Huoh, suurin osa yksinäisyydestäni on lähtöisin omasta kyynisyydestä, joka kylläkin syntyi muiden ahkeran työn (kuten koulu- ja armeijakiusaamisen) seurauksena.
Noista on jo niin kauan aikaa että haluaisin ehkä päästää irtikin. Muttei pysty, ihmiset ovat edelleen "ilkeitä" kuten asian näen.
Vai voiko kyynisyydestään omin voimin luopua? Onko muilla ollut samaa ongelmaa, ja ennen kaikkea onko kukaan päässyt siitä eroon?
Noista on jo niin kauan aikaa että haluaisin ehkä päästää irtikin. Muttei pysty, ihmiset ovat edelleen "ilkeitä" kuten asian näen.
Vai voiko kyynisyydestään omin voimin luopua? Onko muilla ollut samaa ongelmaa, ja ennen kaikkea onko kukaan päässyt siitä eroon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ymmärrän tuskasi, tuntuu että oma elämänilo on kadonnut, karu todellisuus syönyt uskon itseen ja muihin, etsin koko ajan parempaa, välillä pilkahtaa jostain valoa, se kantaa yli pahimpien aikojen.. jossain on kirjoitettu: paha voitetaan hyvällä. Pitää paikkansa, vaikka opetteleminen onkin ikuista.
Minulla menee kyynisyys ja katkeruus sekaisin
ei oo helppoo kenelläkkää. ja tää yksinäisyyyss kaikkein kauheinta ...kyynisyys ja petyksi tuleminen. kuka mitä häh... hengissä oon vaikka..... elämästä kiinni piän. joku heikompi ois jo.... sortunut... mihin??????