Välillä poljemme niiiin paikallamme... Mitähän tämä nuorukainen voisi tehdä:
Olipa kerran komea nuorukainen, jolla oli iso ongelma. Nuorukainen oli lahjakas, mukava ja hauskan näköinen ja hänellä oli tyylikäs hieno maastopyörä. Ongelmana vain oli se, että hän ei osannut ajaa pyörällä, mutta koska hän asui Fillarimaassa, kaikki muut ihmiset liikkuivat pyörillä ja ilman pyörää ei päässyt osalliseksi muiden ihmisten seurasta. Pahinta oli, että oli lähes mahdotonta tutustua kehenkään tyttöön, jos ei lähtenyt polkupyöräretkille, sillä Fillarimaassa tytöt liikkuivat vain polkupyörillä ja tutustuivat poikiin pyöräretkillä.
Mitä nuorukainen tekisi? Meneekö hän psykoanalyysiin pohtimaan sitä, miten masentunut hän on ja miten kaikki johtuu siitä, että äiti ei omien ongelmiensa takia ymmärtänyt, että poika pitää opettaa ajamaan polkupyörällä? Söisikö hän mielialalääkkeitä saadakseen voimia tehdä asioille jotain? Menisikö hän polkupyöränajokurssille? Hankkisiko hän apupyörät, joilla olisi turvallista harjoitella ajamista, vaikka se tuntuisi nololta?
Jatka tarinaa!!! Mitä tämä nuorukainen tekee?
Olipa kerran komea nuorukainen, jolla oli iso ongelma. Nuorukainen oli lahjakas, mukava ja hauskan näköinen ja hänellä oli tyylikäs hieno maastopyörä. Ongelmana vain oli se, että hän ei osannut ajaa pyörällä, mutta koska hän asui Fillarimaassa, kaikki muut ihmiset liikkuivat pyörillä ja ilman pyörää ei päässyt osalliseksi muiden ihmisten seurasta. Pahinta oli, että oli lähes mahdotonta tutustua kehenkään tyttöön, jos ei lähtenyt polkupyöräretkille, sillä Fillarimaassa tytöt liikkuivat vain polkupyörillä ja tutustuivat poikiin pyöräretkillä.
Mitä nuorukainen tekisi? Meneekö hän psykoanalyysiin pohtimaan sitä, miten masentunut hän on ja miten kaikki johtuu siitä, että äiti ei omien ongelmiensa takia ymmärtänyt, että poika pitää opettaa ajamaan polkupyörällä? Söisikö hän mielialalääkkeitä saadakseen voimia tehdä asioille jotain? Menisikö hän polkupyöränajokurssille? Hankkisiko hän apupyörät, joilla olisi turvallista harjoitella ajamista, vaikka se tuntuisi nololta?
Jatka tarinaa!!! Mitä tämä nuorukainen tekee?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Poika menee sinne kurssille opettelemaan sitä fillarilla ajoa tai hankkii tandemin ;)
Pelkäänpä että nuorukainen keksii 216 syytä, miksi ei mene sinne kurssille juuri nyt! Esim:
- kurssista saa enemmän irti, jos lukee vähän alan kirjallisuutta ensin itsekseen (ja vielä on monta kirjaa lukematta).
- kurssille olisi kivempi mennä jonkun tytön kanssa (mutta sellaisia poika ei tunne, koska ei osaa ajaa sitä polkupyörää, noidankehä siis).
- kurssi maksaa ja poika on köyhä opiskelija (ja jää odottamaan sitä päivää kun oma elä vihdoin on elämän tärkein asia ja esim lainan arvoinen).
- poika on töissä eikä aikaa kurssille ole (ja hän jää odottamaan sitä päivää, kun oma elämä sittenkin muuttuu elämän tärkeimmäksi asiaksi).
- poika päättää kokeilla mielestään helpompia ratkaisuja ensin, esim. lukee pyöräilyn teoriaa kirjoista ja syö mielialalääkkeitä ja odottaa sitä päivää kun ei enää pelotakaan kokeilla pyöräilyä teoriatiedon varassa.
