olen 23 vuotias nainen. minulla on kaupallisen alan koulutus, tosin viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt sosiaali- ja terveysalan töissä ja suorittanut hoitajan tutkintoa, opinnot alkavat periaatteessa olla loppusuoralla...
en tiedä, ehkä ei ole oikea paikka kirjoittaa tänne mutta jollain tavalla minun täytyy avautua...
kaikki alkoi jo oikeastaan 2005 kun minulle alkoi tuleen kiusallisia "oireita" ei mitään vaarallista mutta sellaista joka häiritsi... kävin lääkärissä ja sain lähetteen jatkotutkimuksiin... viivyttelin ensin aikansa ajan tilaamista kunnes sitten lopulta tajusin että pakko se on...
helmikuussa 2007 kävin gynekologilla joka epäili minulla olevan PCO. Kuukautiseni olivat alkaneet olla niukat, alkuun ainakin luulin että stressin takia. sitten alkoi tulemaan hirsutismia joka oli tosi ärsyttävää... olen halunnut saada lapsen, silloinen mies ystäväni oli myös kovasti haluamassa jo lasta (minua 4 vuotta vanhempi). olin miettinyt asiaa mitä se vanhemmus voisi olla, jotain kokemusta minulla lapsista oli, olinhan hoitanut nuorempia sisaruksiani sekä työskennellyt lasten kanssa työelämässäkin, tosin eihän se ihan sama ole kuin vanhemmuus...
meille tuli kuitenkin sitten ero... ei meidän suhde tainnut ollakaan niin vakavalla pohjalla... mies muuttui jotenkin... muutuin minäkin...
sain lääkärin puheista sen käsityksen että kannattaisi kuitenkin suhtautua niin että en välttämättä saa koskaan lasta, ainakaan normaali tavalla ja hänen mielestään raskaus olisi kuulemma muutenkin riski minulle (suvussani on perinnöllisiä sairauksia molempien vanhempien puolelta, äitini on terve mutta isälläni on kaikenlaista)
olin siihen asti mielestäni käyttäytynyt ihan järkevästi ja aikuismaisesti... kuitenkin kaiken tuon kuultua tapahtui muutos. minusta tuli kuin kakara jolla oli ihan hälläväliä tyyli...
aloin harrastamaan yhden yön suhteita, en olisi ikinä ennen kuvitellut tekeväni niin. saatoin lähteä ihan tuntemattoman miehen matkaan jota en koskaan ennen ollut tavannut... muutamasta jopa selvisi että varattuja miehiä...
vaaransin jopa oman terveyteni sillä tavoin että lähdin tuntemattoman matkaan ja saatoin olla paikassa jota en tiennyt kauhean hyvin...
myöhemmin keväällä kävin vielä sairaalassa tutkimuksissa ja minulle aloitettiin lääkkeet tuohon pco:n
jouduin myös keväällä onnettomuuteen harrastukseni parissa. putosin maahan selälleni ja löin pääni (kypärä pelasti henkeni) olen harrastanut hevosia ja minulla oli nuori ravihevosen alku jota treenailin vapaa-aikanani...
hevonen oli ollut 2 viikkoa "lomalla" ja täysi virtaa, tein kohtalokkaan virheen jättämällä hevoselta silmälaput pois vaikka olihan sillä enemmän ajettu kotimaastossa ilman lappuja kuin lapuin.
hevonen oli kuitenkin niin hermostunut ja menohaluissaan että lenkillä pelästyi jotain puskan ropinaa ja teki sivuloikan. mehän mentiin puuta päin ja tiesin että nyt mennään. seuraava muistikuvani on kun makasin hevosen vieressä maassa...
kävin terveyskeskuksessa, minua pyörrytti ja oli paha olo. lääkäri teki vain vähän kokeili niskojani ja teki jotain neurologisia tutkimuksia mutta ei mitään kuvauksia.
sairaslomaa sain 3 pv.
hevoseni menehtyi noin kuukausi onnettomuuden jälkeen hevossairaalan leikkauspöydälle. se oli minulle kova isku. tuli rahallista menetystä ja hevonen oli minulle kuin perheenjäsen, olihan se joka päivääni kuulunut ystävä.
