Olen vammainen työssä käyvä kahden lapsen äiti - ja helvetin uupunut. Vaikka mies tekeekin (suuren) osan kotitöistä, tuntuu että elämä on jatkuvaa taistelua pärjäämisessä. Jotta töissä pärjää on oltava kaksikertaa parempi, älykkäämpi ja nopeampi kun muut, koska on nainen ja vielä vammainen. Välillä tämä jatkuva suorituksen äärirajoilla oleminen väsyttää ja sitten on ärtynyt miehelle ja lapsille. Tämän jälkeen onkin sitten huono omatunto kiukuttelusta.
Koska minulla on fyysisiä puutteita, joille en voi mitään, yritän sitten siltä olisin, kuin voin, olla mahdollisimman hyvännäköinen. Täysin en ole onnistunut, sillä ajattelin laihduttaa normaalipainon alamaille.
Pahoittelen tätä valitusvirttäni, mutta kaipa jollakin muulla on samanlaista. Nytkin pitäisi olla siivoamassa, mutta en jaksaisi. Vapaa-aikaa kun tuntuu ettei nykyään jää lainkaan, kun pitäisi koko ajan siivota, puunata, työskennellä, opiskella, hoitaa, lohduttaa ja vielä HYMYILLÄ (P...LE!)
Koska minulla on fyysisiä puutteita, joille en voi mitään, yritän sitten siltä olisin, kuin voin, olla mahdollisimman hyvännäköinen. Täysin en ole onnistunut, sillä ajattelin laihduttaa normaalipainon alamaille.
Pahoittelen tätä valitusvirttäni, mutta kaipa jollakin muulla on samanlaista. Nytkin pitäisi olla siivoamassa, mutta en jaksaisi. Vapaa-aikaa kun tuntuu ettei nykyään jää lainkaan, kun pitäisi koko ajan siivota, puunata, työskennellä, opiskella, hoitaa, lohduttaa ja vielä HYMYILLÄ (P...LE!)
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Jotta töissä pärjää on oltava kaksikertaa parempi, älykkäämpi ja nopeampi kun muut, koska on nainen ja vielä vammainen."
Tuohon en oikein jaksa uskoa. Minä olen vammaisena saanut erinomaisia työtodistuksia ihan pelkästään sillä, että olen tehnyt asiat yhtä hyvin kuin muut. Tietysti tämä tarkoittaa sitä, että projektit pysyvät aikataulussa ja teen huolellista työtä, mutta ei minulta ole koskaan vaadittu enempää kuin muiltakaan. Joko liioittelet tai sitten sinulla on todella ikävä pomo.
Tarkoitin tuolla, että päästäkseen etenemään uralla, on mielestäni oltava parempi kuin muut. Kyllä arviointi on samanlaista, mutta jotenkin täytyy koko ajan vakuuttaa, että on HYVÄ. Mulla on vakinainen työ ja olen hiukan päässyt uralla eteenpäin, mutta kyllä välillä (kuten eilen illalla) ottaa koville.
Kun voisin tulla hyvine neuvoineni, niin tulisin!
Just tämä että on oltava koko ajan tyhat kertaa parempi kuin muut on niin ............. stressaavaa! Koko ajan esittää parempaa tulosta, mitä keskiverron tarttee. Voi juku! Ainut asia miten voin jelppiä on vain se, että ymmärrän täysin sinua!!! Sinulla on kuitenkin sitä jotakin, mikä auttaa sinua taistossasi! Ole ylpeä siitä! Sinä tulet pärjäämään - kaikesta huolimatta! Loppujen lopuksi, sehän on se ihmisen mitta! Jaksa, usko, ja fiksaa! Onnea!
Kiitos sympaattisesta viestistäsi! Hyvä jatkoa sinullekin! Jo se, että joku muu ajattelee ja tuntee samalla tavalla, tuntuu helpottavalta.
Jos työ paikalla ei ole kivaa, niin tapana on masentua ja työterveyshuollon kautta jäädään pitkälle sairaslomalle.
Itsensä luuviuluksi laihduttaminenhan voi vaikuttaa jaksamiseen ja uupumiseen, ei vaikuta kovin älykkäältä.
Jos ei selviä työtehtävistään joka työpaikalla on oikeus puhua niistä esimiehelle tai siellä työterveyden huollossa töiden jakamisesta, vähentämisestä.
Edelleen olen sitä mieltä, jos tässä maassa vammaisella sattuu olemaan vakituinen työpaikka, siitä pitää kiittää eikä valittaa. Olet etuoikeutettu.
Kyllä minä tiedän ja hyväksyn sen, ettei työpaikalla ole aina kivaa, olenhan ollut samassa työpaikassa yli 10 vuotta. Tarkoitus ei ole jäädä sairaslomalle eikä muutenkaan kritisoida työnmäärää tai työpaikkaa, vaan tämä oli puhdas valitusvirsi omasta jaksamisesta. Omaan jaksamiseen ei ole vastuussa työnantaja vaan minä itse.
