Berg oli muuttanut pois jo vuosi sitten, mutta yhä häntä kyseltiin. Edellisenä iltana kaksi miestä oli käynyt ovella yhdentoista aikoihin. Asunnossa asui nykyisin Maria Nieriä, joka ei saanut unta öisin. Nainen oli avannut miehille oven ja vain vaivoin saanut änkytettyä, ettei Berg enää asunut täällä. Olisi sanan luullut jo tässä ajassa levinneen, mutta naisen ei annettu unohtaa Bergiä siksikään, että tämän posti tuli edelleen säännöllisesti hänen postilaatikkoonsa.
Nainen heräili iltaisin vasta kuuden aikoihin. Usein hän vei roskia ulos vasta puolen yön tienoissa. Koska kaikilla alakerran asukkailla oli koira, naisen myöhäinen kulkeminen saattoi satunnaisesti häiritä, sillä yhden koiran alkaessa haukkua, muut liittyivät kuoroon. Kun naisen avomies oli muuttanut pois nainen oli alkanut kolistella käytävässä vielä myöhäisempinä ajankohtina kuin aikaisemmin. Mies oli lähtenyt vähin ääniin yöllä, kantanut vähät huonekalunsa ja muutaman pahvilaatikollisen kirjoja ja levyjä auton peräkärryyn, pannut pari matkalaukullista vaatteita takakonttiin ja kaasuttanut tiehensä. Ainoastaan ne pohjakerroksen asukkaat, joiden ikkuna antoi ulko-ovelle päin, olivat huomanneet muuton. Kukaan ei viitsinyt valittaa Nieriästä niin kauan kun häiriö pysyi edes jotenkin kohtuuden rajoissa. Sitä paitsi Bergin jälkeen oltiin tyytyväisiä melkein kehen tahansa, jonka luona ei käynyt poliisi ainakaan joka viikko. Talon tietotoimisto, Nieriän alapuolella asuva Mustajärven rouva, valitteli, että Nieriä käveli korkokengillä pitkin yötä. Se oli kuitenkin, kuten Mustajärvikin myönsi, pieni paha verrattuna sellaiseen, joka myisi itseään tai huumeita, tai olisi muuten niin rappiolla, että siitä syntyvä meteli, haju, tai muu haitta olisi kohtuuton.
Eräänä aamuna, juuri sen illan jälkeen kun Bergiä taas kerran oli käyty kyselemässä, Nieriä tapasi aamulla miehen rappukäytävästä nukkumassa. Nieriä oli ensimmäinen, joka hänet näki. Kukaan muu ei liikkunut rapussa niin aikaisin. Koska Nieriä valvoi koko yön, hänellä oli tapana tehdä iltakävely aamuyöstä, mutta kuitenkin sen jälkeen kun kuuli lehdenjakajan lähtevän pihalta. Puoli viiden aikoihin Maria Nieriä veti verryttelypukunsa päälle tuulitakin, puki lenkkikengät jalkaansa, pipon päähänsä ja käsiin sormettomat sormikkaat. Hänellä oli taskussa partiolaisen monitoimiveitsi, matkapuhelin ja kaksi suklaapatukkaa. Mies oli vetänyt käytävämaton patjakseen, peittona hänellä oli alakerran vauvan vaunuista otettu villahuopa ja tyynynä vaunujen sadesuojus, jonka hän oli taitellut päänsä alle. Maria ei nähnyt miehen kasvoja. Mies oli laittanut kahdet lastenvaunut suojakseen, kuin barrikadiksi. Hän näytti nukkuvan täysin äänettömästi ja Marialle tuli hetkeksi mieleen, että mies oli kuollut. Maria seisoi tuijottamassa miestä pitkän aikaa. Sitten hän palasi takaisin asuntoonsa. Hän tarkisti moneen kertaan varmuuslukituksen ja laittoi vielä tuolin oven eteen.