olin kovin hermostunut sen kuukauden. vakuutusyhtiöstä odottelin rahoja, eläinlääkäri yms laskut alkoivat erääntyä, niitä oli useamman tonnin edestä... koulu ja työ tuntuivat stressaavan (olen siis opiskellut ja tehnyt vuorotyötä samaan aikaan hoitoapulaisena)
minusta tuntui että tuo tapahtunut oli rangaistusta sekoiluistani (niistä "seksisuhteista")
tapasin siinä sitten kuitenkin mukavan miehen ja alettiin pitää yhteyttä...
se juttu loppui kuitenkin lyhyeen. ja minä aloin taas tekemään tyhmyyksiä... taas noita tollasia jonkun äijän mukaan lähtöjä...
kesäkuun lopulla sain eräänlaisen kohtauksen kesken aamuvuoron. meillä oli hoitajien kahvitauko ja sen jälkeen minun piti mennä jatkamaan töitäni. en päässyt kuitenkaan kovin pitkälle kun minulle tuli huono olo
ajattelin että menen kysymään johtajalta, selviäisikö aamuvuoro ilman minua sillä olen huonovointinen
en kuitenkaan ehtinyt sinne asti kun minuun iski kumma vapina. ensin palelin ja sitten hikoilin. vapisin ja tuntui että henki loppuu. rintaani pisti, se taisi olla närästystä mutta tuntui että saan sydärin, vasen käsi tuntui puutuvan ja olin ihan valkoinen ja minua pyörrytti tai huimasi ainakin kamalasti
siivojaa alkoi katsomaan minua ja huusi apua. toinen hoitaja soitti ambulanssin... hetken päästä olo alkoi mennä ohi mutta pulssi hakkasi hulluna. minut vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen ensiapuun...
siellä otettiin sokerit, verenpaine, sydänfilmi, happisaturaatio, kaikki tuntui olevan normaalia
soitin äidilleni että hän tulisi minut hakemaan
sain muutaman päivän sairaslomaa, palasin töihin ja minulla alkoi esiintyä huimausta. kamala olla hoitotyössä ja tasapaino hukassa...
sain aika pian uuden kohtauksen kotona, nyt minulle tuli sama tilanne mutta aloin epäilemään että verensokerini laskee, söin sokeria ja pyysin äitiäni viemään minut terveyskeskukseen
no eihän sokeri alhaalla sitten ollut kun olin sokeria suuhuni mätännyt mutta tiesin että se oli tarpeen...
meni taas hetki kun sain kolmannen kohtauksen, piti lähteä iltavuoroon töihin.... terveyskeskuksesta minut lähetettiin sairaalaan ensiapuun ja siellä sitten olin yön yli tarkkailussa.
neurologi ja sisätauti lääkäri tekivät tutkimuksia. heille selvitin pco jutut, tapaturmani sun muut
neuorologi oli sitä mieltä että tämä ei nyt ihan kokonaan johtu onnettomuudestani vaan hänen mielestään lääkitykseni on tosi korkea
söin hirsutismiin 100 mg vahvuista spiresistä (vaikuttaa nesteenpoistoon ja verenpaineeseen) sekä glugophagea 1 grammasta puolikkaasta 1-2 kokonaista päivä (tämä on muuten varsinaisesti diabeteslääke)
he tulivat siihen tulokseen että minulla laskee verensokeri ja verenpaine liikaa
otin yhteyttä lääkäriin joka oli lääkkeet määrännyt. hän työskentelee samassa sairaalassa jossa olin ensiavussa.
lääkkeet lopetettiin...
heinäkuun sitten vietinkin sairaslomalla, töihin paluu tuntui toisaalta mukavalta mutta tavallaan ahdisti... johtaja alkoi jo sanomaan että pitäisi nyt sitten harkita kykenenkö jatkamaan töissä...
kituuttelin elo-syyskuun töissä, oloni oli välillä tosi huono ja heti kun mahdollisesti pääsi töistä lähteen, lähdin. tein vajaita työpäiviä välillä.
