Äidilläni todettiin reilu vuosi sitten kohdunkaulan syöpä (hyvä laatuinen tutkimuksissa). Ei mitään oireita tai vastaavaa. Äitini oli polttanut tupakkaa n. 15v ja alkoholia kohtuudella maistellut saman aikaan, nämä molemmat tavat lähinnä alkoivat kun vanhempien asiat menivät huonompaan suuntaan. Talo meni pakkohuutokaupassa ja elämän laatu huononi. Silloin tartuttiin ensimmäistä kertaa tupakkaan. No, sitten alkoi kuumeilu ja huonot olo, tarkastukseen ja todettiin syöpä. Tämä sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun. Vaadittiin leikkaus, joka osottautui että äidilläni oli paha tulehdus suolissa (leikkaava lääkärikin sanoi, ettei koskaan ole nähny yhtä pahaa tulehdusta). Osa suolesta piti poistaa, kun se oli mennyt ihan solmuun asti. Äiti itki iltoja ja oli hermona, minä poikana kanssa murehdin, koska vanhempani olivat aina vain kestäneet vaikka ikäviä asioita oli tapahtunut. Leikkaus meni hyvin vaikka oli mittakaavassa ISO. No kului muutama kuukausi kesästä syksyyn, jälki tarkastuksen koittaessa lääkäri totesi vielä varmuudeksi että otetataan papa-koe, ihan varmuuden vuoksi. Vaikka sitä ei olisi tarvinnut ottaa. Tulokset tulovat ja sieltä sanottiin että oli löytynyt mikroskooppinen solumuunnos. Äiti pelkäsi pahinta, samoin me muutkin perheestä. Mutta oli sanottu ja mietitty että se on vain joku pieni homma korjata jos nuin pienellä alueella ilmenee. No asiaa lähdettiin tutkimaan isompaan sairaalaan, olin luottavaisin mielin etä hyvin se menee, poistetaan vain se pala mikä sinne oli jätetty mitä ei voitu poistaa ensimmäisen leikkauksen aikana. Mutta, ilmenikin että oli havaittu syöpä, vielä pahanlaatuinen. Tämä iski minuun tänään lujaan kun kuulin sen soittaessani äidille. Sädehoito olisi ehkä varmuudella tiedossa ja aika varmasti iso leikkaus jälleen. Epäonni perheemme kohdalla siis taas jatkuu, ei koskaan mitään iloista uutista, liekkö joku meidät kironnut ja halvavan elää pelossa ja ahdistuksessa. Kirjoitan tämän ilman äidin lupaa, puhdistaakseni omaa mieltä. Pelko on nyt lähelläni, en tiedä miten kestän jos menetän äitini. Hän on hyvä ihminen, kestänyt liikaa pahoja asioita, mutta koskaan ei tunnu niitä saavan. Olen kohta 26 vuotias ja äitini 55 vuotias, enkä ole valmis luopumaan tärkeästä ihmisestä vielä. Tahdoin vain purkaa tuntojani tälle palstalle ja sanoa että minua pelottaa. Syöpä on sairaus, se tulee joka neljännelle ihmiselle suomessa, toivon että äitini jaksaisi vielä voittaa sen.
-A-
-A-
Vastaukset 1
Vanhimmat
puolesta,ja toivotaan hoitojen purevan häneenkin.
Tulee sinää pelkoa ja ahdistusta koko perheelle.
Sinäkin tarvitsisit tukea itsellesi sekä äitisi myös.
Syöpäyhdistykselle voit soittaa.
Tuolta www.cancer.fi. sivustoilta myös keskusteluista löydät tietoa.
Voimia teille taisteluun.