Maria tiesi varsin hyvin kuinka epätodennäköistä olisi, että kukaan yrittäisi väkisin tulla ovesta, mutta toisaalta hänen takaraivossaan jyskytti epämiellyttävä ajatus, että Berg nukkui alhaalla ja oli kenties tullut vaatimaan kirjeitään. Maria oli aikansa toimittanut Bergin kirjeet takaisin postiin, mutta viime kuukausina hän oli avannut ne, sitten repinyt pieniksi silpuiksi ja heittänyt roskiin. Kirjeet olivat enimmäkseen viranomaisilta. Haasteita rikosoikeuteen, ulosottomieheltä. Hänestä oli pitkään tuntunut, että Berg ei varmasti asunut missään, että Berg oli nykyään koditon. Kirjeiden roskiin heittäminen herätti hänessä kuitenkin syyllisyyttä, mutta sitä mukaan kun niitä tuli, hän toimi kuitenkin samalla tavalla. Jos joku syyttäisi häntä kirjeiden hävittämisestä, hän kiistäisi asian. Kaiken kaikkiaan hän sanoisi, ettei niitä ollut koskaan tullutkaan, ei enää moneen kuukauteen. Ei kahta itse tehtyä isänpäiväkorttia pieneltä tytöltä ja pojalta, ei paksua kuplamuovista kuorta, joka oli löytynyt laatikosta aikaisin torstai-aamuna kolme viikkoa sitten, kun Maria oli käynyt kävelylenkkinsä jälkeen katsomassa olivatko ilmaisjakelulehtiä jakavat tytöt tuoneet lehdet edellisenä iltana.
Maria mietti. Oli ihan selvää, että joku tulisi rahojensa perään, joko Berg itse tai rahojen jättäjä, kun selviäisi, ettei Berg ollut saanutkaan niitä. Mutta miten typerä ihmisen täytyi olla, että jätti kolmekymmentä tuhannen euron seteliä vaikkakin kuplamuovikuoressa noin vain johonkin postilaatikkoon, joka ei edes kuulunut sille, jonka piti saada rahat. Maria oli repinyt kuoren ja laittanut sen roskiin. Rahat hän oli pannut pakastepussiin, jonka oli käärinyt folioon, tämän paketin hän oli laittanut Ilmatiiviiseen juustorasiaan, joka oli jääkaapissa. Mutta toisaalta, siinä vaiheessa kun joku tulisi etsimään, rahat oli jo menetetty. Maria oli tullut jo monta päivää sitten siihen tulokseen, että hän ei voinut olla paikalla enää silloin. Tämä siksi, että hän tahtoi pitää ne. Hän tahtoi uuden alun, hän tahtoi lähteä katsomaan Norjan vuonoja, hän tahtoi pois.
Kuukauden päästä naapurit näkivät, kuinka Nieriän ikkunan alle tuotiin lava ja hänen huonekalunsa heitettiin ikkunasta. Televisio ja radio seisoivat muutaman päivän orpoina oven vieressä, kunnes nekin hävisivät. Kukaan ei tiennyt, minne Nieriä oli mennyt. Hän oli saanut häädön, koska vuokra oli jäänyt maksamatta, tiesi Mustajärven rouva, tämä oli myös viimeinen joka näki hänet, sillä rouva päivysti pienen lapsensa kanssa pihalla joka aamupäivä. Jos joku halusi tietoja, riitti että meni metrin päähän rouvasta ja otti katsekontaktin. Pikkuhiljaa alkoikin kulkea huhuja, että Nieriällä oli käynyt epämääräisiin aikoihin miesvieraita. Hänen silmänsä olivat myös seisseet päässä kuin sekakäyttäjällä.
Maria Nieriä seisoi Oslon rautatieasemalla ja katseli lähteviä ja saapuvia junia. Hänen omansa oli myöhässä, mutta sillä ei ollut väliä. Vapaus, vapaus, hän huusi hiljaa mielessään. Hänen selässään oli rinkka, johon sopi makuupussi ja teltta. Hän aikoi mennä eteenpäin, kunnes löytäisi paikan, maiseman ja sopivan tuulen. Hän etsisi töitä, kun löytäisi oikean paikan. Ehkä hän alkaisi myydä itse tekemiään koruja toreilla. Äkkiä maahan pudonneet lehdet lähtivät vinhaan kiitoon, nousivat ylöspäin pieninä pyörteinä, kuin minikokoisina pyörremyrskyinä. Marian juna lähestyi kaukaa asemaa, hän tunsi jännityksen läikähdyksen sisällään ja hymyili.
Espoolaisen vuokrakerrostalon keittiössä äiti ojensi tyttärelleen kirjekuoren.