minun tarvitsi juoda paljon ja syödä 2 tunnin välein jotta oloni jotenkin pysyi hyvänä..
koulu alkoi menemään huonosti, aloin lintsaileen, niin aikuis opiskelija ja lintsaa... lopulta kouluun menosta tuli minulle kamala pelko... jäin lokakuun alussa töistä pois, nyt elän sitten työttömyyskassan rahalla
minulla jäi poissaolojen takia pari kurssia kesken ja pari kokonaan käymättä...
luokanvalvojalleni kerroin tapahtuneista ja hän käski ottaa rauhallisesti, sanoi että kun sinulla on vielä opiskeluoikeutta, voit kevään ottaa rennommin vaikka valmistumisesi puolella vuodella, vuodella siirtyykin...
lopulta minua alkoi ahdistamaan lisää tälläinen ja menin ihan väkisin kouluun ja sain muutamia kursseja suoritettua...
pahoivointi tms kohtauksia sain koulussakin mutta lievempiä. syödä koitin hyvin että sokerit pysy kunnossa ja vaikka mittailin sokereita ja verenpaineta ja ne oli ok
tuli kuitenkin tuota kylmä-kuumahiki juttua... minua pelotti ja ahdisti. oli välillä lähdettävä luokasta ulos...
sitten tuli vielä sekin että eräänä iltana, olin vajaan kilometrin päässä kotoa kun ihan tuntematon mies kävi yhtäkkiä käsiksi ja koitti raiskata...
mielessäni alkoi pyörimään kaikki asiat, sitten vasta taisin tajuta millaiseen vaaraan olisin voinut joutua jo aiemmin sekoilujeni vuoksi ja vastuuttomuuteni...
olotilani alkoi viimein paranemaan, kiinnosti taas koulukin. joulukuussa tapasin mukavan miehen johon taisin ihastua heti. ollaan tapailtu, soiteltu ja tekstailtu...
tuntuu että hän on nyt saanut minuun takaisin elämän intoa tai jotain...
sillä olen syksyn mittään ollut vain kotona, hevosharrastukseni olen lopettanut oikeastaan vallan, minulla on vielä vanha hevonen sekä varsa. koitan joka päivä käydä niitä katsomassa mutta muut ne oikeastaan hoitavat.
tykkään hevosistani mutta alan olla väsynyt ja mielenkiintoni harrastukseen on alkanut hiipua. olenkin jo vähän aikaa miettinyt etsiväni niille uudet kodit..
olen ennemmin kotona koska se tuntuu minusta kaikista turvallisimmalta paikalta...
opintoihin on tullut taas vähän takapakki kun opettajat koittavat saada minut vain lepäämään ja jatkamaan vasta syksyllä koulua. olen kuitenkin muutaman kurssin tässä jo saanut loppuun...
lisäksi kaikki tuntuu menevän sekaisin, heidän mielestään minun ei kannata nyt käydä niitä kursseja vaan vasta ensi vuonna mutta sitten taas jää niitä kursseja sinne.. laskin että pääasiassa valmistumiseni on kiiinni enää 15 opintoviikosta ja kahdesta työharjoittelusta
haluaisin päästä takaisin kiinni "normaaliin" elämään enkä olla enää niin hermostunut.
olen tässä kuussa aloittanut uudet lääkkeet pco:n ja verenpainelääkkeet niiden rinnalla.
minulle on tullut myös pieni lääkekammo enkä kovin mielelläni lääkkeitä ottaisi mutta pakko katsoa sopivatko nämä uudet minulle...
minun tekisi mieli saada elämäni takaisin siihen missä se oli, olin onnellinen kun olin töissä, nautin tehdä hoitajan työtä mutta en voi enkä uskalla nyt kun on tunne ettei minusta ole enää mihinkään
minulla on välillä olo että haluaisin lopettaa koulun mutta kovempi tahto olisi saada tutkinto loppuun ja päästä taas töihin
mutta oma elämä on saatava kuntoon...
