumisesta väärään ihmiseen. ympäristön paineet mielestäni ovat varmasti ne vahvimmat syyt siinä, että sitä pelkää. mutta silloin lienee aihetta tähän pelkoon. onko totta, että kultuurimme on niin epäsuvaitsevainen tässäkin asiassa.
mutta tämä taas herättää mielessäni myös kysymyksen tunteiden merkityksestä. tekisikö ihminen oikein, jos hän kulkisi ihastumisen tunteen mukaan ja hautaisi järjen antamat varoitukset vääristä ihastumisista ja pelon tunteista.
olen kertonut neidolle jota olen tapaillut että olen erittäin ihastunut häneen, ja toivoisin että tästä tulisi enemmänkin... mutta sanoin myös että en tiedä mitä tekisin hänen kanssaan tai miten etenisin tässä.... vastaus oli tyyliin en tiedä, enkä jaksa ottaa tästä paineita!. nyt tosi hyvä fiilis... muija koko ajan mieles, enkä tiedä mitä tehdä sillä ei taida olla tunteet yhtä voimakkaita meillä ;( noh nyt se lähtee reissuun ja sanoin et ottaa yhteyt kun tulee, jos mieli tekee.. mut taitaapi olla ettei yhteyt ota.. et kiva oli tunteist kertoa... jos tää jää tähän en naisille tunteistani kerro pitkiin pitkiin aikoihin.... yksin82
eikös se kuitenki oo hyvä juttu, et kerroit. ainakin sait tietää mitä se ajattelee. epätietosuushan on pahinta.
Mulla on myös samantapaisia kokemuksia tunnustuksista.
Ikäänkuin kertominen itsessäänkin ei olisi tarpeeksi jännää, niin asettaa itsensä vielä alttiiksi torjumiselle.
No ehkä on parempi niin, mutta tuntuu siltä että tänäpänä pelataan kovaa peliä ja jos tunnustaa rakkautta tai ihastusta, muuttuu samantien säälittäväksi, epätoivoiseksi olennoksi ja naisten pöytäkeskustelujen pääaiheeksi. Hmm. Mutta sehän on kivaa eiks?
Olen alkanut näyttää tunteitani melko avoimesti, jolloin vaan tyhmä ei tajua kiinnostustani. Useinhan nimittäin kiinnostuksen kohde vaihtelee, joten turha kait on itseään kuluttaa jatkuvilla tunnustuksilla. Kyllä se vastapuolikin jossain vaiheessa kysyy, oot sä musta kiinnostunut kun koko ajan jaakaat? Siihenhän voi vaikka sanoa: "Älä oo moksiskaan", kuten elokuvassa "käpy selän alla".
Itse harkitsin pitkään tunteistani kertomista. Pelkäsin joutuvani naurunalaiseksi, jos miestä ei olisikaan kiinnostanut. Kun joka tapauksessa joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä vastaisuudessakin. No, hyvin kävi ja nyt pelkoni jo naurattaa. Kannattaa rohkaista mielensä, jos on vahvoja tunteita. Niin vaikealta kuin se ehkä tuntuukin.
Niin lainatakseni sinua, usko: "mutta tuntuu siltä että tänäpänä pelataan kovaa peliä ja jos tunnustaa rakkautta tai ihastusta, muuttuu samantien säälittäväksi, epätoivoiseksi olennoksi ja naisten pöytäkeskustelujen pääaiheeksi"
Onko tämä ihan totta? Onko tämänpäivän maailman oire tämäkin. Eikö enää haluta muuta korkeintaan kännisiä yhden illan juttuja. Onko suunta ainakin tämä? Onko tulosjohtaminen ja muu vastaava paska tappanut meitä niin kauaksi omasta itsestämme?
Onko nämä YÖN-laulun sanat sittenkin kovin totta? "Monet laulut kertoo kuinka juodaan, kuinka perhe ulos potkitaan. Monet laulut kertoo miten lyödään ja kuinka rikkaudet kokoon haalitaan. Ei ole mies, eikä mikään joka ei lyö. Joka ei tappelua aikaiseksi saa. Olet kova vasta, kun on musta vyö. Kuka uskaltaa enää rakastaa?"
(YÖ, Laulu rakkaudelle)
[email protected]
Omalla kohdallani kyse on juuri tuosta torjutuksi tulemisesta. Pari kertaa periaatteessa onkin käynyt niin, että toinen ei olekaan ollut kiinnostunut ja siitä on koitunut kovat mielialan laskut - pidemmiksikin ajoiksi.
Nykyään sitä ei pahemmin viitsi/uskalla yrittää kertoa tunteistaan.
Kaipa sitä vaan on ensin päästävä sinuksi itsensä kanssa, mietittävä mitä haluaa ja mitkä ovat rajat omalla kohdalla.
Kai sitä vähitellen oppii oikean asenteen miten suhtautua ihastumisiinsa. Ei ota liian henkilökohtaisesti, ei aseta täyttä panosta pelipöydälle heti ensimmäisellä kierroksella. Suuntaa ajatukset tulevaisuuteen, jos ei onnista.
"Tie menestykseen käy erehdyksen kautta."
"Menestys on epäonnistumisen tuollapuolen."
"Älä ajattele tulevaisuutta -- tulevaisuus ajattelee sinua."