-Tämä on isältänne, hän sanoi välinpitämättömästi ja kääntyi selaamaan omia kirjeitään.
-Mitä siinä on! huusi pienempi poika. – Onko se mulle?
-Se on teille kummallekin, sanoi äiti olkansa yli. – Kummankin nimi on kuoressa. Hän yritti peittää epämieluisan irvistyksen, joka pyrki väkisinkin hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli lastensa isää.
-Anna mä avaan! huusi poika.
-Enkä anna! Sinä et osaa edes lukea! kivahti tyttö.
-Avatkaa yhdessä, mumisi äiti, mutta lapset olivat jo juosseet huoneeseensa, tyttö edellä pitäen kirjekuorta mahdollisimman korkealla, poika perässä.
Sitten tuli hiljaista. Lastenhuoneessa tyttö piti kädessään kahta tuhannen euron seteliä ja luki vaivalloisesti nallekortin taakse kirjoitettua tekstiä.
Hei Pinja ja Emppu!
Kiitos paljon isänpäiväkorteista.
Tässä teille vähän synttärirahaa etukäteen.
Isi tykkää teistä kovasti.
Terveisin: Isi
-Äiti! Äiti! huusi Pinja.
-No mitä nyt taas! tiuskahti äiti keittiöstä.
-Iskä lähetti meille rahaa! Empulle ja mulle kummallekin!
-Aijaa, no sehän kiva, äiti sanoi, kohottaen kulmiaan. – Paljonko se laittoi?
-Tuhat euroa kummallekkin!
-Aijaa, ihan tuhat euroa! Äiti hymyili vinosti. – Isihän on ruvennut höveliksi, hän mumisi itsekseen. – Pane ne rahat talteen, hän huusi tyttärelleen. Katsotaan huomenna, jos sillä saisi kaupasta jotain pientä, karkkia tai lelun, jos haluatte jotakin.
-Loput voi panna säästöön! Pinja huusi.
Äiti hymähti, tuhahti ja sytytti tupakan. Hän oli nainen, joka ei turhilla päätään vaivannut, mutta nyt hän ei voinut olla pohtimatta, mikä Bergiin oli mennyt, kun oli raaskinut jopa luopua kahdesta kymmenen euron setelistä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että maailma on ihmeitä täynnä, nainen ajatteli. Joskus niitä on vain vaikea erottaa.
Nainen heräili iltaisin vasta kuuden aikoihin. Usein hän vei roskia ulos vasta puolen yön tienoissa. Koska kaikilla alakerran asukkailla oli koira, naisen myöhäinen kulkeminen saattoi satunnaisesti häiritä, sillä yhden koiran alkaessa haukkua, muut liittyivät kuoroon. Kun naisen avomies oli muuttanut pois nainen oli alkanut kolistella käytävässä vielä myöhäisempinä ajankohtina kuin aikaisemmin. Mies oli lähtenyt vähin ääniin yöllä, kantanut vähät huonekalunsa ja muutaman pahvilaatikollisen kirjoja ja levyjä auton peräkärryyn, pannut pari matkalaukullista vaatteita takakonttiin ja kaasuttanut tiehensä. Ainoastaan ne pohjakerroksen asukkaat, joiden ikkuna antoi ulko-ovelle päin, olivat huomanneet muuton. Kukaan ei viitsinyt valittaa Nieriästä niin kauan kun häiriö pysyi edes jotenkin kohtuuden rajoissa. Sitä paitsi Bergin jälkeen oltiin tyytyväisiä melkein kehen tahansa, jonka luona ei käynyt poliisi ainakaan joka viikko. Talon tietotoimisto, Nieriän alapuolella asuva Mustajärven rouva, valitteli, että Nieriä käveli korkokengillä pitkin yötä. Se oli kuitenkin, kuten Mustajärvikin myönsi, pieni paha verrattuna sellaiseen, joka myisi itseään tai huumeita, tai olisi muuten niin rappiolla, että siitä syntyvä meteli, haju, tai muu haitta olisi kohtuuton.