tämä mies jota nyt tapailen, ei tiedä ihan kaikkea mitä minulle on tapahtunut tai siis hän tietää tuon hevosjutun ja lääkejutut, siitä että koulussa välillä menee huonosti hän ei tiedä enkä halua ainakaan vielä kertoa...
mies sekoiluistani en ole kertonut, niistä saisi vaan kuvan että olen ollut ihan "huorana"
olen saanut tukea eräältä mieheltä, hän on perheellinen mies ja hyvä ystäväni (ja olemme todellakin vain ystäviä)
hän kuuntelee minua. naispuoliset ystäväni eivät ole oikeen kiinnostuneet kuuntelemaan minua. minä saan aina kuunnella heidän sydänsurut ja olla tukena mutta tuntuu että kaikki kaikkoavat silloin kun minulla on paha olla
minusta tuntuu että nytkin on kamala stressi ja ihan kuin joku paniikkihäiriö iskisi aina välillä...
tuntuu että olen ihan onneton tapaus, minusta ei ole enää tekemään töitä tai mitään. välillä olen kyllästynyt elämääni.
ainoastaan tämän uuden miehen kanssa ollessani tunnen olevani jotain, minulla on hauskaa ja turvallista olla hänen kanssaan
pelkään kuitenkin että onnistun pilaamaan tämän suhteen... tuntuu että elämäni olisi nyt ihan sekaisin...
oma äitini pitää minua ihan luulotautisena...
olen kyllä miettinyt että ottaisin yhteyttä psykologiin ja puhuisin hänen kanssaan...
minusta tuntuu että muutuin aivan kamalasti sinä päivänä kun minulla todettiin pco vaikka se ei ole edes mikään hengenvaarallinen sairaus ja toinen kerta oli onnettomuus ja hevoseni kuolema... sekin oli pahempi kuin se että mies jätti minut..
en tiedä, ehkä ei ole oikea paikka kirjoittaa tänne mutta jollain tavalla minun täytyy avautua...
kaikki alkoi jo oikeastaan 2005 kun minulle alkoi tuleen kiusallisia "oireita" ei mitään vaarallista mutta sellaista joka häiritsi... kävin lääkärissä ja sain lähetteen jatkotutkimuksiin... viivyttelin ensin aikansa ajan tilaamista kunnes sitten lopulta tajusin että pakko se on...
helmikuussa 2007 kävin gynekologilla joka epäili minulla olevan PCO. Kuukautiseni olivat alkaneet olla niukat, alkuun ainakin luulin että stressin takia. sitten alkoi tulemaan hirsutismia joka oli tosi ärsyttävää... olen halunnut saada lapsen, silloinen mies ystäväni oli myös kovasti haluamassa jo lasta (minua 4 vuotta vanhempi). olin miettinyt asiaa mitä se vanhemmus voisi olla, jotain kokemusta minulla lapsista oli, olinhan hoitanut nuorempia sisaruksiani sekä työskennellyt lasten kanssa työelämässäkin, tosin eihän se ihan sama ole kuin vanhemmuus...
meille tuli kuitenkin sitten ero... ei meidän suhde tainnut ollakaan niin vakavalla pohjalla... mies muuttui jotenkin... muutuin minäkin...
sain lääkärin puheista sen käsityksen että kannattaisi kuitenkin suhtautua niin että en välttämättä saa koskaan lasta, ainakaan normaali tavalla ja hänen mielestään raskaus olisi kuulemma muutenkin riski minulle (suvussani on perinnöllisiä sairauksia molempien vanhempien puolelta, äitini on terve mutta isälläni on kaikenlaista)
olin siihen asti mielestäni käyttäytynyt ihan järkevästi ja aikuismaisesti... kuitenkin kaiken tuon kuultua tapahtui muutos. minusta tuli kuin kakara jolla oli ihan hälläväliä tyyli...
aloin harrastamaan yhden yön suhteita, en olisi ikinä ennen kuvitellut tekeväni niin. saatoin lähteä ihan tuntemattoman miehen matkaan jota en koskaan ennen ollut tavannut... muutamasta jopa selvisi että varattuja miehiä...