Eiköhän tässä taas näillä riimeillä selvitä jokunen aika :)
Muistan kuinka ala-asteella joutui poikaporukan silmätikuksi jos paljasti ihastuneensa johonkin tyttöön. Samanlainen ajattelu jatkuu myöhemminkin eli ympäristö kokee ihastumisen jonkinlaisena heikkoudenosoituksena aivan kuten edelllä olevissa viesteissä on kerrottu.
Olen luonteeltani hyvin avoin, rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Edes 100-200 hengen edessä esiintyminen ei pelota minua. Sen sijaan omista tunteista kertominen tytölle on ollut aina vaikeaa ja tästä syystä johtuen en ole onnistunut solmimaan seurustelusuhdetta. Olenkin jäänyt monen tytön kohdalla katumaan sitä, että en ole uskaltanut lähestyä ja avata suutani.
Nyt olen ollut pitkään ihastunut erääseen tyttöön ja päätin, että tällä kertaa minun on pakko voittaa pelkoni ja kertoa tunteistani. Tilaisuus tuli viikonloppuna Ilosaari Rockissa. Kävi ilmi, että ihastukseni kohde onkin aloittelemassa seurustelua.
Juttelimme asian selväksi ja päätimme pysyä kavereina. Ihastukseni kohde hoiti asian hyvin fiksusti ja hänen suhteensa ei jäänyt millään tavalla paha mieli. Tapaaminen päättyi halaukseen.
Tulin myöhemmin siihen tulokseen, että vaikka en onnistunutkaan iskemään tyttöä, niin voittaessani itseni saavutin jotain todella tärkeää. Tällä hetkellä harmittaa se, etten pystynyt avaamaan suutani aiemmin. Uskon, että seuraavalla kerralla kynnys kertoa tunteistani on paljon matalampi.
Olen jänistänyt näissä asioissa niin monesti, että olen tullut siihen tulokseen, että kertomalla tunteistaan ei häviä oikeastaan mitään. Rukkasten saaminen ei tunnu kivalta, mutta mitään todellista vahinkoa ei tapahdu niin kauan kuin asia pysyy kahden aikuisen välisenä luottamuksellisena keskusteluna.
Jos sen sijaan jättää kertomatta tunteistaan häviää taatusti.
Rukkasten saaminen tuntuu pahalle, jos on oikein ihastunut. Rukkasten saamisen jälkeen tilanne menee usein hyvin vaivautuneeksi varsinkin, jos ihastuksen kohdetta ei voi vältellä. Sitä haluaa jokainen vältellä kuin ruttoa.
Usein on helpompi kieriskellä tuskissaan ihastuksesta sekaisin tekemättä asialle mitään kuin ottaa rukkasten saamisen riski. Silloin saa edes pitää sen mahdollisuuden tunteen. Rukkaset vievät tämän tunteen.
Minä olen noudattanut sellaista käytäntöä, että suoraan sanomisen sijaan lähestyn ihastukseni kohdetta hitaasti ja vaivihkaa niin kauan, että tie vaikuttaa selvälle ja tuntuu luonnolliselle kysyä tätä esim. kahville.
niitten rukkasten jälkeen on aina paska fiilis. Omalla kohdallani kävikin viimeksi yllättäen niin että olikin hyvä että avauduin. Muutama tapaaminen sen jälkeen on ollut hankala, mutta parhaimpien joukossa on niin paljon hyviä fiiliksiä etten haluaisi vaihtaa niitä pois. Tämä varmaankin johtuu naisen suhtautumisesta joka yllätti kerrankin positiivisesti vaikkei hän mitään vakavampaa kyennyt vastineeksi tarjoamaankaan.
Sellaisessa hyvässä ystävällisessä suhtautumisessa on tosin se huono puoli että se ruokkii ihastuneen osapuolen tunteita. Välillä jouduin itsekin ottamaan etäisyyttä etten turhaan luulisi että jotain voisi sittenkin tapahtua. Ja onhan se hänkin välillä ollut kaukaisempi osapuoli, mutta eiköhän se ole ihan tervettä. Ollaanpahan kumminkin väleissä eikä tarvitse jossitella sitä etten kertonut.
Sen minäkin olen oppinut että ei kannata ainakaan heti rynnätä paljastelemaan syvimpiä tuntojaan. Sellainen hidas eteneminen (ja mahdollisesti tutustuminen jos on jostain kaverista esim. kysymys) toimii aika hyvin. Ei ainakaan saa niin pahasti selkäänsä.
Yhteenvetona: kyllä se joskus kannattaakin vaikkei niitä tosiasioita haluaisi millään kohdata rukkasten pelossa.
Itse olen harmitellut sitä että miksei sitä ihastustaan millään tahdo pystyä pitämään omana tietonaan, vaan jotenkin sitä on ihan väkisin saatava viestitettyä siitä sille kohteelle, eleissä, katseissa tai muissa enemmän tai vähemmän "piilo"viesteissä. Näin vaikka kaikki "järkisyyt" pakottavat olemaan omien tunteidensa kanssa ihan itsekseen. Nimittäin joskus sitä vaan ei voi tuoda julki, ei edes itse oikein itse pysty hyväksymään. Odottaa vaan että se menee ohi...
Kai siinä on takana jotain itsekästä, että haluaisi ihastuksensa tuntevan samoin ja janoaa aivan kamalasti kuulla että tämä toinen on samalla tavalla minuun ihastunut.
Huh huh pääsispä tästä jo irti :-(.