Näinhän se useinmiten menee, vai mitä?
ps. se tandempyörä oli kyllä hyvä idea. tyttöä siihen ei saa, koska niihin ei voi tutustua jos ei jo osaa ajaa pyörällä, mutta joku muu kaveri voisi hyvin auttaa matkaan!
Tuota mieltä minäkin oon :)
Kunpa vaan löytyisi joku hyvä ja luotettava kaveri, joka taitais ihmissuhdekuviot tuon pyöräilyn lisäksi, eikä sotkeutus tän nuorukaisen ja tytön välisiin juttuihin liiaksi :)
ja kääntää pyöränsä kirkasvetiselle järvelle,jossa kalaparvet uivat ja sammakot kivillä kurnuttelevat.Poika kysyi sammakolta.onko hänellä tyttöjä riittänyt? Sammakko vastasi,että ei kovin paljon koska en ole heidän näköisiään.Kalat löytävät toisensa taas parviin asti,koska muistuttavat kaikki toisiaan.Minulla on silti hauskaa kurnuttaa yksin ja nauttia luonnosta,ilman mustasukkaisuutta ja pätemistä.Senkuin joskus käyn kiksauttamassa sammakkotyttöä jotta ei jouduta sukupuuttoon.Sammakko hyppäsi kiveltä veteen ja näytti kauniilta uidessaan.Poika alkoi miettiä muutakin maailmassa kuin viettiä,ja kuunteli tuulen huminaa puissa ja aaltojen liplattelussa.Jatkakaa.
kaltaisiaan ja he keskustelevat yhdessä siitä, miten he ovat niin paljon fiksumpia ja syvällisempiä kuin pinnalliset ajotaitoiset.
Minä olen ehdottomasti sillä kannalla että nuorukainen menee sinne pyöräilykurssille. Kesä lähestyy!
…Se oli helmikuinen ilta, eräänä karkausvuonna. Nuorukainen muisti pyörävarastossa olevan kalliin, hienon maastopyörän. Se oli oikein alumiinirunkoinen. Pyörävaraston ovella häntä vastaan tuli oikein ihana, tumma nuori nainen. He vaihtoivat pikaiset hymyt ja moikkasivat (Never forget You. Maybe in the next life…).
Siellähän se seinustalla komeilikin hänen hieno fillarinsa. Käyttämätön, arvonnasta voitettu hieno kilpuri. Nuorukainen ihaili pyöräänsä, mutta haikeasti hänen mieleensä palautui se, ettei hän ollut oppinut ajamaan sillä. Miten ei voi oppia? Koska ei edes yritä. Pyörä oli alkujaankin liian hieno. Ne vaan toivat sen kotiovelle ja siellä se on ollut varastossa jo viime keväästä saakka.
Pyörä oli tarpeeton ja niinpä hän päätti myydä sen pois. Ostaja löytyi pian. Ostaja oli tyytyväinen käyttämättömään laatupyörään, jonka sai hieman alennetulla hinnalla. Mukaan annettiin tietenkin paperit ja takuukuitit.
Aamulla kännykkä herätti klo 8:30. Olipa taas ollut psykedeelinen uni. Siinä unessa en osannut ajaa pyörällä ja silti omistin hienon pyörän. Ja siinä unessa elimme Fillarimaassa, jossa liikuttiin vain pyörillä ja ihmisetkin löysivät toisensa vain pyöräilemällä.
Latasin kahvinkeittimen ja panin sumpit pihisemään. Kahvin valmistumisen aikana kävin aamupesulla. Otin palan paahtoleipää ja sipaisin pintaan hieman ruotsalaista levitettä. Tuore kahvi ja leivän siivu kuuluvat päivän alkuun. Lisäksi söin muutaman palan appelsiinia, jotka olivat jääneet eilisillasta. Vielä lopuksi porkkana ja mielialalääke. Lääke auttaa pelkoon ja ahdistuneisuuteen taipuvaiseen mieleen. Hienoa, että nykyajan lääketiede on mukana meidän hektisten ihmisten, armottomassa elämässä. Sosiaalinen pelko ja arkuus luokitellaan nykyään sairauksiksi ja estyneet saavat merkittävää apua serotoniinivaikutteista mielialalääkkeistä.