vaaransin jopa oman terveyteni sillä tavoin että lähdin tuntemattoman matkaan ja saatoin olla paikassa jota en tiennyt kauhean hyvin...
myöhemmin keväällä kävin vielä sairaalassa tutkimuksissa ja minulle aloitettiin lääkkeet tuohon pco:n
jouduin myös keväällä onnettomuuteen harrastukseni parissa. putosin maahan selälleni ja löin pääni (kypärä pelasti henkeni) olen harrastanut hevosia ja minulla oli nuori ravihevosen alku jota treenailin vapaa-aikanani...
hevonen oli ollut 2 viikkoa "lomalla" ja täysi virtaa, tein kohtalokkaan virheen jättämällä hevoselta silmälaput pois vaikka olihan sillä enemmän ajettu kotimaastossa ilman lappuja kuin lapuin.
hevonen oli kuitenkin niin hermostunut ja menohaluissaan että lenkillä pelästyi jotain puskan ropinaa ja teki sivuloikan. mehän mentiin puuta päin ja tiesin että nyt mennään. seuraava muistikuvani on kun makasin hevosen vieressä maassa...
kävin terveyskeskuksessa, minua pyörrytti ja oli paha olo. lääkäri teki vain vähän kokeili niskojani ja teki jotain neurologisia tutkimuksia mutta ei mitään kuvauksia.
sairaslomaa sain 3 pv.
hevoseni menehtyi noin kuukausi onnettomuuden jälkeen hevossairaalan leikkauspöydälle. se oli minulle kova isku. tuli rahallista menetystä ja hevonen oli minulle kuin perheenjäsen, olihan se joka päivääni kuulunut ystävä.
olin kovin hermostunut sen kuukauden. vakuutusyhtiöstä odottelin rahoja, eläinlääkäri yms laskut alkoivat erääntyä, niitä oli useamman tonnin edestä... koulu ja työ tuntuivat stressaavan (olen siis opiskellut ja tehnyt vuorotyötä samaan aikaan hoitoapulaisena)
minusta tuntui että tuo tapahtunut oli rangaistusta sekoiluistani (niistä "seksisuhteista")
tapasin siinä sitten kuitenkin mukavan miehen ja alettiin pitää yhteyttä...
se juttu loppui kuitenkin lyhyeen. ja minä aloin taas tekemään tyhmyyksiä... taas noita tollasia jonkun äijän mukaan lähtöjä...
kesäkuun lopulla sain eräänlaisen kohtauksen kesken aamuvuoron. meillä oli hoitajien kahvitauko ja sen jälkeen minun piti mennä jatkamaan töitäni. en päässyt kuitenkaan kovin pitkälle kun minulle tuli huono olo
ajattelin että menen kysymään johtajalta, selviäisikö aamuvuoro ilman minua sillä olen huonovointinen
en kuitenkaan ehtinyt sinne asti kun minuun iski kumma vapina. ensin palelin ja sitten hikoilin. vapisin ja tuntui että henki loppuu. rintaani pisti, se taisi olla närästystä mutta tuntui että saan sydärin, vasen käsi tuntui puutuvan ja olin ihan valkoinen ja minua pyörrytti tai huimasi ainakin kamalasti
siivojaa alkoi katsomaan minua ja huusi apua. toinen hoitaja soitti ambulanssin... hetken päästä olo alkoi mennä ohi mutta pulssi hakkasi hulluna. minut vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen ensiapuun...
siellä otettiin sokerit, verenpaine, sydänfilmi, happisaturaatio, kaikki tuntui olevan normaalia
soitin äidilleni että hän tulisi minut hakemaan
sain muutaman päivän sairaslomaa, palasin töihin ja minulla alkoi esiintyä huimausta. kamala olla hoitotyössä ja tasapaino hukassa...
sain aika pian uuden kohtauksen kotona, nyt minulle tuli sama tilanne mutta aloin epäilemään että verensokerini laskee, söin sokeria ja pyysin äitiäni viemään minut terveyskeskukseen
no eihän sokeri alhaalla sitten ollut kun olin sokeria suuhuni mätännyt mutta tiesin että se oli tarpeen...