Tuo sinun viimeinen lauseesi on juuri sitä ajatusmallia, joka minua ärsyttää. Eli se, että jos olet saanut vammaisena ihmisenä työpaikan, et saa valittaa, vaan sinun on oltava joka ikinen päivä onnellinen työpaikasta. Eihän se ole tasa-arvoa! Minä olen tehnyt erittäin paljon töitä sen eteen että saan työpaikan ja että olen hiukan edennyt urallani, enemmän kuin moni muu ja minulla on oikeus valittaa ja aivan samoin kuin terveillä sanoa, että tänä aamuna pänni tulla töihin.
Kuitenkin minä pidän työstäni ja työkavereistani. Työtä ei ole liikaa eikä työtehtävät ole liian vaikeita. Väsymystä aiheuttaa koti- ja työhommien yhdistäminen, mutta kummastakaan en halua luopua.
Pitkällä sairaslomalla voi tutkailla pärjääkö pienemmillä tuloilla tai haluaako vaikka vaihtaa alaa. Ja tietääkseni täytyy olla vuosi sairaslomalla jotta pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle. Jossain vaiheessa monilla vammaisilla kuitenkin tulee eteen se hetki jolloin on parempi jäädä kotiin hoitamaan kuntoaan kuin juosta hulluna työelämän oravanpyörässä.
Muistaakseni kanosmn olet välillä ollut aina työttömänä. On eri asia jaksamisen kannalta tehdä esim. parikymmentä vuotta töitä yhteen putkeen kuin se että huilailee aina säännöllisin väliajoin vähän aikaa kotona.
... että haluaako olla työkyvyttämyyseläkeläinen. Minä ainakin luulen, että se ei ole henkilökohtainen valinta vaan pakko.
varmaan kateus. Itse kun ei ole päässyt työskentelemään kun jollaan palkkatuen varassa, niin työhön suhtautuu sillee, kyllä tän 7 . 12 kk menee vaikka työolosuhteet eivät olisikaan ihan kohdallaan sitä kun ei kuulu kalustoon.
Joskus tulee seurattua naapureita esim yksi yksinhuoltaja, kuka on päivässä 8h töissä tulee kotia, asunto on hetkessä siivottu ja sittenhän hyvä lähteä parin tunnin sauvakävelylle. oikein durasellpupu.
Itselläni menee aikaa hommassa kun hommassa, ei päivä meinaa riittää, Onneks meidän perheessä alkaa lapset olla siinä iässä, että niiltä voi jo jotain siivoomisjuttuja vaatia, sekin toimii vain käskemällä, oma-aloitteisesti ei mitään synny.
Niin mikä avuksi?
Työpaikalla on paha mennä työtehtävilleen minimeitä
asettamaan, mutta kotona se pitäisi onnistua,. Pitääkö koti aina olla edustuskunnossa? kotiaskareista pystyy tinkimään. Illalla arki-illoin jotain helppoa sapuskaa ja silleen.
Siivoomis juttuja on nykyisin helppo ulkoistaa, ja maksutkin verotuksesta helppo vähentää. Niin jos vammaa on tarpeeks sitähän mahdollisuus henkilökohtaiseen avustajaa.
Tärkeintähän on miettiä mikä on tärkeintä kotiaskareet, vai kuunteleminen keskusteleminen jälkikasvun kanssa kuinka niillä on päivä mennyt.
siivoamatta! Niin se tämä viikonloppu meni. Kirjoituksesi lohdutti, ja yritän olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä että siivoaminen jäi laappaisuksi.
Hiukan minua kyllä hävetti oma perjantai-iltainen vuodatukseni ja sen jälkeiset kaikki viestit ovat jonkinlaista puolustelua ja selittämistä. Totta kuitenkin on, että minä (kuten kaikki muutkin, myös se sinun naapurisi) tuntevat itsensä välillä niiin pohjattoman väsyneiksi. Sinun naapurisikin varmaan joskus valittaa yh-äitien palstalla väsymystään...
Olet täysin oikeassa siinä, että tärkeysjärjestys on hyvä miettiä. Tässä väsymyksessäni olen miettinyt myös sitä, että missä menee se raja, että työ syö liikaa minun jaksamistani. Jos koen etten enää jaksa olla läsnäoleva äiti lapsilleni, pitää tehdä jotakin. Hmm... minulla taitaa olla lomapäiviä jäljellä...
Nyt lopetan tämän opiskelun ja menen muksujen sekaan katsomaan niitä terveitä ja kauniita missejä, joilla on elämä edessä. Enkä ole katkera, sillä ei se tee heidän elämästään sen helpompaa kuin minunkaan elämäni on.
Kirjoitit:
"Vapaa-aikaa kun tuntuu ettei nykyään jää lainkaan, kun pitäisi koko ajan siivota, puunata, työskennellä, opiskella, hoitaa, lohduttaa ja vielä HYMYILLÄ"
Voisiko tuota karsia? Onko opiskelu työn ohella pakollista? Onko mahdollista ostaa tai saada kunnalta apua kotitöihin? Onko mahdollista hillitä työtahtia?
