Mitäs nyt pitäis tehdä kun taas pääsin kotio baarista ja jatkojen jälkeen ja tuli tämä sama fiilis, että olen täysin turha koko luomakunnalle...? Kukaan ei minusta ole kiinnostunut...
Mulla on oma firma ja hyvä duuni sekä kunnon tilipussi mut ei se auta. Oon kondiksessa kun harrastan vaikka mitä ja naisia tuntuis riittävän mutta......?
oon hukassa.. puukko ranteeseen on paras ratkasu minkä keksin. koska ei oo aseita. Mä oon onneton.
Mistä apua? En enää jaksa. Mua vituttaa kaikki ja kännykkä kun soi niin se lentää seinään..
Kaikki mun ystävät / omaiset luulee et kaikki on ok ja oon onnellinen mut tod. en oo mitään muuta kuin maaa alla..
Mulla on oma firma ja hyvä duuni sekä kunnon tilipussi mut ei se auta. Oon kondiksessa kun harrastan vaikka mitä ja naisia tuntuis riittävän mutta......?
oon hukassa.. puukko ranteeseen on paras ratkasu minkä keksin. koska ei oo aseita. Mä oon onneton.
Mistä apua? En enää jaksa. Mua vituttaa kaikki ja kännykkä kun soi niin se lentää seinään..
Kaikki mun ystävät / omaiset luulee et kaikki on ok ja oon onnellinen mut tod. en oo mitään muuta kuin maaa alla..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mieti mitä vaikeita asioita olet sitten elämässäsi kokenut kun on tuollaisia ajatuksia? Pitäiskö niitä käsitellä ja puhua terapiassa?
sä etsit seuraa väärästä paikasta > baari täynnä pa...n puhujia ja tlvästelijöitä, jotka eivät keksi parempaa?
"oma firma ja hyvä duuni"
Eikö olisi vähän PAREMPIA SEURAPIIREJÄ.
Vai mikähän se sun firman toimenkuva >(etsiä pontentiaalisia pennittömiä asiakkaita BAAREISTA?)
Läheisyys tarkoittaa sitä, että annamme toisen ihmisen tulla niin lähelle, että hän saa nähdä sisäisen minämme. Läheisyys on toiselle ihmiselle sen näyttämistä mitä olemme syvällä sisimmässämme.
Sisimmän paljastaminen on pulmallista, koska syvällä sisimmässämme tunnemme olevamme jollakin tavoin puutteellisia, arvottomia ja ei-rakastettavia. Tämä asenne on puolustusmekanismi jonka mielemme loi auttaakseen meitä selviämään elämässä. Se perustuu tunteisiin jotka kertovat että olemme hävettäviä, vajavaisia, arvottomia ja rakkaudettomia. Puolustusmekanismimme yrittää suojella meitä ettemme tulisi torjutuksi, hylätyksi ja petetyksi arvottoman ja hävettävän olemuksemme takia.
Pelkäämme läheisyyttä koska meitä haavoitettiin ja särjettiin - tunsimme itsemme torjutuiksi ja hylätyiksi - ja sitten kasvoimme tunteellisesti epärehellisissä olosuhteissa ilman ohjausta paranemiseen ja ilman terveitä roolimalleja jotka olisivat näyttäneet meille miten häpeä ja pelko voidaan voittaa. Haavamme saivat meidät ajattelemaan että meissä itsessämme oli jotakin vialla - valheellinen häpeä - ja väärät roolimallimme opettivat meitä vain pitämään yllä julkisivua ja kätkemään hävettävyytemme muilta.