meni taas hetki kun sain kolmannen kohtauksen, piti lähteä iltavuoroon töihin.... terveyskeskuksesta minut lähetettiin sairaalaan ensiapuun ja siellä sitten olin yön yli tarkkailussa.
neurologi ja sisätauti lääkäri tekivät tutkimuksia. heille selvitin pco jutut, tapaturmani sun muut
neuorologi oli sitä mieltä että tämä ei nyt ihan kokonaan johtu onnettomuudestani vaan hänen mielestään lääkitykseni on tosi korkea
söin hirsutismiin 100 mg vahvuista spiresistä (vaikuttaa nesteenpoistoon ja verenpaineeseen) sekä glugophagea 1 grammasta puolikkaasta 1-2 kokonaista päivä (tämä on muuten varsinaisesti diabeteslääke)
he tulivat siihen tulokseen että minulla laskee verensokeri ja verenpaine liikaa
otin yhteyttä lääkäriin joka oli lääkkeet määrännyt. hän työskentelee samassa sairaalassa jossa olin ensiavussa.
lääkkeet lopetettiin...
heinäkuun sitten vietinkin sairaslomalla, töihin paluu tuntui toisaalta mukavalta mutta tavallaan ahdisti... johtaja alkoi jo sanomaan että pitäisi nyt sitten harkita kykenenkö jatkamaan töissä...
kituuttelin elo-syyskuun töissä, oloni oli välillä tosi huono ja heti kun mahdollisesti pääsi töistä lähteen, lähdin. tein vajaita työpäiviä välillä.
minun tarvitsi juoda paljon ja syödä 2 tunnin välein jotta oloni jotenkin pysyi hyvänä..
koulu alkoi menemään huonosti, aloin lintsaileen, niin aikuis opiskelija ja lintsaa... lopulta kouluun menosta tuli minulle kamala pelko... jäin lokakuun alussa töistä pois, nyt elän sitten työttömyyskassan rahalla
minulla jäi poissaolojen takia pari kurssia kesken ja pari kokonaan käymättä...
luokanvalvojalleni kerroin tapahtuneista ja hän käski ottaa rauhallisesti, sanoi että kun sinulla on vielä opiskeluoikeutta, voit kevään ottaa rennommin vaikka valmistumisesi puolella vuodella, vuodella siirtyykin...
lopulta minua alkoi ahdistamaan lisää tälläinen ja menin ihan väkisin kouluun ja sain muutamia kursseja suoritettua...
pahoivointi tms kohtauksia sain koulussakin mutta lievempiä. syödä koitin hyvin että sokerit pysy kunnossa ja vaikka mittailin sokereita ja verenpaineta ja ne oli ok
tuli kuitenkin tuota kylmä-kuumahiki juttua... minua pelotti ja ahdisti. oli välillä lähdettävä luokasta ulos...
sitten tuli vielä sekin että eräänä iltana, olin vajaan kilometrin päässä kotoa kun ihan tuntematon mies kävi yhtäkkiä käsiksi ja koitti raiskata...
mielessäni alkoi pyörimään kaikki asiat, sitten vasta taisin tajuta millaiseen vaaraan olisin voinut joutua jo aiemmin sekoilujeni vuoksi ja vastuuttomuuteni...
olotilani alkoi viimein paranemaan, kiinnosti taas koulukin. joulukuussa tapasin mukavan miehen johon taisin ihastua heti. ollaan tapailtu, soiteltu ja tekstailtu...
tuntuu että hän on nyt saanut minuun takaisin elämän intoa tai jotain...
sillä olen syksyn mittään ollut vain kotona, hevosharrastukseni olen lopettanut oikeastaan vallan, minulla on vielä vanha hevonen sekä varsa. koitan joka päivä käydä niitä katsomassa mutta muut ne oikeastaan hoitavat.
