Eli siis löytyykö muita odottajia jotka eivät ole niin onnellisia odotuksestaan? Olen onnellinen tulevasta vauvasta ja tietoisesti halunnut raskaaksi mutta tämä pitkä, puuduttava ja epämiellyttävä odotus. Tuntuu että vaivoja ilmestyy vaivan jälkeen, olo on todella kömpelö ja kaikki on niin hankalaa. Nyt minulla menossa rv.28 ja tuntuu että laskettuunaikaan on ikuisuus. Kaikki oli niin toisin ekassa raskaudessa. Ei ollut mitään kolotuksia ja kipuja ja vointi oli todella mainio koko odotusajan. Seksuaalinen aktivuuskin eli ihan omaa huippuaan, nyt taas en jaksa muistaa milloin olisin innostunut mieheni kanssa lempimispuuhiin. Ei sillä että se tärkein asia olisi mutta selvästi normaalista poikkeavaa. Huomaan monesti iltaisin olevan itkuinen ja etäinen perheestäni, oma olotila on vain niin surkea. Missäköhän vaiheessa asiaan kannattaa suhtautua vakavasti, olenko masentumassa?
Muita ei niin innokkaita äitejä?
ellinooraaleksandra
7808
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
hormooneista johtuvaa jos alakuloiselle tuntuu joka
päivä kannattaa käydä lääkärillä.
moikka. itellä on ollut samanlainen tilanne. olen kyllä aina tiennyt etten tule pitämään raskaudesta..siis tietenkin lapsi on haluttu ja toivottu mutta en voi sietää olla raskaana. koko raskausaika on ollut yhtä helvettiä..tuntuu kuin kaikki hyvä elämässä olisi mennyt ja on ollut todella vaikeaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. vituttaa äärettömästi se et ihmiset tulevat sanomaan minulle että eikö olekin tuo raskaus sitten niin ihanaa aikaa...no ei helvetissä...kaikki olettavat että raskauden pitäisi olla ihanaa aikaa mutta kun se nyt ei vaan ole sitä kaikille.
mitä ihanaa on siinä että kärsii jatkuvista ja kovista kivuista mm. selkä ja iskiaiskivut, päänsärky, nenäntukkoisuus, turvotus jne...lista jatkuu loputtomiin, niin ja kaiken lisäksi olen kärsinyt koko raskauden ajan unettomuudesta ja stressistä. vessassa olen joutunut ravaamaan noin puolen tunnin-tunnin välein koko raskauden ajan. nyt olen tosiaan viikoilla 39 3 eli ei onneksi ole enää kauaa kun pääsen tästä eroon.
tosin elämässäni on nyt raskauden aikana tapahtunut paljon negatiivisia asioita ja ne ovat ennestään stressaneet..esim. läheisten kuolemia, useampia muuttoja, välillä ilman asuntoa, kauhea remontti(lattiat ja seinät auki yms.)univelkaa, koulussa ja töissä menestymistä, riitoja sukulaisten kanssa jne. eli olen ollut todella väsynyt. kaiken lisäksi olen ennen liikkunut paljon ja nyt raskauden takia olen joutunut lopettamaan salilla käymisen ja lenkkeilyn täysin koska olen ollut niin kipeä että on täytynyt vaan välillä huutaa kipujaan ja on tuntunut että en pääse liikkeelle. olen kylläkin kärsinyt näistä selkä ja iskiaisvaivoista vuodesta 2004 lähtien että tiedän kyllä mitä kipu on ..mutta kun se on vaan pahentunut.
sitten sitä hirveää kontrollia...hypätä nyt neuvolassa yms. kaiken lisäksi kun en tule toimeen neuvolatädin kanssa..hän pitää minua tyhmänä..yms.on inhottava minulle aina jos menen yksin käymään siellä..
jne...mutta siis olen varma että elämäni paranee heti kun saan tämän lapsen ulos itsestäni...ja tosiaan inhoan sitä kun ihmiset sanovat että kyllä te vielä teette lisää lapsia...no ei varmasti tehdä..en ole niin hullu että tulisin uudestaan raskaaksi ja joutuisin kärsimään toiset 9 kuukautta...en halua kokea tätä enää koskaan tämän jälkeen...