Lääkehoito ei kuitenkaan saa jäädä ainoaksi hoitomuodoksi. Sen tulee toimia vain tukena siinä prosessissa, kun potilas opettelee sosiaalista kanssakäymistä.
Pyörällä ajamisen taito on useimmille aikuisille itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan ole ollut sitä aina. En muista sitä aikaa, kun aloitin pyöräilyurani. Todennäköisesti ajoin aluksi kolmipyöräisellä, jolla ajaminen ei vaatinut suurta tasapainokykyä. Ehkä silläkin onnistui kaatumaan, jos oikein kunnolla väännätti ja kikkaili. Todennäköisesti tavallisimmat onnettomuudet olivat ojaanajoja tai pyörä saattoi jäädä sutimaan, jolloin oli aloitettava rääkyminen tai työnnettävä pahimman liejun yli.
Sitten kun alkoi olla ikää nelisen vuotta, alkoi ehkä haluta coolimman menopelin. On oltava ajanhermolla, ettei jää kaveripiirin ulkopuolelle. Niissä pyörissä on yleensä aluksi apurattaat, jolloin kaatuminen on estetty. Niiden ansioista tenavan on myös helppo lähteä liikkeelle, kun saa tukea niistä tukirattaista.
Ehkä se on sosiaalinen paine, joka saa meidät luopumaan niistä apupyöristä. Ehkä ne lapset leuhkii sillä, kenen ei tarvitse enää käyttää apurattaita. Ja onhan se vanhemmillekin merkittävää, että lapsi oppii luopumaan jossakin vaiheessa niistä tukipyöristä. Yleensä se luopuminen tehdään vaiheittain. Tosin kerran eräs opettaja kertoi, että he olivat ottaneet salaa tukipyörät lapsensa pyörästä.
Viime vuonna näin, kuinka eräs isä vieroitti lastaan apupyöristä. Se vaihe vaatii vanhemmilta tukea ja mukana juoksemista. Ei se varmasti onnistu heti. Se vaatinee useita harjoittelukertoja, itkuja ja pikkunaarmuja. Monen yrityksen ja horjahduksen jälkeen se sitten onnistuu! Lapsukainen oppii hallitsemaan tasapainon. Liikkeelle lähtö ja pysähtyminenkin opitaan.
Moni meistä on oppinut ajamaan pyörällä. Ei sitä myöhemmin ajattelekaan, kuinka sekin on joskus ollut vaikeaa ja toivotonta. Mutta se on vaatinut sitkeyttä ja uskoa tavoitteeseen. Mutta hurjan määrän myös rohkeutta siihen, että uskaltaa antaa mennä. Luottamusta omaan itseensä, omaan fysiikan ja mielen yhteistyöhön. Pyöräileminen on myös kiinni tahdosta. Siitä, että tahdotko pysyä pystyssä vai tahdotko kaatua? Yleensä sitä ei ajaessaan edes mieti. Kun vauhti on sopiva, tasapaino löytyy mitään ajattelematta. Ehkä se menee rutiinilla.
Miksi meistä moni hallitsee pyörällä ajon ja on tyytyväinen siihen osaamiseensa? Miksi luotan itseeni pyöräilijänä, mutten ihmisenä? Olen aika taitava pyöräilijä. En moiti pyöräilytaitojani.
Pyöräilyn osaaminen ja elämän osaaminen ovat kuitenkin niin erilaisia asioita. Ei elämä suju omalla painollaan, jos sinä olet varuillasi ja epävarma itsestäsi 24/7. Elämä on tuolloin yhtä helvettiä. Askel askeleelta tarkkailet itseäsi ja havainnoit toisten eleitä. Siinä kai hakee alinomaa toisten hyväksyntää ja tulkitsee usein toisten eleet väärin, itsensä vastaisiksi.
Minulla on kesken hyvä kirja, jossa sanotaan, että sosiaalisesti pelokas käpertyy helposti itseensä. Kun pelottaa olla luontevasti, potilas ajautuu helposti omaan yksinäisyyteensä ja alkaa tarkkailla omia oireitaan, jolloin pelokkuus vain lisääntyy.
