Olen tavannut ystäviäni, jotka tuntevat erään erittäin kauniin ja synkän nuoren naisen. En siinä ystävieni seurassa päässyt häneen enempää tutustumaan, mutta hänen surulliset ja tuskaiset silmänsä mieleeni kuin piikki lihaan. Tuo neito on varattu ja pyörii ihan eri piireissä kuin minä. Olen häntä nähnyt harvoin, viimeksi kesällä. Katselen hänen kuviaan toisinaan irc-galleriasta, vaikkei minulla kai mitään toivoa olekaan...Tahtoisin kovasti selvittää silmien surun syyn ja auttaa, nyt varsinkin kun kuulin, että hänellä on anoreksiakin...
Niin kaunis pieni...
Gothers
21059
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
toivotan onnea, aina voit seurailla tilannetta ja yrittää? Jos tyttö on niin kiva että ansaitsee sut =)
Ensinnäkin..
Ensin kyynisempi puoli sanoo, että.. Älä ensinnäkään tulkitse ilmeitä liikaa. Joillakin perusilme naamalla on synkempi kuin toisilla tarkoittamatta kertakaikkiaan mitään, vaikka olisi todella hyvät fiilikset. Toisekseen, älä kuule- äläkä luule mitään anoreksiajuttuja, vaan jos oikeasti on, ota selvää, jos ei, käske niiden, joitten takia kuulit perättömän asian, pitää turpansa kiinni.
Nykyään kaikkien tyttöjen pitäs olla laihoja, ja pillikinttuja on tarpeeks, eikä kaikki ole anorektikkoja.
Toisekseen.. Itse elämässä vaikeita asioita ja vaikeita ihmisiä kohdanneena sanon, että. Ensinnäkään se ei kenestäkään tee hienompaa tai parempaa ihmistä, että menee penkoon jokaisen ongelmat ja "auttamaan" ja ymmärtämään ja kulkemaan sädekehä pään päällä. Toisekseen, jos sä suhtaudut ihmiseen, niin, et se on ongelmallinen, voiko sulla olla sen kanssa mitään tasa-arvoa, koska se on raukka ja sä olet sankari? Aika kieroa. Mä olen tästä syystä jättänyt ainakin monta asiaa kertomatta, koska tiedän tasan tarkkaan, että monen ihmisen suhtautuminen muuttuu sillä sekunnilla, kun sanot jotakin. Näin on käynyt ja senpä vuoksi on eri ihmiset, joille puhutaan ja toiset, joille ei puhuta, ei siksi, ettei luotettaisi, mutta siksi, että se leimaa eikä itsekkään jaksa tuoda niihin ihmissuhteisiin jotakin varjoa päänsä päällä. Ja voi olla edes niissä ihmissuhteissa luontevasti itse sitä mitä on, ja voin tuoda ne positiiviset asiat itsestäni esille ja elää normaalisti, eikä niin, että on leimautunut, juuri kuten valotat tossa kirjoituksessa.
Kolmanneksi. Ainakin itse olen nähnyt niin paljon vaikeaa elämässä, että sanon suoraan, että jos mun kumppani olis joku ongelmatapaus, mä en jaksaisi, koska en ole kestänyt muutenkaan kaikkea vaikeaa mitä olen kohdannut. Ja sanon niin, koska tiedän mistä puhun. En edes häpeä ajatella noin, koska tiedän, että ihmisen voimavarat on rajalliset ja olen jossain vaiheessa kun tarpeeks tiukille meni, et itsestä pitää välittää, eikä saa vetää itteensä liikaa toisen ongelmiin ja että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus hyvään elämään ja että jokaisella on oikeus suhteeseen, missä lähtökohta ei pidä olla noin kieroutunut ja säälintäyteinen.
Kun joutuu oikeasti elämään vaikean asian kanssa elämässään, tietää, että ei ole itsekästä toivoa tai myöntää, ettei kaikkea kestä, eikä elämästä ehdoin tahdoin tarvitse tehdä vaikeampaa kuin se on, koska se nyt järjestyy usein itsestäänkin.
Anoreksiajututkin liittyy kovasti mielenterveyteen. Mä ymmärrän täysin ihmisiä, ketkä myöntävät, että he eivät kestäisi tuontyyppisiä ongelmia parisuhteessa.