Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.. Joskus elämä menee ilman ongelmia joskus ei.. Mä tiedän mitä on seota, seota lopullisesti.. Kaikki alkoi heti ala-asteella, koulukiusaus.. Loppui myös ala-asteella, sitten veljeni kuoli, teki itsemurhan. Masennuin, syytin itseäni, mikä on täysin normaalia kun joku tekee itsemurhan, etsii aina syitä itsestään.
Kuukausia olin masentunut, viime kesänä alkoivat kohtaukset. Otin askeleen ovelta ulos, alkoi huimata, henki salpautui, sydän hakkasi.
Kohtaukset suurenivat ja tihenivät, menin lääkäriin Äidin kanssa pelättiin syöpää ja kaikkia muita sairauksia. Mutta lopulta sain lähetteen Nuorten Psykiatrian poliklinikalle.
Puoli vuotta käytyäni siellä, kärsittyäni oireistani syy löytyi, sitä oltiin jo kuukausia epäilty, mutta diagnoosia ei tehdä ilman täydellistä varmuutta.
Puoli vuotta sitten sain lääkkeet,
ne ovat auttaneet, mutta ne auttoivat vasta kuukausien jälkeen. Alku oli hirveä, jouduin tappelemaan henkeni kanssa, tahdoin elää, mutta pääni tahtoi luopua elämästä, lääkkeestä tuli hirveät sivuoireet, yötä päivää tappelin olemassaolon kanssa. Itkin, huusin. Yöt valvoin tai yritin nukkua, tosin äidin kainalossa.
Nyt minua ei ahdista niin paljon, edelleen olen riippuvainen ihmisistä, en pysty olemaan yksin, saati sitten liikkumaan pitkiä matkoja yksin.
Näitten parin vuosien aikana elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen ollut täysin yksin ongelmieni kanssa. Äiti lakkasi tukemasta minua heti kun sai tietää että tämä on sairaus joka vaatii vain itseluottamusta parantuakseen.
Kyllä äiti on tukenani sillei ollut ettei hän ole yksin jättänyt tai pakottanut menemään minnekkään minne en ole tahtonut tai olen pelännyt. Toisaalta taas, minun pitää kokea kaikki ne pelottavuudet parantuakseni.
Aika näyttää, kohtauksia en ole saanut pitkiin aikoihin säännöllisesti. Viimeksi sain puolitoista viikkoa sitten, ennen sitä en ole kuukausiin saanut.
Mä tiedän et maailmalla on hampaat, hampaat joilla se voi purra, milloin tahansa, missä tahansa, ketä tahansa.
Kuukausia olin masentunut, viime kesänä alkoivat kohtaukset. Otin askeleen ovelta ulos, alkoi huimata, henki salpautui, sydän hakkasi.
Kohtaukset suurenivat ja tihenivät, menin lääkäriin Äidin kanssa pelättiin syöpää ja kaikkia muita sairauksia. Mutta lopulta sain lähetteen Nuorten Psykiatrian poliklinikalle.
Puoli vuotta käytyäni siellä, kärsittyäni oireistani syy löytyi, sitä oltiin jo kuukausia epäilty, mutta diagnoosia ei tehdä ilman täydellistä varmuutta.
Puoli vuotta sitten sain lääkkeet,
ne ovat auttaneet, mutta ne auttoivat vasta kuukausien jälkeen. Alku oli hirveä, jouduin tappelemaan henkeni kanssa, tahdoin elää, mutta pääni tahtoi luopua elämästä, lääkkeestä tuli hirveät sivuoireet, yötä päivää tappelin olemassaolon kanssa. Itkin, huusin. Yöt valvoin tai yritin nukkua, tosin äidin kainalossa.
Nyt minua ei ahdista niin paljon, edelleen olen riippuvainen ihmisistä, en pysty olemaan yksin, saati sitten liikkumaan pitkiä matkoja yksin.
Näitten parin vuosien aikana elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen ollut täysin yksin ongelmieni kanssa. Äiti lakkasi tukemasta minua heti kun sai tietää että tämä on sairaus joka vaatii vain itseluottamusta parantuakseen.
Kyllä äiti on tukenani sillei ollut ettei hän ole yksin jättänyt tai pakottanut menemään minnekkään minne en ole tahtonut tai olen pelännyt. Toisaalta taas, minun pitää kokea kaikki ne pelottavuudet parantuakseni.
Aika näyttää, kohtauksia en ole saanut pitkiin aikoihin säännöllisesti. Viimeksi sain puolitoista viikkoa sitten, ennen sitä en ole kuukausiin saanut.
Mä tiedän et maailmalla on hampaat, hampaat joilla se voi purra, milloin tahansa, missä tahansa, ketä tahansa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoitus virhe oli tossa näköjään...
Joo ei se mitään, mutta paniikkihäiriöstä senverran että ohi menee joskus,usko tai älä, voi kestää parikin vuotta mutta ihme juttu se vaan on kun ihminen tottuu kaikkeen. tosin ei kukaan Panhäi.totu mutta se turtuu ajan myötä kun aivot ja personaallisuus kehittyy ja kasvaa
Jep, mutta ikävä kyllä joudun kertomaan etteivät kaikki parannu. Joitakin PH seuraa koko elämän, välillä lievempänä välillä hurjempana.
Nuorilla on suurempi paranemisprosentti. Koska nuoret ovat paljon herkempiä kaikille iskuille elämässä. Vanhemmat ihmiset taas.. No se nyt riippuu siitä kuinka herkkä on. Täytyy vahventua, täytyy olla voimia taistella elämän ja kuoleman välillä.
Jos ei niitä saa, tai omista. Täytyy vain toivoa parasta. Jokaisen joka sairastaa PH täytyy ottaa itseään niskasta kiinni vaikka se tuntuukin monesti todella pahalta! Minä jos kuka tiedän, koska minulla todettiin todella paha PH. Ei mikään lievä, vaan kaikista pahin. Silti olen tänne asti tullut, toivon muidenkin jaksavan taistella.
Kirjotin tän jutun et muut jotka sairastaa ph:ta saisivat lukea tarinani, ehkä he eivät silloin olisi niin yksinäisiä kuin minä olin pahimman aallon aikaan. Olin ihan yksin.