Kertokaapa, milloin olo alkaa tuntumaan viiskymppiseltä. Jo kaksi viikkoa olen tätä aikaa elänyt, enkä vieläkään tunne itseäni yhtään sen arvokkaammaksi tai vakavammaksi tai aikuisemmaksi kuin ennen. Pysyykö sitä loppuikänsä tällaisena iloisena, innostuneena ja hiukan epävarmana vai iskeekö ikä jonain varomattomana hetkenä ja saa minut tuntemaan itseni sellaiseksi, millaiseksi nuorempana viiskymppiset kuvittelin?
Viiskymppisen olo
RatafiaN
13489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
on viiskymmpisen jälkeen jo takana.
Ei tunnu mitenkään erikoiselta. Miltähän viiskymppisestä oikein pitäsis tuntua? Ainakin työpaikalla uskallan heitellä paljon "lapselliempaa" huumoria, kuin kaksvitosena.
Nuorena (17v.)jäi mieleen kun työporukan kanssa kävimme työkaverin viiskymppisten rääppiäisillä. Varsinainen sankari poti kai kauheaa kanuunaa ja oli kasvoiltaan vahankalpea. Mitä nyt kirsikan kokoisia hikihelmiä otsalla.
Silloin viiskymppinen näytti vanhalta. Ei enää. Varsinkin, jos ottaa klasit pois nenältä peiliin katsoessaan.
Kirkasotsainen urheilijanuorukainenhan sieltä peilistä takaisin killittelee.
Jotkut kasvaa viisikymppiseksi ja alkavat niuhottamaan kun huomaavat että kuolevat. Jotkut ovat aikuisia jo nuoresta ja ovat fiksuja mummoja pappoja, ja sitten olemme me, kummalliset hybridit.
hybridi-sana. Tulee mieleen eri eläinlajien risteytykset tai hybridipolkupyörä. Täytyy tunnustaa, etten tiedä, mitä se sana ihan oikeesti tarkoittaa, mutta kun en kuulu noihin kahteen ensimmäiseen ryhmään, olen kai sitten minäkin kummallinen hybridi...
sanotaan myös "nykysana" hybridi.
Se on sekoitus kaikenlaisesta, bensa- ja sähkömoottorista, vedystä, viinasta, polttokennoista jne.
50 -hybridi, ei tiedä missä hän on, mistä tullut ja mihin menossa. Ei tiedä lapsista, kuolemasta, mummosta, vaarista, vanhemmista.
Elää omaa elämäänsä ja luulee olevansa nuori.
Vaikka pitäisi olla isä, äiti, mummo, vaari jne.
olekaan sellainen. Mä tiedän, missä olen, mistä olen tullut ja kaiken lisäksi olen äiti. Mutta elän kyllä omaa elämääni ja luulen olevani nuori, joten olen joko puolihybridi tai pienikokoisena mini- tai taskuhybridi ;-)
Mut ei vielä mummi. Pitäiskö meidän elää kuin ennen, vanhentuu ennen aikojaan? Kuka on määritellyt millainen 50 v pitää olla? Eikö me olla just sellasia kuin ollaan? Omia itteämme.
Toinen mummottuu, toinen bilettää tai tekee jotain muuta. Ja se on minusta ihan ok.
Miks me nuorena kyseenalaistettiin kaikki, jos nyt ollaan pisi sukassa nöyrtymässä kaikkeen vanhaan oletettuun pakkotilaan??? Minä ainakin oon "nuori" niin kauan kuin huvittaa. Ja nuoristakin se on tuntunut mukavalta. Ei niitä pelota tuo vaheneminen niin paljon, kun huomaavat, et ihan voi elää edelleen ja pitää hauskaa ja hullutella. Ja olla vaikka vähän ns lapsellinenkin toisinaan :)
siinä on kolme vaihtoehtoa.
Niistä näyt sinäkin valinneen yhden.
Hyvä niin.
Ei muuta kun onnea omantunnon kanssa.
tuollaisia turhuuksia. Numerot on numeroita oli ne sitten rekisteri sellaisia tai ikää ilmoittavia. Sitä touhutaan mitä halutaan kunhan ei muita satuteta. Kivaakin on.
yhtään kummemmalta kuin vuosia sitten.
Arvokkuus on mielestäni tiettyä karismaa - sitä on tai ei - iästä viis.
Elämänkokemusta on tietysti enemmän ja asenteiden mustavalkoisuus on saanut rinnalleen harmaan vivahteita...
Olen nyt sydämessäni onnellisempi kuin esim. kolmekymppisenä!
Viisikymppiset ovat huomattavsti nuorekkaampia kuin teininä luulin :)
luulen, että niin käy ylihuomenna, ei vielä tänään eikä huomenna, mutta odotapas vaan...
Luulen, ettei kukaan 5-kymppinen ole tänään sellainen kuin sinä nuorena kuvittelit ja näitkin monen olevan. Silloin elettiin eri aikakautta. Silloin taidettiin vieläkin antaa ihmisille jo 50-vuotislahjaksi keinu- tai lepotuoleja ja kävelykeppejä. Muistan myös, miten jotkut nuoret avioiduttuaan alkoivat esiintyä "aikuisina" tai työpaikan saatuaan "virkanaisina tai -miehinä".
Iloitaan siitä, että meillä on paljon vähemmän pakollisia roolikuvioita ja -odotuksia, että saamme elää sellaisina kuin itse haluamme niin kauan kuin terveytemme sallii.
Itse mietin ensimmäisen kerran 30-vuotispäivänäni, tuleekohan minusta joskus aikuinen. 40-vuotiaana mietin samaa. 50-vuotiaana totesin, että olen varmaan välillä toiminut ja ajatellut kuin aikuinen. Sen jälkeen jälkikasvuni on aina välillä naureskellut minulle ja todennut, etten luultavasti koskaan tule ihan aikuiseksi, vaikka eläisin kuinka vanhaksi. Toivon heidän olevan oikeassa.
Onnea syntymäpäiväsi johdosta näin jälkikäteen ja paljon hyviä, mielenkiintoisia vuosia sinulle!
Olet oikeassa siinä, että 50-vuotiaan elämä ei enää ole niin rooleihin ja ympäristön odotuksiin ja paineisiin sidottua kuin aikaisemmin. Onneksi! Äitini täytti ylioppilaskeväänäni 50 ja nyt olen oman poikani kanssa samassa tilanteessa. Äitini oli arvokas ja etäinen, minä olen - ja toivottavasti vielä pitkään - ihan jotain muuta!
mutta keho kuin vanhalla ruunalla..tai melekein.
No tässä kai ollaan jo eletty tätä viittäkymppiä niin kauan, että tuo kuuvenkympin ja kuoleman raja on lähempänä kuin viisikymppinen; pitäisikin kai alkaa hiljentymään ja s e e s t y m ä ä n tässä :/
Onnea vaan uudelle vuosikymmenelle! :)
Säilytähän varsamaisuutesi! 60 - tuskin sekään sen kummallisemmalta sitten tuntuu, paitsi jos se antaa mahdollisuuden siirtyä eläkepäiviä viettämään :-)