Mitä sosiaalisesti aran pitää tehdä, saadakseen enemmän itsevarmuutta ja elämäänsä enemmän erotiikkaa? Hän tarvitsee tukea, aivan kuten apupyöristä luopuva tenavakin. Meille yksinäisille ja ongelmaisille on tarjolla mm. kunnallista, kirkollista ja yksityistä tukitoimintaa. Monen kohdalla terapian lisäksi aloitetaan ssri-lääkitys.
(Välikysymys: Käykö sinulle joskus niin, että kirjoittaessasi tekstiä, näppäimistö syö edelliset kirjaimet ja kirjoittaminen ei onnistu? Jos vastaat myöntävästi, ei hätää. Ratkaisu ongelmaasi on lähempänä kuin arvaatkaan; paina Ins-nappulaa oikealta alhaalta. Sama taitaa korjautua Insert-napilla. Tuli vaan mieleen, kun äsken kävi niin).
Miksi kuitenkin sosiaalinen kanssakäyminen on monen kohdalla vaikeaa? Voin vain kuvailla omia kokemuksiani ja tuntemuksia. Ainakin minulla siihen vaikuttaa heti se, että joudut niin monen silmäparin alle. Me ihmisaratkin osaamme varmasti monia asioita tehdä hyvin. Joku ujo saattaa olla taitava kutomaan neuleita, toinen hallitsee perhokalastuksen hiljaisella koskella ja nykyään on paljon nuoria atk-osaajia. Minulla on eheytyminen niin alkutekijöissä, että minun on edelleen hyvin vaikeaa kuvailla itseni hyviä puolia. Niitä kuitenkin on minullakin, sillä olen saanut niitä kuulla olevan. Yksi hyvä ominaisuuteni on kuulemma se, että minun kanssani on helppo keskustella. Useatkin naiset ovat sen sanoneet. Ehkä olen lisäksi sellainen helposti lähestyttävän näköinen.
Se että minussakin on hyviä piirteitä, se unohtuu usein kun olen ahdistunut ja pelokas. Ne eivät lohduta sillä hetkellä. Sosiaalisesti ahdistavassa tilanteessa käyttäydyn aika estyneesti. Jos vaikka lähelläni on kivannäköisiä, tuntemattomia naisia, pelkään katsoa heitä. Juuri katseen ottamista olisi kehitettävä. Mutta koen, että silmiin katsomisella minun heikkouteni ja avuttomuuteni tulisi nähdyksi. Sen ajattelumallin takana on varmasti joku menneisyyden peikko. Se pitää kohdata.
Mutta jos pelkään tiettyjä tilanteita ihmisten seurassa, mitä se pelko loppujen lopuksi on? Kyseessä ei ole mitään todellista uhkaa. Esim. että ottaessani katsekontaktin ja hymyilisin, ei ole pelkoa että tämä nainen hyökkäisi kimppuuni, raatelisi minut ja purisi kaulan auki. Siihen liittyy toisenlaista pelkoa. Ehkä sen pelon takana on joku menneisyydestä jäänyt pelko. En pysty paikantamaan sitä pelon aiheuttajaa.
Olisi hienoa, jos saisi joskus kokea toisen ihmisen ajatuksia. Mitenkähän toiset kokevat epävarmuuden ja ujouden tunteet? Ovatko sosiaalisesti menestyneet vapaita niistä itseen kohdistuvista estoista ja epävarmuuden tunteista? Minua ne ajatukset vaivaavat. Lähes aina kun olen sosiaalisesti ahdistavassa tilanteessa, mietin mitä muut minusta ajattelevat. Todennäköisesti kuitenkin kaikilla on omat ajatuksensa, eivätkä he välttämättä analysoi minua, vaikka minä sitä pelkäisin.
Ehkä haen liikaa hyväksyntää muilta. Totuus on kai kuitenkin siinä, että vain vanhemmat voivat hyväksyä pienen lapsensa ehdoitta. Mistä se hyväksyntä pitäisi sitten aikuisena hankkia? Uskoisin, että jokainen ihminen voi vain itse antaa tarvitseman hyväksynnän. Minkä takia sitten kaipaamme hyväksyntää ja rakkautta vaikkapa parisuhteesta? Onko jopa väärin haaveilla parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tukisivat ja kannustaisivat, eli rakastaisivat toisiansa? Ehkä se on väärin, kun sitä ei näytä kohtaavan.