Mulla oli laskettu aika jo pari päivää sitten ja vauvaa ei näy eikä kuulu. Mä olen käytännössä vihannut jokaista hetkeä tästä raskaudesta... no ei, on sitä ollut ihan ok hetkiäkin, mutta tiedän mistä puhut. Tuntuu että ne naiset, jotka sanoo raskaaana ollessaan elävänsä elämänsä parasta aikaa ovat kyllä aika eri maailmasta kuin minä. Mun on hirveän vaikea nähdä hyvää siinä että ihmiset töllistelee mun mahaa, mä olen "raskaana oleva nainen" enkä suinkaan "minä" enää. Kainalot on jatkuvasti hiestä märät vaikka kuinka kävis suihkussa, seksi ei voisi vähempää kiinnostaa, jalat turpoaa, kädet näyttää lähinnä HK:n nakkipaketeilta - ja tietenkin se että aina väsyttää. Näppärimmät jaksavat sitten koko ajan muistuttaa kuinka raskaus ei ole mikään sairaus.
Ai niin, unohdin listasta joo kolmen ekan kuukauden kuvotuksen ja heikotuksen ja oksentamisen, sukulaisten hössötyksen ja jatkuvan vessassakäynnin. Ja sen että on kaikenmaailman ruokarajoituksia ja saunakaljaakaan ei saa ottaa! Mies on siirtyntyt sohvalle nukkumaan koska mä kuorssaan niin hirveästi unissani, kun on tuota limaa kertynyt ja ei voi nukkua kuin tietyssä asennossa. Eli joo, mä odotan vauvaa innolla, mutta haluan oman kroppani takaisin vain omaan käyttööni.
t. kolmekymppinen esikoistaan odottava
Tässä alkuun pieni retorinen kysymys: Olivatko odotuksesi kovat raskautesi suhteen? Eli uskoitko eläväsi yhdeksän kuukautta maailman ihaninta auvoa?
Mä en pidä raskaana olemisesta ollenkaan. Inhoan oksentamista, suonenvetoja, turpoamista, mielialan vaihteluja ja muita oheistuotteita. Anna-Leena Härkönen kerran totesi ihmettelevänsä niitä naisia, jotka sanovat raskauden olevan elämän parasta aikaa. Hänestä olisi mukava tietää, millaista helvettiä näiden raskausfanien normaali arki on. Tiedän tunteen!
Raskaus ja synnyttäminen sattuvat olemaan vain ainoita teitä äitiyteen, varsinkin jos haluaa lapset biologisina. Mä en esim. hankkiutuisi ikinä raskaaksi sen söpön mahan (mä en tykkää siitäkään tosin) ja ihkujen äitiysvaatteiden vuoksi. Mä en myöskään tunne itseäni erityisen naiselliseksi raskausaikana; naiseus on elänyt minussa vahvana jo ennen äitiyttä. (Jos jollekin käy niin, niin mahtaa olla villi tunne löytää sukupuoli-identiteettinsä aikuisiällä.)
Haluan siis sanoa, että eiköhän tämä raskausasia kannattaisi ottaa osana normaalia luonnon kiertokulkua eikä asettaa sille turhia odotuksia. Vaikka en pidä raskaana olemisesta (en tosin aina varsinaisesta äitiydestäkään), olen omasta mielestäni kyllin hyvä äiti, jonka hyvät ominaisuudet pääsevät esille lapsen synnyttyä. Tietysti, jos epäilet kliinisen masennuksen mahdollisuutta, niin suosittelen hakeutumaan asiantuntijan juttusille ennen pitkää.
En asettanut suuria odotuksia raskausaikaan, mutta takaraivossa olivat muistot ekasta raskaudesta. Ekassa raskaudessa olin täynnä virtaa koko odotusajan ja mitään ylimääräisiä kipuja tai muitakaan vaivoja ei ilmeentynyt. Lapsikin syntyi ihan laskettuna-aikana, synnytys oli sitten jotain ihan muuta mitä olin ajatellut mutta sekään ei mieltä saanut muuttumaan toisesta lapsesta. Lastemme
ikäeroksi tulee 1,5v eli edellisen raskauden tuntemukset ovat vielä ihan hyvässä muistissa.