Tiedän itsekin, että vammaisena tulee helposti tehtyä töitä 150%:sti. Niin minäkin.
Terveyteen liityvien ensioireiden takia jouduin kuitenkin neuvottelemaan työtaakasta esimieheni kanssa, ja hän suhtautui asiaan OK. Vammaiselta ei välttämättä vaadita sitä 150-prosenttista panosta, vaikka itse niin luulisikin.
Hei.
En ole vammainen, nainen kylläkin. Uupumusta ja stressiä on varmaan kaikilla, ja ainakin itselläni on ollut aika usein tuollainen tunne, ettei kertakaikkiaan jaksa eikä edes PYSTY tekemään asioita, joita ympäristö ja perhe, talous jne vaatii. Sitten havahduin kysymään itseltäni:
"Vaatiiko minulta tätä kaikkea oikeastaan kukaan muu kuin minä itse?"
Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat täysin terveitä ja kaikinpuolin hyvässä elämässä. He eivät kuitenkaan jaksa laittaa, kokata, siivota ja puunata, eivätkä koe sitä ongelmaksi. He elävät parisuhteessa jossa asia on selvä tai yksin. He käyvät töissä jossa pärjäävät omien kykyjensä ja HALUJENSA mukaan, ja jos paine ja tavoitteet ovat liian korkeita he vaihtavat alaa tai työpaikkaa.
Minä päätin tämän vuoden alussa, että liityn tuohon ihmisryhmään. Hetkessä se ei ole käynyt, mutta pikkuhiljaa huomaan eron vanhan ja uutuudessaan kukoistavan uuden elämäni välillä. En huolehdi, en murehdi, en stressaa. Kieltäydyn tuntemasta mielipahaa jos töissä en saa deadlineen mennessä asioita kuntoon: Teenhän parhaani enkä ole laiska. Enempää ei voi antaa kuin parhaansa, ja siinä se.
Pahemmin minua ennen rasitti vielä kotitalous. Talo on suuri, on lemmikkiä ja muuta sotkua aiheuttavaa, mutta päätin lakata siitäkin stressaamisen. Imuroin kun siltä tuntuu, teen ruokaa jos jaksan. Jos en jaksa, tilaan tai otan helppoa evästä kuten leipää.
Lasten kanssa joustaminen on rajallista, mutta aloita töistä ja yleisestä huolehtimisen vähentämisestä. Sinun kannattaa alkaa tosissaan miettimään MIKÄ TEKEE JUURI SINUSTA ONNELLISEN? Millaisena sinun rakkaimpasi sinut haluavat nähdä?
Minä tiuskin, rähisin ja melkein aiheutin eron omalla paineistumisellani. Nyt olen huomannut, että olo on niin paljon parempi ja stressittömämpi. Toki esim. asunnon likaisuus joskus ottaa päähän, mutta silloin päätän koska siivoan, pysyn tavoitteessani ja ongelma on selvitetty.
Miksi sinun on oltava parempi ja viisaampi, osaavampi ja ahkerampi? Sinä luot kilpailuhenkeä itse ympärillesi ajatuksillasi. "Aha, kun tuo vammanen osaa ja noin hyvin tekee niin pakko kai minun, terveen, on tehdä vielä paremmin!" Ja sinä tietenkin koet, että pitää taas yrittää enemmän.
Ei sinua kukaan testaa. Sinulta odotetaan sitä, mitä "normaalilta" asemassasi olevalta ihmiseltä. Ajattele niin, ja huomaat asian olevan niin. Jos koet että töissä sinulta vaaditaan liikaa ja ettet edes jaksaisi normaali-kuntoisena moista, hanki uusi työpaikka.
Ei elämän kuulu olla stressiä ja huolehtimista joka ikinen päivä ilman taukoja. Muista myös, että sinulla on oltava aikaa itsellesi! Ulkoilemalla tai jonkin oman harrastuksen parissa touhuaminen edes kymmenen minuuttia päivässä auttaa varmasti. Itse tulisin hulluksi jos en joka ikinen päivä ulkoilisi koirani kanssa paria tuntia.
Kuulostaa helpolta ja aivottomaltakin ehkä, mutta mieti sanojani. Mieti, mitä SINÄ oikeasti haluat. Sinullakin on oikeus olla itsekäs ja ajatella omia tarpeitasi, halujasi ja elämääsi. Kuvaamasi ei ole sitä mitä haluat, ja sinun se pitää muuttaa.
Kaikkea hyvää toivotan!
Olen miettinyt monta kertaa, että syynä on myös nykyinen elämäntrendi. Pitää olla koko ajan niin tehokas sitä tätä kaikkea muuta. Ei eletä enää "kaikessa rauhassa". Minun pointti on että "oikeastaan ei mitään", ajattelin kuitenkin, että olisi terveellistä tuoda tämäkin huomio mukaan keskusteluihin.