Miten tästä eteenpäin? Nuorukainen yrittää opetella elämään ihmisiksi. Se ei aina ole helppoa, kun kokee epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteita toisten seurassa. Sitä vaan ei näe itseänsä riittävän arvokkaana vieläkään. Saanko kicksejä kun vertaan itseäni aina niihin, joiden elämästä näen vain pätkän ja luulen heidän olevan vain onnellisia. Kyllähän se näyttää kivalta, kun ihmiset seurustelevat ja saavat rakastaa. Heidänhän ei tarvitse olla yksin. Miettivätköhän he koskaan sitä.
Minäkin haluaisin löytää tyttökaverin, mutta miten pitäisi toimia hänen löytämiseksi? Sunnuntaina sain taas kehotuksen, että ”Koetahan löytää jo!”. Ehkä moni näkee minut ok-tyyppinä, jolle mieluisen naisen löytäminen kävisi helposti. Totuus on kuitenkin siinä, että ulospäin tasapainoiselta ja autuaalta vaikuttava nuorimies on kuoren alla kovin heikko, ujo ja itsevarmuus ei kulje käsi kädessä ulkokuoren kanssa. Tehtävänä on kehittää sisäistä lasta ja hankkia onnistumiskokemusten kautta pala palalta enemmän luottamusta omaan itseen. Olisipa kurjaa, jos en enää aamulla uskaltaisikaan ajaa pyörällä. Sitä kai tämä elämä on, että luottaa ja uskaltaa.
Heipä!
Kirjoituksesi oli taas hieno ja mielenkiintoinen lukea. Enpä tiedä mitä opiskelet mutta kirjoittamisessa(kin) voisit menestyä :-)
Palatakseni tarinan nuorukaiseen ja tiivistääkseni juttuasi, ko nuorukainen siis jatkaa lääkkeiden syöntiä, mutta ymmärtää onneksi että se ei riitä. Lisäksi hän analysoi tilannetta psykologisesti. Nämä tulevat vahvasti esille, mutta käytännön toimenpiteet jäävät vähän taustalle. Toteat kyllä esim että pitää hankkia onnistumisen kokemusten kautta lisää itseluottamusta. Lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, hankitko näitä onnistumisen kokemuksia järjestelmällisesti.
Sosiaaliset taidot ja terve itsetunto ovat kuin pyörälläajotaito. Suurin osa saa ne lapsuudessa ja aikuisille taidot on itsestäänselviä. Jos niitä jostain syystä ei olekaan saanut, mielestäni on ratkaisevan tärkeää muiden juttujen ohella tietoisesti treenata, tietoisesti ja ehkä ohjatusti hankkia korvaavia kokemuksia sekä hankkia tukihenkilö(itä).
Mielestäni on tervettä ja oikein haaveila parisuhteesta jossa puolisot tukee toisiaan jne. Mutta ihmisen täytyy siitä huolimatta pystyä olemaan onnellinen yksinkin eli ei saa perustaa onnellisuuttaan toiselle ihmiselle. On kohtuuton vastuu kellekään vastata toisen onnellisuudesta.
Miltä ujo ihminen näyttää? usein siltä, että ei ole kiinnostunut. Joskus omahyväiseltä. joskus ujoon ei kiinnitä mitään huomiota. Tutustumisvaiheessa ujo voi tuntua rasittavalta tai epäkiinnostavalta. Jos ihminen ei uskalla tuoda omaa persoonaansa ja tahtoaan esille, häntä pidetään helposti tylsänä. Puolisokandinaattina ujo voi vaikuttaa "epä-turvalliselta", ihmiseltä, joka ei pystyisi tukemaan minua tarvittaessa, ihmiseltä joka jättäisi vastuun asioista (pienet päätökset) minulle. hyvin ujot saavat minun oloni usein epämukavaksi koska tuntuu, että minä yksin joudun vastuuseen tilanteen kulusta sekä ujon itsetunnon pönkittämisestä. Joudun varomaan sanojani ettei ujo vaan pelästy että häntä ei hyväksytä. On monesti helpomi olla sellaisen seurassa, jonka mielipitett ovat mielestäni "pyrstöstä" kuin ujon kanssa, josta ei saa selvää.
