Yksinäisyys. Se ei ole oma valintani, pikemminkin ympäristön ja maailmanmenon tuoma pakko.
Elämä on päällisin puolin kunnossa. Vakaa, hyvä työpaikka josta jopa pidän. Asunto mieleinen ja toimeentulo turvattu. On muutama hyvä kaveri, joidenka läsnäolo saa unohtamaan sen mikä vaivaa mieltä jatkuvasti. Mutta vain siihen asti kunnes huomaan olevani taas itsekseni.
Elämästä puuttuu parisuhde. En ole koskaan seurustellut 25 ikävuoteeni mennessä. Eihän ikää ole paljoa kertynyt, mutta jotenkin loppuelämä tuntuu selviöltä. En syntynyt komeaksi, ehken edes normaalin näköiseksi ja tässä maailmassa se merkitsee. Miten toinen sukupuoli voisikaan kiinnostua. Tarvittaisiin juttelunaiheita, jotta voisi osoittaa, että pään sisältä löytyy älliä, huomattaisiin kohteliaisuuteni ja muuten mukava minä.
Baareissa käyminen "haku päällä" asentella on jotenkin niin hakemalla haettua seuraa, vaikkakin läheisiä seuraten tuntuu heille riittävän. Tulee itsekin käytyä, jotainhan tässä pitää tehdä. En ole läpeensä ujo, pystyn kyllä juttelemaan naisten kanssa.
En ihastu helposti. Olenkohan kolmisen kertaa sen kokenut. Olen myös parille heistä sen kertonut, mutta ei ole natsannut. Toisella oli hyväkin syy siihen. En ole näistä pakeista saanut mitään traumoja, ihan nätisti he sen sanoivat. Ihastumisen ongelma on se, etten meinaa päästä siitä yli. Se on todella vaikeeta. Järki kyllä sanoo, että anna olla ei ollut sinua varten. Enkä mitenkään häiriköi heitä sen enempää, vedän vain tunteet sisään ja kärsin ne. En halua, että kukaan tyytyy minuun, koska ei ole muuta saanut, enkä itsekään halua sitä. Se ei tuntuisi oikealta, vaikka se lienee ihan normaalia ihmisten keskuudessa. pinnallinen en ole. Pois se minusta.
Unelmat onnesta saa mielen masentumaan. Ei ole aamulla ketään, jonka kanssa juoda aamukahvia, jutella hesarin silmiinpistävistä artikkeleista. Illalla ei kukaan katso tv:tä pää sylissä. Kukaan ei nuku vieressä. Ei suunnitelmia lomamatkoista tai tulevaisuudesta.
On raivostuttavaa katsoa ihmisiä, joille on annettu kaikki potentiaali, jotka eivät tajua sitä käyttää. Ehkeivät arvosta samoja asioita. Ehkä asiat ovat heille itsestäänselvyyksiä. Tämän tuskan pystyy vain ymmärtämään henkilö joka on samassa tilanteessa. Onhan meitä. Emme ehkä kohtaa koskaan.
Elämä on päällisin puolin kunnossa. Vakaa, hyvä työpaikka josta jopa pidän. Asunto mieleinen ja toimeentulo turvattu. On muutama hyvä kaveri, joidenka läsnäolo saa unohtamaan sen mikä vaivaa mieltä jatkuvasti. Mutta vain siihen asti kunnes huomaan olevani taas itsekseni.
Elämästä puuttuu parisuhde. En ole koskaan seurustellut 25 ikävuoteeni mennessä. Eihän ikää ole paljoa kertynyt, mutta jotenkin loppuelämä tuntuu selviöltä. En syntynyt komeaksi, ehken edes normaalin näköiseksi ja tässä maailmassa se merkitsee. Miten toinen sukupuoli voisikaan kiinnostua. Tarvittaisiin juttelunaiheita, jotta voisi osoittaa, että pään sisältä löytyy älliä, huomattaisiin kohteliaisuuteni ja muuten mukava minä.
Baareissa käyminen "haku päällä" asentella on jotenkin niin hakemalla haettua seuraa, vaikkakin läheisiä seuraten tuntuu heille riittävän. Tulee itsekin käytyä, jotainhan tässä pitää tehdä. En ole läpeensä ujo, pystyn kyllä juttelemaan naisten kanssa.
