Aamurusko kajastaa, pitäiskö mennä nukkumaan..
Ei, vielä en jätä. Vielä hetken suren, sydämeeni taas sytytän tulen..
Siihen hetkeen ensimmäiseen. Siihen, jona sut näin.
Taas kyynel vierähtää, sydän huutaa pahaa oloaan. Sumean kyynelverhon läpi luen läpi sanat kirjeestä jonka osaan ulkoa. Mietin elämälle kostoa.
Ah tätä kipua! Katkeransuloinen suru, kuin koira se tulee viereeni mua lohduttamaan. Pimeässä huoneessa voin melkein koskettaa suruani, menen lattialle makaamaan. Taas ajatus vaeltaa..
Katulamppu raiskaa hopeisen kuunvalon pehmittämän hangen keinotekoisella kirkkaudellaan. Lumi narskuu mukavasti kenkieni alla. Siinä hän nyt on. Kuinka kauniina, herkkänä. Hänen hengityksensä höyryää kuumana pakkasilmassa, kädet sillä on taskuissa. Huomaan pysähtyneeni, naurahdan itsekseni. Halataan, yritän suudella mutta hän kääntää päänsä sivuun. Tumma epäilys lentää mieleni läpi, mahasta vääntää. Hetken kaikki on hiljaa. Hetken päästä mun maailma palaa, tuli tuhoaa kaiken mitä mies osaa rakastaa..
Herään ajatuksistani ulisevaan huutooni. Joku hakkaa kattoon ja huutaa. En välitä paskaakaan, naapuritkin sais itsensä tappaa. Taas ne huutaa että "hulluko siellä alakerrassa asustaa". Kaikki minussa on rikki, ei ole enää mitään; betoninen parkkipaikka puutarhan tilalla.
Ajatus käväisee mielessä, nyt se tuntuu järkevältä. Kaikki olis paremmmin, ei tarttis enää surra..
Piirongin laatikko on jumissa. Tä on taas tätä mun onnea. Kuivuneet kyyneleet kutittaa poskea, ne on kuitenkin mulle pyhiä, niihin ei saa koskea.
Viimein lipas aukeaa, sieltä papereiden takaa paperiveitsen terä pilkottaa. Mulle se irvistää metallista nauruaan, koko maailma mulle vissiin nauraa. Imekööt paskaa, ei vaan enää voi jaksaa.
Kylpyhuoneessa palaa valo. Enää ei siellä ole kynttilöitä, jotka tuoksuivat metsälle ja niityille. Ei ole enää puhdasta, vaan koko paikka ui tavarassa.
Lavuaarin yllä on peili. En uskalla katsoa itseäni. Hetken mietittyäni, katson kuitenkin. Ilme vääntyy pakostikin irvistykseen. Miks mä itseäni vihaan? Tuo kysymys nostattaa taas uuden raivonpuuskan ja ähkäisten nostan lattialle tippuneen veitsen ylös. Terä ilkeästi vilahtaa, kuuluu suhahdus, sattuu hiukan. Kuuma veri valuu alas kättäni. Katson haavaa ihmeissäni; pieni kuin mikä!
Taas alkaa itkettää; en edes itseäni hengiltä saa!
Vaivuun lattialle ja itken, maton ympärilleni haen ja se ympärilläni lennän läpi loputtoman unen.
Aamulla herään auringon kutittaessa poskeani, sekin tuo mieleen hänet. Nolottaa.
Ei enää tunnukkaan niin pahalta, kuin irtileikattu jalka, josta on tunto lähtenyt.
Nousen ylös; täältä tullaan paskainen maailma!
Ei, vielä en jätä. Vielä hetken suren, sydämeeni taas sytytän tulen..
Siihen hetkeen ensimmäiseen. Siihen, jona sut näin.
Taas kyynel vierähtää, sydän huutaa pahaa oloaan. Sumean kyynelverhon läpi luen läpi sanat kirjeestä jonka osaan ulkoa. Mietin elämälle kostoa.
Ah tätä kipua! Katkeransuloinen suru, kuin koira se tulee viereeni mua lohduttamaan. Pimeässä huoneessa voin melkein koskettaa suruani, menen lattialle makaamaan. Taas ajatus vaeltaa..
Katulamppu raiskaa hopeisen kuunvalon pehmittämän hangen keinotekoisella kirkkaudellaan. Lumi narskuu mukavasti kenkieni alla. Siinä hän nyt on. Kuinka kauniina, herkkänä. Hänen hengityksensä höyryää kuumana pakkasilmassa, kädet sillä on taskuissa. Huomaan pysähtyneeni, naurahdan itsekseni. Halataan, yritän suudella mutta hän kääntää päänsä sivuun. Tumma epäilys lentää mieleni läpi, mahasta vääntää. Hetken kaikki on hiljaa. Hetken päästä mun maailma palaa, tuli tuhoaa kaiken mitä mies osaa rakastaa..
Herään ajatuksistani ulisevaan huutooni. Joku hakkaa kattoon ja huutaa. En välitä paskaakaan, naapuritkin sais itsensä tappaa. Taas ne huutaa että "hulluko siellä alakerrassa asustaa". Kaikki minussa on rikki, ei ole enää mitään; betoninen parkkipaikka puutarhan tilalla.
Ajatus käväisee mielessä, nyt se tuntuu järkevältä. Kaikki olis paremmmin, ei tarttis enää surra..
Piirongin laatikko on jumissa. Tä on taas tätä mun onnea. Kuivuneet kyyneleet kutittaa poskea, ne on kuitenkin mulle pyhiä, niihin ei saa koskea.
Viimein lipas aukeaa, sieltä papereiden takaa paperiveitsen terä pilkottaa. Mulle se irvistää metallista nauruaan, koko maailma mulle vissiin nauraa. Imekööt paskaa, ei vaan enää voi jaksaa.
Kylpyhuoneessa palaa valo. Enää ei siellä ole kynttilöitä, jotka tuoksuivat metsälle ja niityille. Ei ole enää puhdasta, vaan koko paikka ui tavarassa.
Lavuaarin yllä on peili. En uskalla katsoa itseäni. Hetken mietittyäni, katson kuitenkin. Ilme vääntyy pakostikin irvistykseen. Miks mä itseäni vihaan? Tuo kysymys nostattaa taas uuden raivonpuuskan ja ähkäisten nostan lattialle tippuneen veitsen ylös. Terä ilkeästi vilahtaa, kuuluu suhahdus, sattuu hiukan. Kuuma veri valuu alas kättäni. Katson haavaa ihmeissäni; pieni kuin mikä!
Taas alkaa itkettää; en edes itseäni hengiltä saa!
Vaivuun lattialle ja itken, maton ympärilleni haen ja se ympärilläni lennän läpi loputtoman unen.
Aamulla herään auringon kutittaessa poskeani, sekin tuo mieleen hänet. Nolottaa.
Ei enää tunnukkaan niin pahalta, kuin irtileikattu jalka, josta on tunto lähtenyt.
Nousen ylös; täältä tullaan paskainen maailma!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.