Päiväkirjan sivusta ote
Silmänkantamattomiin luminen aava kovassa jäisessä hankipeitteessä. Terävät oksat, kannot ja katkenneet heinät nousevat harvakseltaan hangen läpi. Ne tekevät kulkemisen kiusalliseksi, repivät vaatteet, naarmuttavat käsiä. Kylmänkeltainen, pilvetön taivaanranta josta väri muuttuu pikkuhiljaa sumuisen siniseksi, kaartuu ylleni. Aikaisen aamun auringon nousu, ehkä.
Omituisen leuto tuuli puhaltaa kasvoilleni, se viheltelee mennessään surullisesti. Istuva hahmo keskellä eimitään, luulen että se olen minä, nostaa leukaansa, haistelee virkistävää tuulta joka hyväilee kasvojani. Tuo hahmo istuu pitäen polvet koukussa, jaloistaan kiinni pitäen, omituisen tyynenä ja rauhallisena. Yksinäisyys ei pelota, voimakas tunne ettei edes tundran takana ole ketään, rauhoittaa minua.
Seuraavassa muistikuvassa olen saapumassa surulliselta aavalta usvaiseen metsään. Se tuntuu kiinnostavalta ja erilaiselta. Lunta on enemmän ja hanki upottavaa. tundralla vaeltaessani en jättänyt taakseni mitään jälkiä mutta nyt jätän jälkeeni polun. Mustat puunrungot, kuin pommitusten jäljiltä, törröttävät syvän oranssinpunaisen valonkajon lomasta. Etäämmällä voin nähdä kuinka maasto muuttuu mäkiseksi. Vaikka harmaa sumu ja hämäryys peittääkin näkyvyyden, maasto näyttää silti helppokulkuiselta. Silmissäni metsä näyttää olevan ihan lähellä, tiedän kuitenkin että sinne on vielä matkaa määräämättömän ajan. Olen innostunut, siinä määrin kuin täydellisessä yksinäisyydessä voi innostunut olla. Tunnen jännitystä ja olen rauhaton.
Katson kärsimättömästi taakseni, hälyäänet ja meteli hermostuttavat minua. Haluaisin jatkaa mutta tiedän sen olevan mahdotonta, minun täytyy palata. Haikeasti ja vieläkin uteliaasti katson paikkaa mihin olin matkalla ja tiedän palaavani sinne joskus, ainakin ajatuksissani. Surullisena siitä että ymmärrän maiseman olevan muuttunut toisenlaiseksi jos palaan, se saa minut painamaan kuvan mieleeni. Ajatuksissani tulen käymään siellä vielä usein. Sen täydellinen hiljaisuus ja rauha tekivät minuun vaikutuksen. Se määräämätön matka jonka jo kuljin oli merkillisen kevyt kulkea. Paluu sieltä tapahtuu pikaisesti. Olen ärsyyntynyt ja vihainen, antakaa minun olla.
Mieleni maisemat ja kuvat, haluaisin viettää siellä enemmän aikaani mutta elämän taustameteli ei anna siihen mahdollisuutta. Tapaan mieleni sopukoissa kummallisia otuksia, näen outoja maisemia, syviä, tummia, usvaisia… Vaeltaessani mieleeni minä muutun. Poistun ruumistani, jätän itseni seisomaan yksin, olemukseni on hengetön, kasaan painunut. Siirryn liikuttelemaan itseäni lintuperspektiivistä. Ajattelen terävästi vaikka fyysinen olomuotoni vaikuttaa tylsämieliseltä, tiedän olevani sen sielu. Mieleni on neljäs ulottuvuus, voin liikkua ajassa edestakaisin, voin muuttaa ajanjaksojen järjestystä miten haluan. Tarkastelen asioita ja analysoin niitä. Saatan käydä niitä läpi uudelleen ja uudelleen erilaisin variaatioin. Hävettää sanoa, mutta mielessäni tunnen usein itseni jumalaksi.
Minun maailmani, se on jossain muualla. Myönnän olevani hassu, outo ja kummallinen, olen siitä erittäin tietoinen. Kaupungissa katoan massaan, maalla olisin kylähullu. Skarppaan aika-ajoin, luen ja opiskelen, käyn töissä… mutta ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Erilainen ihminen ei mahdu samanlaisten maailmaan. Tunnen olevani kaksikymmentä senttiä ohimostani etuviistoon ylös. Joo, jotkut sanoisivat minua skitsofreenikoksi, toiset mielenvikaiseksi, en kuitenkaan sitä ole. En käy psykiatrilla, en halua diagnoosia tai lääkitystä. En ole sairas, olen vaan tällainen.
