En ole varma onko aihetta paljonkin käsitelty aikaisemmin, en jaksanut penkoa keskusteluarkistoja. Ajattelin kirjoittaa tänne, sen verran minuakin tämä yksinäisyys koskettaa. Toisin kuten suurimmalla osalla teistä, minulla se todennäköisesti johtuu seksuaalisuudestani. Olen luonteeltani hieman eristäytyvä, en kuitenkaan epäsosiaalinen tai kylmä. Joskus murrosiässä homous sai minut varautuneeksi, häpesin itseäni ja jonkin verran minua myös kiusattiin. Kasvatin itselleni heikon itsetunnon josta kärsin edelleen.
Homouden suhteen elän kaapissa mutta parisuhteen löytämiseksi paineita on jonkin verran. En ole tähän ikään (olen 21) mennessä seurustellut. Minun kohdallani itsenäinen elämä tuntuu yksinäiseltä, kaverit asuvat kaikki vähintään sadan kilometrin päässä ja näen heitä todella harvoin. En tiedä mitä tekisin, voisin tietty kokeilla seuranhakuilmoituksia netissä mutta ne ovat tähänkin mennessä osoittautuneet turhiksi. Enkä hae seksiseuraa niinkuin suurin osa. Välillä kiroan tätä seksuaalisuuttani, jos olisin kiinnostunut naisista, eläisin varmasti jo parisuhteessa. Sen verran usein vastakkaisen sukupuolen edustajat tulevat juttelemaan ja olen ulkonäöstä ja luonteestanikin kuullut paljon positiivista heiltä. Se turhauttaa.
Tällä hetkellä tunnen olevani täysin elinkelvoton, yksinäisyyden runtelema opiskelijapoika ilman tulevaisuutta. Taistelen päivittäin ahdistukseni kanssa, mutta harvoin näytän sitä kellekään ulkopuoliselle. Tietysti voisin tuudittautua siihen kuvitelmaan että joskus vielä löydän itselleni jonkun. Edes ystävän. Sellainen vain ei ole minulla tapana. Nautin suunnattomasti ystävän tai hyvän kaverin läsnäolosta ja siitä että saa vaihtaa ajatuksiaan, nyt minulla on vain tämä netti...
Homouden suhteen elän kaapissa mutta parisuhteen löytämiseksi paineita on jonkin verran. En ole tähän ikään (olen 21) mennessä seurustellut. Minun kohdallani itsenäinen elämä tuntuu yksinäiseltä, kaverit asuvat kaikki vähintään sadan kilometrin päässä ja näen heitä todella harvoin. En tiedä mitä tekisin, voisin tietty kokeilla seuranhakuilmoituksia netissä mutta ne ovat tähänkin mennessä osoittautuneet turhiksi. Enkä hae seksiseuraa niinkuin suurin osa. Välillä kiroan tätä seksuaalisuuttani, jos olisin kiinnostunut naisista, eläisin varmasti jo parisuhteessa. Sen verran usein vastakkaisen sukupuolen edustajat tulevat juttelemaan ja olen ulkonäöstä ja luonteestanikin kuullut paljon positiivista heiltä. Se turhauttaa.
Tällä hetkellä tunnen olevani täysin elinkelvoton, yksinäisyyden runtelema opiskelijapoika ilman tulevaisuutta. Taistelen päivittäin ahdistukseni kanssa, mutta harvoin näytän sitä kellekään ulkopuoliselle. Tietysti voisin tuudittautua siihen kuvitelmaan että joskus vielä löydän itselleni jonkun. Edes ystävän. Sellainen vain ei ole minulla tapana. Nautin suunnattomasti ystävän tai hyvän kaverin läsnäolosta ja siitä että saa vaihtaa ajatuksiaan, nyt minulla on vain tämä netti...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oletko kokeillut missään homoseksuaaleille suunnatuissa tapahtumissa käyntiä (jos niitä sun asuinpaikan lähistöltä löytyy)? Sieltä varmasti potentiaalisia seurustelukumppaneita löytyisi helpommin kuin ihan vaan katuja tallaamalla. Käy kattomassa vaikka tuolta: http://ranneliike.net/ eri tapahtumia/kahviloita yms.
Itse olen samassa tilanteessa ja olen pari vuotta vanhempi. Ja elämä näyttää tosi kurjalta kun olen niin masentunutkin ja olen vain yhä enemmän eristäytynyt kaikista muista. Toisenlainen kasvuympäristö lapsena olisi varmastikin auttanut suunnattomasti, niin en olisi oppinut häpeämään itseäni ja seksuaalisuuttani. Nyt varmaan tulen olemaan aina ihan yksin.
häpeätte itseänne. Jokainen on omanlaisensa oli seksuaalisuus mitä tahansa. Kaapissa ei kannattaisi liian kauan olla, menee onnellisia vuosia vaan hukkaan Itselläni on hyvä ystävä, joka on homo. Hän on mitä mukavin ihminen. Teille (sulle ja aloittajalle) tekis hyvää ihan vaan jutella jonkun vanhemman homomiehen kanssa noista tuntemuksistanne.
mistä se uskallus tutustua keneenkään tai mennä minnekään? Ja missä edes voi tutustua muihin homoihin? Tunnen olevani aivan umpikujassa tämän asian kanssa.