Tässä raskaudessa valtava mahan kasvu tuntui alkavan heti kun tein testin. Mahani on siis oikeasti todella iso, joka tekee päivittäiset askareet, töissä käynnin ja yleensäkin pelkän olemisen todella vaikeaksi. Ja itseäni en ole syönyt tähän kuntoo! Sillä painon muutokseni on 3kg joka ei näille viikoille ole hurja. Neuvolassakin ovat ihmetelleet mahan hurjaa kasvua mutta koska puntari ei ole isommin reagoinut, eikä sokerirasituksessa tai kontrolliultrissa tai lapsen koossa ole mitään poikkeavaa ei mitään selitystä löydy. Minun on vaan asia hyväksyttävä. Kärsin tosi rajuista pahoinvoinneista rv.17 asti, joka tarkoitti kolmivuorotyötä tekevälle sitä, että yövuoro putken aikaan saattoi mennä montä päivää että mikään ei pysynyt sisällä eikä pahoinvoinniltani voinut edes nukkua. Närästänyt minua on koko odotusajan, eli en enää edes muista miltä raikas suu maistuu. Olipa vuorokauden aika mikä vaan suussani maistuu enemmän tai vähemmän vatsanpohjalta. Liitoskivut alkoivat rv.15 ja tuntuu suorastaan ajoittain siltä että joku repisi minua jalkojenvälistä kahtia. (En yleensä ole ihminen joka valittaa mutta nyt annan kerrankin tulla ihan tuutin täydeltä :) ihana marista). Sitkeästi jaksoin käydä töissä kunnes alkoivat kipeät supistelut rv.26. Nyt tilanne on se, että olen sairaslomalla äitiyslomani alkuun jotta supistelut loppuisivat. Sinänsä asia ei minua rassaa koska kotona on vielä pieni lapsi ja on ihanaa viettää kahdestaan aikaa ennen kuin uusi vauva syntyy. Mutta tämä tuskainen olo varjostaa tätä kotona oloa. Kaikki itsestään selvyys on muuttunut hankalaksi ja oma mieliala laskee se myötä.
Ehkä näin piti käydä että synnytys on tähän olotilaan lastenleikkiä ja helpottavaa. Ensimmäinen lapsi on tullut maailmaan hätäsectiolla ja toipuminen kesti pitkään ja jäi myös haamuksi kummittelemaan taustalle. Nyt tuntuu että on ihan sama miten lapsi syntyy kuhan tämä odotusaika loppuu. Mutta onneksi meillä on jo yksi ihanan enkeli kotona jonka kehityksen vierestä seuraaminen tuntuu niin hienolta ja etuoikeutetulta että se on sitä parasta kannustusta tähän omaan olotilaan. Lähinnä hain ehkä kriteerejä milloin alakuloisuus muuttuu masennukseksi sillä tiedän itseni kohdalla masennukseen olevan alttiutta. Mm. näin jälkeenpäin olen ollut selvästi masentunut synnytyksen jälkeen, enkä silloin tajunnut miten asiani olivat ( masennukseen vaikuttivat synnytystapa, pitkä ja kivulias parantuminen sectiosta, miehen leikkaus, muutto ja 5,5kk ikään saakka venynyt koliikkivauvan arki).
Jos fyysinen vointisi on noin kamala, niin ei ihme, jos se laukaisee myös masennuksen. Toisaalta jaksat kyllä olla ihmeen iloinen toisesta lapsestasi ja nautit hänen kanssaan olemisesta. Elämässä on siis joku ilahduttavakin asia. Eikä synnytykseen ole enää montaa viikkoa, eihän?
Jotenkin tuntuisi mahdottomalta, että nyt synnytyksen jälkeinen olotilasi olisi yhtä kamala kuin viimeksi. Ainakin pois paketista ovat muutto ja miehen leikkaus sekä ehkä koliikkikin. Ja tiesitkö, että useimmiten raskausmasennuksesta kärsivät naiset eivät masennu niin helposti synnytyksen jälkeen.
Mulla on kokemusta koko raskauden kestävästä pahoinvoinnista, närästyksestä, järkyttävästä vatsasta ja 4 kuukauden koliikista. Kyllä se tiukimmankin mimmin voi vetää vaisuksi. Uskon kuitenkin, että sulle käy hyvin!
Voimaenkeleitä!
mä en yksinkertaisesti voi sietää tätä mahankanssa lyllertelyä ja paksuna olemsita vaikka vauva on myös täällä todella rakas ja haluttu.
haluan pukeutua omiin vaatteisiin ja kenkiin,haluan pitää sitä omaa ihanaa pientä takkiani ja näyttää freesille-enkä plösölle ja turvonneelle.
sama juttu oli kuopuksen kanssa,laskin vain päiviä ja viikkoja laskettuun ja en nauttinut ollekann olotilastani.
nyt myös olen alkanut laskee jo niitä viikkoja ja päiviä laskettuun ja tuijotan sitä kalenteria ja mietein et "vielä 2kk ja viikko"...
voi kun tää odotus olis lyhyempi aika!
ja sitten se et omat vaatteet ei viel pariin kk mahu ees päälle kun on synnyttänyt ja nää kertyneet kilot saa sapen kiehuu!
laihdutus on pyllystä ja inhoan sitä,mutta pakko se on taas et mahdun omiin vaatteisiini.
kiva on kattella alennukisa,mutta ostaa kun ei oikein sovittamatta voi =(
odotan täällä niin sitä vauvaa jo...olis ihanaa päästä jo synnytää että tää karmee odotus olis jo ohitte!
mutta,kaikki ajallaan.eikö ;)