Tiedän kuitenkin, että ujouden takana usein on mielenkiintoinen persoona ja yritän olla kärsivällinen uusien ihmisten kanssa. itsevarmojen tyyppinen (vaikka olisivat luonteeltaa hiljaisia ja rauhallisia) kanssa vaan on mukavampaa ja voin itsekin rentoutua.
Käytkö muuten missään ryhmässä? Ymmärrätkö sen merkityksen?
Ja pidä tosiaan lahjasi ja kykysi esillä sillä niitä sinulla riittää ja niillä rikastutat muidenkin elämää!
Iltaa!
Olisi tärkeää eheytymisen kannalta saada hankituksi onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta itsevarmuutta. Tämänhetkinen opiskelupaikkani antaa minulle mukavasti onnistumisen kokemuksia.
Mutta omaa persoonallisuuttaan pitäisi uskaltaa enemmän käyttää ja pistää likoon. (tuli mieleen eräs lukemani kirja: Pistä persoonasi peliin). Liian usein vetäydyn kuoreeni, koska pelkään liikaa paljastaa itseäni. Haluaisin opetella lisää avoimuutta ja sitä, että luottaisin persoonani ainutlaatuisuuteen. Joku minulla mättää itseni hyväksymisessä... Se ei näy aina ulospäin, että sisältä olen täynnä epävarmuutta. Erään miehen kommentti erityisesti on jäänyt mieleeni: "Jos sinulle ei riitä tuollainen kroppa ja naama, millainen sitten tahtoisit olla"?. -Sellainen, joka saisi osakseen rakkautta.
En käy missään ryhmässä, paitsi tietysti olen mukana eräänlaisessa ryhmässä, eli opiskeluryhmässä. Ryhmässä avautuminen varmasti auttaisi saamaan itsevarmuutta ja luottamusta omaan persoonaansa.
Olen pitänyt itseäni aina ujona, mutta useat ovat olleet eri mieltä. Minua viehättää nuorissa naisissa ripaus ujoutta. Ja minäkin olen arka lähestymään heitä, niin ei käy parisuhteenmuodostus helposti. Olen miettinyt, jos minulla olisi laajempi tuttavapiiri, saattaisi sitä kautta myös löytyä joku kiva nuori nainen (Kaverin kaveri...). Olen varmaan tosi epätoivoinen, sillä olen muutamille naispuoleisille tuttaville sanonut, että "Sinähän paikallisena voisit auttaa minua löytämään mukava, hyvä nainen...?" Nuoret naiset eivät halua yleensä auttaa. Muutama hieman vanhempi on lupautunut ;-).
Minun ongelmani on aina ollut uskon puute omaan riittävyyteeni ja siihen, tulenko hyväksytyksi omana itsenäni. Välillä olen ajatellut, että olenko lainkaan rakkauden arvoinen ihminen. Riitänkö tällaisena oikein kenellekään naiselle? Onko minulla mitään annettavaa?
Koen voimakasta arvottomuuden tunnetta ja sen takia luulen, että toisetkin näkevät minut niin. Kuitenkin olen saanut nykyään ihan mukavaa ja hyväksyvää palutetta. Eli tehtävänäni on oppia arvostamaan, luottamaan itseeni. Se kaikki epävarmuus ja riittämättömyys johtuu siitä, etten luota itseeni ja ainutlaatuiseen persoonaani. Kerran eräs keski-ikäinen nainen sanoi, että osaan kohdata toisen ihmisen... :). Kunpa sen osaisinkin, en enää olisi yksin.
Huomaan kehittyneeni viime vuosina. Tänä keväänä olen mielestäni taas lähempänä sellaista, tervettä tapaa suhtautua itseensä. Kuitenkin edelleen en tavallaan anna itselleni täyttä lupaa olla hyväksytty ja ihan ok-nuorimies. Minulla tämä yksin jääminen on sellainen osoitus huonoudestani. Jos olisin oikeasti mukava, ok-näköinen, hyväksytty, saisin osakseni rakkautta. Saatan vaikuttaa ulkopuolisesta aika tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta sitä en ole.