tykkään hevosistani mutta alan olla väsynyt ja mielenkiintoni harrastukseen on alkanut hiipua. olenkin jo vähän aikaa miettinyt etsiväni niille uudet kodit..
olen ennemmin kotona koska se tuntuu minusta kaikista turvallisimmalta paikalta...
opintoihin on tullut taas vähän takapakki kun opettajat koittavat saada minut vain lepäämään ja jatkamaan vasta syksyllä koulua. olen kuitenkin muutaman kurssin tässä jo saanut loppuun...
lisäksi kaikki tuntuu menevän sekaisin, heidän mielestään minun ei kannata nyt käydä niitä kursseja vaan vasta ensi vuonna mutta sitten taas jää niitä kursseja sinne.. laskin että pääasiassa valmistumiseni on kiiinni enää 15 opintoviikosta ja kahdesta työharjoittelusta
haluaisin päästä takaisin kiinni "normaaliin" elämään enkä olla enää niin hermostunut.
olen tässä kuussa aloittanut uudet lääkkeet pco:n ja verenpainelääkkeet niiden rinnalla.
minulle on tullut myös pieni lääkekammo enkä kovin mielelläni lääkkeitä ottaisi mutta pakko katsoa sopivatko nämä uudet minulle...
minun tekisi mieli saada elämäni takaisin siihen missä se oli, olin onnellinen kun olin töissä, nautin tehdä hoitajan työtä mutta en voi enkä uskalla nyt kun on tunne ettei minusta ole enää mihinkään
minulla on välillä olo että haluaisin lopettaa koulun mutta kovempi tahto olisi saada tutkinto loppuun ja päästä taas töihin
mutta oma elämä on saatava kuntoon...
tämä mies jota nyt tapailen, ei tiedä ihan kaikkea mitä minulle on tapahtunut tai siis hän tietää tuon hevosjutun ja lääkejutut, siitä että koulussa välillä menee huonosti hän ei tiedä enkä halua ainakaan vielä kertoa...
mies sekoiluistani en ole kertonut, niistä saisi vaan kuvan että olen ollut ihan "huorana"
olen saanut tukea eräältä mieheltä, hän on perheellinen mies ja hyvä ystäväni (ja olemme todellakin vain ystäviä)
hän kuuntelee minua. naispuoliset ystäväni eivät ole oikeen kiinnostuneet kuuntelemaan minua. minä saan aina kuunnella heidän sydänsurut ja olla tukena mutta tuntuu että kaikki kaikkoavat silloin kun minulla on paha olla
minusta tuntuu että nytkin on kamala stressi ja ihan kuin joku paniikkihäiriö iskisi aina välillä...
tuntuu että olen ihan onneton tapaus, minusta ei ole enää tekemään töitä tai mitään. välillä olen kyllästynyt elämääni.
ainoastaan tämän uuden miehen kanssa ollessani tunnen olevani jotain, minulla on hauskaa ja turvallista olla hänen kanssaan
pelkään kuitenkin että onnistun pilaamaan tämän suhteen... tuntuu että elämäni olisi nyt ihan sekaisin...
oma äitini pitää minua ihan luulotautisena...
olen kyllä miettinyt että ottaisin yhteyttä psykologiin ja puhuisin hänen kanssaan...
minusta tuntuu että muutuin aivan kamalasti sinä päivänä kun minulla todettiin pco vaikka se ei ole edes mikään hengenvaarallinen sairaus ja toinen kerta oli onnettomuus ja hevoseni kuolema... sekin oli pahempi kuin se että mies jätti minut..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaikkea rankkaa sulle on sattunut, ja kuulostaa tosiaan, että fyysisten vaivojen lisäksi sulla olis kova alttius paniikkihäiriöihin. Kokeile mennä puhumaan psykologille, se voi auttaa. Ainakin mua auttoi tosi paljon ensimmäiset 3 käyntiä psykologilla; sai itkeä ja kertoa rehellisesti ongelmistaan jollekin muulle kuin miehelleni. Jaksamista, toivottavasti puhuminen helpottaa. En nyt osaa muita neuvoja antaa kuin että kannattaa jutella ammattilaisen kanssa.