Eräänä aamuna, juuri sen illan jälkeen kun Bergiä taas kerran oli käyty kyselemässä, Nieriä tapasi aamulla miehen rappukäytävästä nukkumassa. Nieriä oli ensimmäinen, joka hänet näki. Kukaan muu ei liikkunut rapussa niin aikaisin. Koska Nieriä valvoi koko yön, hänellä oli tapana tehdä iltakävely aamuyöstä, mutta kuitenkin sen jälkeen kun kuuli lehdenjakajan lähtevän pihalta. Puoli viiden aikoihin Maria Nieriä veti verryttelypukunsa päälle tuulitakin, puki lenkkikengät jalkaansa, pipon päähänsä ja käsiin sormettomat sormikkaat. Hänellä oli taskussa partiolaisen monitoimiveitsi, matkapuhelin ja kaksi suklaapatukkaa. Mies oli vetänyt käytävämaton patjakseen, peittona hänellä oli alakerran vauvan vaunuista otettu villahuopa ja tyynynä vaunujen sadesuojus, jonka hän oli taitellut päänsä alle. Maria ei nähnyt miehen kasvoja. Mies oli laittanut kahdet lastenvaunut suojakseen, kuin barrikadiksi. Hän näytti nukkuvan täysin äänettömästi ja Marialle tuli hetkeksi mieleen, että mies oli kuollut. Maria seisoi tuijottamassa miestä pitkän aikaa. Sitten hän palasi takaisin asuntoonsa. Hän tarkisti moneen kertaan varmuuslukituksen ja laittoi vielä tuolin oven eteen.
Maria tiesi varsin hyvin kuinka epätodennäköistä olisi, että kukaan yrittäisi väkisin tulla ovesta, mutta toisaalta hänen takaraivossaan jyskytti epämiellyttävä ajatus, että Berg nukkui alhaalla ja oli kenties tullut vaatimaan kirjeitään. Maria oli aikansa toimittanut Bergin kirjeet takaisin postiin, mutta viime kuukausina hän oli avannut ne, sitten repinyt pieniksi silpuiksi ja heittänyt roskiin. Kirjeet olivat enimmäkseen viranomaisilta. Haasteita rikosoikeuteen, ulosottomieheltä. Hänestä oli pitkään tuntunut, että Berg ei varmasti asunut missään, että Berg oli nykyään koditon. Kirjeiden roskiin heittäminen herätti hänessä kuitenkin syyllisyyttä, mutta sitä mukaan kun niitä tuli, hän toimi kuitenkin samalla tavalla. Jos joku syyttäisi häntä kirjeiden hävittämisestä, hän kiistäisi asian. Kaiken kaikkiaan hän sanoisi, ettei niitä ollut koskaan tullutkaan, ei enää moneen kuukauteen. Ei kahta itse tehtyä isänpäiväkorttia pieneltä tytöltä ja pojalta, ei paksua kuplamuovista kuorta, joka oli löytynyt laatikosta aikaisin torstai-aamuna kolme viikkoa sitten, kun Maria oli käynyt kävelylenkkinsä jälkeen katsomassa olivatko ilmaisjakelulehtiä jakavat tytöt tuoneet lehdet edellisenä iltana.
Maria mietti. Oli ihan selvää, että joku tulisi rahojensa perään, joko Berg itse tai rahojen jättäjä, kun selviäisi, ettei Berg ollut saanutkaan niitä. Mutta miten typerä ihmisen täytyi olla, että jätti kolmekymmentä tuhannen euron seteliä vaikkakin kuplamuovikuoressa noin vain johonkin postilaatikkoon, joka ei edes kuulunut sille, jonka piti saada rahat. Maria oli repinyt kuoren ja laittanut sen roskiin. Rahat hän oli pannut pakastepussiin, jonka oli käärinyt folioon, tämän paketin hän oli laittanut Ilmatiiviiseen juustorasiaan, joka oli jääkaapissa. Mutta toisaalta, siinä vaiheessa kun joku tulisi etsimään, rahat oli jo menetetty. Maria oli tullut jo monta päivää sitten siihen tulokseen, että hän ei voinut olla paikalla enää silloin. Tämä siksi, että hän tahtoi pitää ne. Hän tahtoi uuden alun, hän tahtoi lähteä katsomaan Norjan vuonoja, hän tahtoi pois.