En ihastu helposti. Olenkohan kolmisen kertaa sen kokenut. Olen myös parille heistä sen kertonut, mutta ei ole natsannut. Toisella oli hyväkin syy siihen. En ole näistä pakeista saanut mitään traumoja, ihan nätisti he sen sanoivat. Ihastumisen ongelma on se, etten meinaa päästä siitä yli. Se on todella vaikeeta. Järki kyllä sanoo, että anna olla ei ollut sinua varten. Enkä mitenkään häiriköi heitä sen enempää, vedän vain tunteet sisään ja kärsin ne. En halua, että kukaan tyytyy minuun, koska ei ole muuta saanut, enkä itsekään halua sitä. Se ei tuntuisi oikealta, vaikka se lienee ihan normaalia ihmisten keskuudessa. pinnallinen en ole. Pois se minusta.
Unelmat onnesta saa mielen masentumaan. Ei ole aamulla ketään, jonka kanssa juoda aamukahvia, jutella hesarin silmiinpistävistä artikkeleista. Illalla ei kukaan katso tv:tä pää sylissä. Kukaan ei nuku vieressä. Ei suunnitelmia lomamatkoista tai tulevaisuudesta.
On raivostuttavaa katsoa ihmisiä, joille on annettu kaikki potentiaali, jotka eivät tajua sitä käyttää. Ehkeivät arvosta samoja asioita. Ehkä asiat ovat heille itsestäänselvyyksiä. Tämän tuskan pystyy vain ymmärtämään henkilö joka on samassa tilanteessa. Onhan meitä. Emme ehkä kohtaa koskaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
moniin muihin tämän palstan kävijöihin nähden. Ikää 25 ja hyvä työpaikka. Ei traumoja saaduista pakeista. Luotat sen verran itseesi (älyysi), että pystyt juttelemaan niitä näitä vastakkaisen sukupuolen kanssa (tutustumaan siis). On kavereita, joiden kanssa töiden jälkeen tappaa aikaa :) Ja vieläpä asunnostasikin pidät. Ei kuulosta miltään surkukertomukselta.
Niin, paitsi ainoa "surkeus" on se, ettet ole tyytyväinen ulkonäköösi. No mutta, ongelma on ainoastaan korviesi välissä! Ainakin kun minä selailen miesmallien kuvia, pidän vain pienestä osasta (olen siis nainen). Eli ei ole mitään yleistystä sille, millainen mies olisi komea mies. Makuja on tuhansia, joten pääasia on että itse on iloinen siitä ulkonäöstä, jonka on saanut. Aina jossain vaiheessa on kuitenkin joku, joka tulee ihailemaan. Kunhan itse on sen "väliajan" tyytyväinen, niin kyllä hyvä mieli säilyy. Harvalle ihmiselle oman ulkonäön kantaminen on mitään herkkua. Onhan se nimittäin yleistä, että ihminen keskimääräisestä lookista jollain tavoin poikkeaa. Itse olen sellaiset kymmenen senttiä keskimittaista naista pidempi. Haukuttu on vaikka millä mitalla siitä. Tiedän kuitenkin, että pituus on vain osa ulkonäköä. Jollakin toisella on ulkonäössä jokin toinen asia "huonosti". Yritetään hyväksyä itsemme sen näköisinä kuin olemme. Ei siinä muu auta.
Vaikka minullakin on kyllä kavereita, ja ihan yksi todella hyvä ystäväkin löytyy, ja muutenkin on elämä kunnossa (terveys, työ, katto pään päällä jne) niin parisuhteen puute vetää mieleni todella matalaksi, siis todella todella matalaksi. :(
Jostain kumman syystä olen tällainen hirveän tunteellinen, herkkä ja rakkaudenkipeä tyyppi, eli vaikka muuten elämä on raiteillaan niin tuon asian takia tuntuu että kuolen vaikka olenkin elossa. Ikää on kohta 23v enkä ole kuin kerran seurustellut ja sekin kesti mainiot pari päivää...
Omasta mielestäni ulkonäkö on ihan ok ja muutenkin käyttäydyn ihan fiksusti enkä ole mitenkään liian ujo. Mutta vastakkainen sukupuoli ei vain yksinkertaisesti kiinnostu minusta sitten millään ja se masentaa todella pahasti. Pahin pelko on etten saa elämäni aikana kokea rakkautta ollenkaan ja kuolen yksin, katkerana, vihaisena ja säälittävänä... hui kauhea! Elämä on epäreilua ja nallekarkit eivät mene tasan. Ikuinen yksinäisyys on vissiin kohtaloni ja en tiedä kuinka kauan jaksan tätä enää.....