Jokainenhan meistä on tavallaan yksin, vaikka ympärillä pyörisi tuhat ihmistä.
Yksinäisyys on joillekin kipeä asia ja saattaa jopa muuttua pakkomielteeksikin ja heijastuuhan se osittain persoonan käyttäytymiseen ja saman valitusvirren laulannaksi. Jotkut tuntevat häpeää ja mielenterveysongelmia alkaa esiintyä liiallisen eristyksissä olemisen seurauksena ja turvautuvat lääkinnälliseen apuun.
Osa ihmisistä yrittää peittää yksinäisyyttä eritavoin. Hommataan kissoja ja koiria yms seuraksi, tietsikka ainut sosiaalisen kanssa käymisen väline, terveyskeskukset tuttuja tai hakeudutaan tarkoituksen mukaisesti sairaalaan, ravintolat, kulttuuriharrasteet, alkoholi-huumeet,opiskelu-kurssi hirmu, urheilunarkomaani, työnarkomaani ja matkustelu yms, eli sisällä kaivaa kuitenkin se yksinäisyyden piina, jota yritetään pitää loitolla eri keinoin tai ylitse vuotavin harrastein, mutta se ei tahdo helpottaa, kuin hetkellisesti.
Syitä yksinäisyyden ongelmiin on varmaan monia ja yksi niistä on yhteiskunta missä olemme.
Yhteiskunta muuttuu, kehittyy, pinnallistuu materiaali voittoisaksi ja kilpailu kiristyy koko ajan. Herää kysymys, että muuttuuko ihminenkin samoin ja onko ihminen unohdettu kehityksen rattaissa, sekä pysyykö kaikki kelkan kyydissä, eli olemmeko tunteettomia tasa-arvon muokkaamia kilpailevia robotteja ja ajaudummeko yhteiskunnan saattelemina yksinäisyyden vankilaan.
Ongelmanahan on usein yksinäisyydessä, että sydänystävä puuttuu tai sanotaan näin lällysti, että elämästä puuttuu rakkaus. Viittasin aiemmin kirjoituksessani yhteiskunnan suuntaan ja muuttaako se ihmistä ja ihmiskäsitystä. Mielestäni se osittain muuttaa robottimaiseen suuntaan, eli ihminen pinnallistuu ja muuttuu tunteettomaksi pelinappulaksi yhteiskunnan mukana, jolloin ei pystytä solmimaan aidosti ja luonnollisesti ihmissuhteita.

Vastaukset 3
Vanhimmat
"ihminen pinnallistuu ja muuttuu tunteettomaksi pelinappulaksi yhteiskunnan mukana, jolloin ei pystytä solmimaan aidosti ja luonnollisesti ihmissuhteita."
Näin justiin se menee. Me ollaan vaan elävinämme, tuntevinamme ja rakastavinamme. Hemmetin hemmetti tätä maailmaa. Ja ihmisiä on enemmän kuin koskaan ja yksinäisyyttä potenssiin kolmekymmentäkahdeksan... Uskomatonta, eikö totta. Tämä on yhtä hullua kuin esim. lääkäripuute, lääkäreitän on maassa enemmän kuin koskaan ja itäsuomalaiset tulevat toimeen kanferitipoilla ja illodiinilla.
Kun tätä touhua katsoo, niin ei voi kuin ihmetellä miksi ihmiset vaan yksinäistyvät ja erilaisia keinoja sen peittämiseen vaan keksitään lisää.
Rakkaus, ystävyys, kuoleman hyväksyminen - ei pelkääminen, elämän hyvksyminen ja eläminen - ei pelkääminen ja elämättä jättäminen, luoto ja todellisuus sellaisena kuin se on...
VS.
KErtäkäyttöihmissuhteet, vakipanot, laskelmoidut tuttavuudet, ihmisten hyväksikäyttö, kuolemanpelko=nuoruuden/kauneuden pakonomainen ihannoiti ja ryppyvoiteiden valtava menekki, vaikeuksien pelkääminen/ongelmien peittely, todellisuuspako telkkariviihteeseen, keinotekoinen harrastelu virike-juku-jäki -keitaissa, tuhoton kuluttaminen....
Voi helevettiläinen, en paremmin sano.
sulta, mutta totuudenmukaista. Varmaan pohdittavaa löytyy yksinäisyyden syistä paljonkin ja mielestäni yhteiskunta on se pää perkele miksi ihmiset on tänään tälläisia, eli osa ihmisistä keinotekoisesti onnellisia.
perspektiivistä katsottuna yhteiskunnan kehityksellä on muitakin puolia. Aikaisemmin pahnanpohjimmaiseksi syntynyt ei sieltä juuri korkeammalle noussut, kun taas nykyisin yksilön menestys on yhä enemmän kiinni hänen omista ponnistuksistaan, jolloin tyytyväisyyteen on hankalampi päästä, koska parametrit ovat levähtäneet niin laajoiksi. Yksilön mahdollisuuksien kasvaessa myös tämän vastuu omasta elämästään kasvaa suhteessa x. Enää ei ole pellossa sitä valmiiksi osoitettua omaa sarkaa, jonka ympärille elämänsä kietaista. Mielestäni siis me olemme kaikkea muuta kuin pelinappuloita ja robotteja, me olemme pikemminkin itsenäisiä toimijoita, jotka ovat itse vastuussa omasta onnestaan. Me olemme robotteja, joiden oletetaan itse löytävän se lyhin reitti ja kustannustehokkain suoritustapa. Voimme ihan itse valita, mihin pyrimme, mutta jostain syystä me ihmiset yleensä valitsemme samat tavoitteet kuin mitkä muutkin ovat valinneet, emmekä voi syyttää siitä ketään muuta kuin omaa vellihousuista itseämme.