Tämä on haavoittumista moneen kertaan. Ensin meitä haavoitettiin - sitten käyttämämme puolustusmekanismi sai meidät haavoittamaan itse itseämme. Olemme kokeneet sydämiemme murtuvan, toivomme ja unelmiemme katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Me hylkäsimme ja petimme, ja asetimme itsemme hylättäviksi ja petettäviksi, yhä uudelleen ja uudelleen…
Niin kauan kuin reagoimme alitajuisesti tunnemaailmamme ja ajattelumme haavoihin, toistamme samoja kuvioita elämässämme. Yritämme lähestyä ihmisiä jotka eivät kykene läheisyyteen. Asetamme itsemme yhä uudelleen hylättäväksi, petettäväksi ja torjuttavaksi. Etsimme rakkautta ja läheisyyttä tutuista kuvioista jollaisissa kasvoimme, mutta joissa sitä ei ollut. Onko mikään ihme että pelkäämme läheisyyttä?
Me emme kaipaa korjausta. Me emme ole rikki. Ainoastaan meidän minäkuvamme, meidän käsityksemme itsestämme, rikottiin, murrettiin ja särjettiin palasiksi, ei meitä Itseämme. Me emme ole viallisia. Juuri sitä väärä häpeä on - sen luulemista että me olemme rikki, sen uskomista että meissä on jotakin perustavaa laatua olevaa vikaa.
Suhteessamme omaan itsemme - ja siksi myös suhteessamme kaikkiin muihin ihmisiin ja elämään - on luja uskomus että kuolemme jos paljastamme itsemme muille, koska silloin he näkisivät meidän hävettävän olemuksemme. Syvällä sisällämme tunnemme (harvoina selväjärkisyyden hetkinä), että jos antaisimme muiden nähdä millaisia todella olemme, he juoksisivat kauhuissaan pakoon sitä vääristynyttä, kammottavaa ja hävettävää olentoa joka olemme.
Elämämme on ollut pitkälti sen tunneperäisen puolustusmekanismin sanelemaa jonka tarkoitus on salata se että olemme viallisia. Käytämme ulkoisia asioita - menestystä, ulkonäköä, tehokkuutta, aineita - unohtaaksemme, peittääksemme ja salataksemme sen syvällä olevan viallisuuden jonka takia tunsimme ansainneemme hylätyksi, haavoitetuksi ja petetyksi tulemisen.
Mutta tuo viallisuuden tunne on valhe. Väärän häpeän tunne on valhetta.
Meillä on hyviä syitä pelätä läheisyyttä. Koko elämämme on täynnä kokemuksia jotka vahvistavat alkuperäisiä häpeällisiä viestejä - minkä takia koemme pelkoa ja kauhua ettei vain kukaan pääsisi liian lähelle meitä, näkemään liian syvälle.
Voimme älyllisesti hylätä väärät uskomukset. Voimme älyllisesti jopa ajatella ja mietiskellä totuutta yhteyden, rakkauden ja valon näkökulmasta. Mutta jokapäiväinen kokemuksemme elämästä ei muutu paljoa, eikä virheellinen puolustusjärjestelmämme lakkaa ohjaamasta meitä, ellemme kohtaa tunnemaailmamme haavoja. Ellemme kohtaa alitajuista tunteidemme ja ajatustemme ohjelmointia. Ellemme ole valmiita kohtaamaan sisällämme olevaa tuskaa, tuntemaan sitä ja päästämään sen vapaaksi niin että se ei enää koskaan palaa.
Emme voi oppia rakastamaan kunnioittamatta vihaamme. Emme pysty olemaan todella lähellä itseämme tai toista ihmistä omistamatta tuskaamme. Emme voi kokea yhteyttä valoon ennen kuin olemme valmiit kunnioittamaan kokemuksiamme pimeydestä. Emme voi kokea ilon täyteyttä ennen kuin olemme valmiit kokemaan surua. Tässä on paranemisen kirous ja siunaus - mutta kirous kestää vain hetken ja siunaus koko elämän.
Tämä on lyhennelmä Robert Burneyn artikkelista Läheisyyden pelko, jonka olen suomentanut kokonaan monien muiden hänen artikkeliensa kanssa tänne.