Silmänkantamattomiin luminen aava kovassa jäisessä hankipeitteessä. Terävät oksat, kannot ja katkenneet heinät nousevat harvakseltaan hangen läpi. Ne tekevät kulkemisen kiusalliseksi, repivät vaatteet, naarmuttavat käsiä. Kylmänkeltainen, pilvetön taivaanranta josta väri muuttuu pikkuhiljaa sumuisen siniseksi, kaartuu ylleni. Aikaisen aamun auringon nousu, ehkä.
Omituisen leuto tuuli puhaltaa kasvoilleni, se viheltelee mennessään surullisesti. Istuva hahmo keskellä eimitään, luulen että se olen minä, nostaa leukaansa, haistelee virkistävää tuulta joka hyväilee kasvojani. Tuo hahmo istuu pitäen polvet koukussa, jaloistaan kiinni pitäen, omituisen tyynenä ja rauhallisena. Yksinäisyys ei pelota, voimakas tunne ettei edes tundran takana ole ketään, rauhoittaa minua.
Seuraavassa muistikuvassa olen saapumassa surulliselta aavalta usvaiseen metsään. Se tuntuu kiinnostavalta ja erilaiselta. Lunta on enemmän ja hanki upottavaa. tundralla vaeltaessani en jättänyt taakseni mitään jälkiä mutta nyt jätän jälkeeni polun. Mustat puunrungot, kuin pommitusten jäljiltä, törröttävät syvän oranssinpunaisen valonkajon lomasta. Etäämmällä voin nähdä kuinka maasto muuttuu mäkiseksi. Vaikka harmaa sumu ja hämäryys peittääkin näkyvyyden, maasto näyttää silti helppokulkuiselta. Silmissäni metsä näyttää olevan ihan lähellä, tiedän kuitenkin että sinne on vielä matkaa määräämättömän ajan. Olen innostunut, siinä määrin kuin täydellisessä yksinäisyydessä voi innostunut olla. Tunnen jännitystä ja olen rauhaton.
Katson kärsimättömästi taakseni, hälyäänet ja meteli hermostuttavat minua. Haluaisin jatkaa mutta tiedän sen olevan mahdotonta, minun täytyy palata. Haikeasti ja vieläkin uteliaasti katson paikkaa mihin olin matkalla ja tiedän palaavani sinne joskus, ainakin ajatuksissani. Surullisena siitä että ymmärrän maiseman olevan muuttunut toisenlaiseksi jos palaan, se saa minut painamaan kuvan mieleeni. Ajatuksissani tulen käymään siellä vielä usein. Sen täydellinen hiljaisuus ja rauha tekivät minuun vaikutuksen. Se määräämätön matka jonka jo kuljin oli merkillisen kevyt kulkea. Paluu sieltä tapahtuu pikaisesti. Olen ärsyyntynyt ja vihainen, antakaa minun olla.
Mieleni maisemat ja kuvat, haluaisin viettää siellä enemmän aikaani mutta elämän taustameteli ei anna siihen mahdollisuutta. Tapaan mieleni sopukoissa kummallisia otuksia, näen outoja maisemia, syviä, tummia, usvaisia… Vaeltaessani mieleeni minä muutun. Poistun ruumistani, jätän itseni seisomaan yksin, olemukseni on hengetön, kasaan painunut. Siirryn liikuttelemaan itseäni lintuperspektiivistä. Ajattelen terävästi vaikka fyysinen olomuotoni vaikuttaa tylsämieliseltä, tiedän olevani sen sielu. Mieleni on neljäs ulottuvuus, voin liikkua ajassa edestakaisin, voin muuttaa ajanjaksojen järjestystä miten haluan. Tarkastelen asioita ja analysoin niitä. Saatan käydä niitä läpi uudelleen ja uudelleen erilaisin variaatioin. Hävettää sanoa, mutta mielessäni tunnen usein itseni jumalaksi.
Minun maailmani, se on jossain muualla. Myönnän olevani hassu, outo ja kummallinen, olen siitä erittäin tietoinen. Kaupungissa katoan massaan, maalla olisin kylähullu. Skarppaan aika-ajoin, luen ja opiskelen, käyn töissä… mutta ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Erilainen ihminen ei mahdu samanlaisten maailmaan. Tunnen olevani kaksikymmentä senttiä ohimostani etuviistoon ylös. Joo, jotkut sanoisivat minua skitsofreenikoksi, toiset mielenvikaiseksi, en kuitenkaan sitä ole. En käy psykiatrilla, en halua diagnoosia tai lääkitystä. En ole sairas, olen vaan tällainen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinä ja sinä ja sinä.
Kirjoituksestasi käy selkeästi ilmi, että olet hyvin egosentrinen ihminen. Ja ehkä hoidon tarpeessa.
tahansa, osaat kirjata mieltäsi kivasti tekstiksi. Pidin siitä kovasti, liuin tekstisi mukana koko sen pituudelta jossakin "ohimoni ulkopuolella". Kiitos matkasta, palasin pari kertaa alkuun ja sitten muutamiin osiin jotka olivat juuri sopivia minulle!