Vaikkei asia sillä parane, niin ehkä se edes säikäyttää sua sopivasti liikkeelle, kun kerron että mulla sama tilanne, mutta ikää tuplasti.
Nuorena olin ujo ja eristäytyvä ja vieläkin, ja yksinäinen. Taustalla uskovainen, syyllistävä koti. Koulukavereita oli kyllä aina, mutta olin tietty kaapissa enkä voinut sillä lailla koskaan oikein luottaa kehenkään. Seurustellut en ole koskaan!!! Huono itsetunto on ollut enkä siksi ole monta kertaa yrittänyt kaveria saada.
Nyt olen lakannut haaveilemasta, mutta tulevaisuus masentaa. Tippa tulee herkästi linssiin varsinkin kun näkee onnellisia lapsiperheitä. Mutta silloin auttaa kun ajattelee, että entäs sitten, kaikki kuitenkin jonain päivänä kuolee pois ja mikä merkitys sillä kaikella silloin on.
Tärkeintä on saada jotain hyvää aikaan elämässään ja löytää jokin tarkoitus elämälleen. Vaikkei kumppania koskaan löytyiskään, niin olisi hyvä saada ainakin hyviä ystäviä jotka tuntee ja hyväksyy sut homouksineen päivineen.
Yrittäkäähän te kaikki etsiä harrastuksia ja niiden kautta jotain kavereita. Käykää tosiaan kattomassa netistä millasia tapahtumia teidän kotipaikan lähistöllä järjestetään (kahvila iltoja jne jne.) Niihin sitten vaan rohkeasti. Ei siellä mitään menetä! Jutelkaa ja yrittäkää luoda jotain kontakteja. Jos vaikka saisitte jotain juttuseuraa sieltä ja siitä sitten vaikka baariin kaverin tms. Kaikkea hyvää ja jaksamista :)
Tutulta tunteelta kyllä kuulostaa. Itsellä ikää 31v ja samoja haasteita. Olisi jännä kuulla, onko vielä sama tilanne nimimerkillä "tätä se on" kun tuo teksti kirjoitettu jo 2008?
Tiedän kuinka vaikeaa se on. Koita jaksaa.
Tämä yksinäisyys on todella vaikea asia ,olisiko viisasta perustaa oma nettisivu yksinäisille homomiehille,josta voisi saada ystäviä ja löytää vaikka oma elämänkumppaninkin.Jos olet samaa mieltä,niin kirjoita viestisi.Tai jos olisit sellainen kaveri,että osaisit tehdä sellaisen sivun.
:)))))
Siellä missä on puute astuu kauppamies esiin :-)
No maksatko? Ja jos maksat niin kuinka paljon? Kyse on silkasta bisneksestä.
Älä häpeä itseäsi. Mieheni on transvestiitti ja olen hänen kolmas kumppaninsa, tosin olemme itsekin nuoria, parikymppisiä ja nuo aikaisemmat olivat teini-iän suhteita. Ensimmäiselle ei uskaltanut kertoa ja toiselle kun kertoi suhtautuminen muuttui ja suhde kariutui pian sen jälkeen.
Itse olen suhteessamme huomannut suurimpana ongelmana sen, ettei mieheni hyväksy itseään, ei tahdo puhui kunnolla asiasta vaikka olemme jo kolme vuotta olleet yhdessä ja asumme saman katon alla. Ymmärrän kyllä hänen pelkonsa kun oma äitinsä väitti kertomisen jälkeen homoksi vaikka kysehän ei ole siitä.
Se on vaikeaa olla oma itsensä, suomessa suhtautuminen ei ole niin hyvää kuin voisi olla. Itse olen tämän bi-seksuaalisena muijana huomannut. Naisiin kohdistuu enemmän seksuaalisia vihjailuja, miehissä bi/homoseksuaalisuuteen ollaan agressiivisempia, ainakin mitä tutuilta olen kuullut.
Ranneliike on tosiaan yksi hyvä sivusto. Mieheni on saanut apua puuteri-nimiseltä sivustolta, tosin se on transihmisille suunnattu. Myös SETAn toimintaan kannattaa tutustua. Itse käymme mahdollisissa ryhmäkokoontumisissa ja Helsinki Pridessa. On mukavaa päästä mukaan kulkueeseen, jossa hyväksytään (poislukien huutelijat, joita on harvassa). Helsinki Pridea siis todellakin suosittelen, viikon ajan erilaista ohjelmaa transihmisille, homoseksuaaleille pariskunnille, sateenkaariperheille yms. Itse pienpaikkakuntalaisina mieheni ei täällä uskalla pukeutua naistenvaatteisiin, mutta Helsinki Pridessa kukaan ei tuijota ja hyväksytään. Tule sellaisena kuin olet =)
Juu suosittelen Helsinkiä muutenkin, jos pikkukaupungeissa rupeaa ahdasmielisyys käymään päälle. Tai lähtemään ulkomaille johonkin muuhun suurkaupunkiin, missä saa olla täysin omana itsenään ja niinkuin haluaa. Ei homous tee yksinäiseksi, vaan se häpeä omasta homoudestaan, mikä aiheuttaa eristäytymistä jne. Tunnen useita homoja, jotka elävät varsin sosiaalisesti vilkasta ja menestyksekästä elämää, ihan julkihomoina ja osa pitkäaikaisissa parisuhteissakin. Tsemppiä!