Kuukauden päästä naapurit näkivät, kuinka Nieriän ikkunan alle tuotiin lava ja hänen huonekalunsa heitettiin ikkunasta. Televisio ja radio seisoivat muutaman päivän orpoina oven vieressä, kunnes nekin hävisivät. Kukaan ei tiennyt, minne Nieriä oli mennyt. Hän oli saanut häädön, koska vuokra oli jäänyt maksamatta, tiesi Mustajärven rouva, tämä oli myös viimeinen joka näki hänet, sillä rouva päivysti pienen lapsensa kanssa pihalla joka aamupäivä. Jos joku halusi tietoja, riitti että meni metrin päähän rouvasta ja otti katsekontaktin. Pikkuhiljaa alkoikin kulkea huhuja, että Nieriällä oli käynyt epämääräisiin aikoihin miesvieraita. Hänen silmänsä olivat myös seisseet päässä kuin sekakäyttäjällä.
Maria Nieriä seisoi Oslon rautatieasemalla ja katseli lähteviä ja saapuvia junia. Hänen omansa oli myöhässä, mutta sillä ei ollut väliä. Vapaus, vapaus, hän huusi hiljaa mielessään. Hänen selässään oli rinkka, johon sopi makuupussi ja teltta. Hän aikoi mennä eteenpäin, kunnes löytäisi paikan, maiseman ja sopivan tuulen. Hän etsisi töitä, kun löytäisi oikean paikan. Ehkä hän alkaisi myydä itse tekemiään koruja toreilla. Äkkiä maahan pudonneet lehdet lähtivät vinhaan kiitoon, nousivat ylöspäin pieninä pyörteinä, kuin minikokoisina pyörremyrskyinä. Marian juna lähestyi kaukaa asemaa, hän tunsi jännityksen läikähdyksen sisällään ja hymyili.
Espoolaisen vuokrakerrostalon keittiössä äiti ojensi tyttärelleen kirjekuoren.
-Tämä on isältänne, hän sanoi välinpitämättömästi ja kääntyi selaamaan omia kirjeitään.
-Mitä siinä on! huusi pienempi poika. – Onko se mulle?
-Se on teille kummallekin, sanoi äiti olkansa yli. – Kummankin nimi on kuoressa. Hän yritti peittää epämieluisan irvistyksen, joka pyrki väkisinkin hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli lastensa isää.
-Anna mä avaan! huusi poika.
-Enkä anna! Sinä et osaa edes lukea! kivahti tyttö.
-Avatkaa yhdessä, mumisi äiti, mutta lapset olivat jo juosseet huoneeseensa, tyttö edellä pitäen kirjekuorta mahdollisimman korkealla, poika perässä.
Sitten tuli hiljaista. Lastenhuoneessa tyttö piti kädessään kahta tuhannen euron seteliä ja luki vaivalloisesti nallekortin taakse kirjoitettua tekstiä.
Hei Pinja ja Emppu!
Kiitos paljon isänpäiväkorteista.
Tässä teille vähän synttärirahaa etukäteen.
Isi tykkää teistä kovasti.
Terveisin: Isi
-Äiti! Äiti! huusi Pinja.
-No mitä nyt taas! tiuskahti äiti keittiöstä.
-Iskä lähetti meille rahaa! Empulle ja mulle kummallekin!
-Aijaa, no sehän kiva, äiti sanoi, kohottaen kulmiaan. – Paljonko se laittoi?
-Tuhat euroa kummallekkin!
-Aijaa, ihan tuhat euroa! Äiti hymyili vinosti. – Isihän on ruvennut höveliksi, hän mumisi itsekseen. – Pane ne rahat talteen, hän huusi tyttärelleen. Katsotaan huomenna, jos sillä saisi kaupasta jotain pientä, karkkia tai lelun, jos haluatte jotakin.
-Loput voi panna säästöön! Pinja huusi.
Äiti hymähti, tuhahti ja sytytti tupakan. Hän oli nainen, joka ei turhilla päätään vaivannut, mutta nyt hän ei voinut olla pohtimatta, mikä Bergiin oli mennyt, kun oli raaskinut jopa luopua kahdesta kymmenen euron setelistä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että maailma on ihmeitä täynnä, nainen ajatteli. Joskus niitä on vain vaikea erottaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
epäuskottava. Kaipaisi lisää yksityiskohtia tämä tarina. Muuten ihan ok.