Tiedän, että mua helpottaisi kuolema. Haluaisin sen vain tapahtuvan niin, etten tekis itsaria, sillä "luonnollinen kuolema" on hyväksyttävämpi eikä syytöksiä, syyllisyydentunteita ja näitä jäis omaisille niin paljon.
Olen nähnyt jo, että elämä näyttää mulle perseensä joka mutkassa. Olen yrittänyt saada elämääni kondikseen, tuloksetta. Aina ja joka kerta on helvetti irti.
Olen luovuttanut. Ajattelen, etten kertakaikkiaan saa onnea elämältä. En luota enää elämään yhtään.
En jaksa enää.
Odotan
Kuolemaa.
Olen nähnyt jo, että elämä näyttää mulle perseensä joka mutkassa. Olen yrittänyt saada elämääni kondikseen, tuloksetta. Aina ja joka kerta on helvetti irti.
Olen luovuttanut. Ajattelen, etten kertakaikkiaan saa onnea elämältä. En luota enää elämään yhtään.
En jaksa enää.
Odotan
Kuolemaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
helppoa kuitenkaan.Ihminen mikäli sairastuu vakavasti roikkuu koko voimallaan elämässä kiinni.
fyysisesti, niin silloin motivaatio parantuakin parempi, kun voi ihan konkreettisesti näyttää muille miltä tuntuu ja ihmiset jotenkin hyväksyy, tuntee myötötuntoa, ehkä ihan konkreettistakin apua saa. Psyykkiset sairaudet on eri asia! Ei ole mitään "mittaria"/konetta millä voitaisiin toteen näyttää miten paha olo jollakulla voi olla. Masennus, ahdistus, paniikit yms. on normaali-ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella, vain samoin kokenut voi tietää millaisia tunteita psyyke-ongelmat aiheuttaa ja kun vielä avunsaantikin on toisinaan vaikeaa eli ei ole resursseja auttaa kaikkia, niin kyllä sitä silloin on aika ahtaalla. Kohtalon ivaa, jotta ne jotka tahtois kuolla, useimmiten ovat fyysisesti hyvinkin terveitä. Omaiset kait pitää meidänkinlaisia hengissä, tai siis häpeä, surun tuottaminen. siksi kait sitä yrittää sinnitellä aamusta iltaan vaikka toivoa paremmasta ei olisikaan?
En voi muuta kuin sanoa että kirjoitit juuri mitä minä aioin. Haluaisin elää kuten ennen vanhaan kymmenisen vuotta sitten voi niitä ihania elämän aikoja.
Mutta en enää voi. Koskaan. En enää jaksa.
Yritän kyllä hoitaa välttämättömät työt ja velvollisuudet, mutta sisällä on tuska...on niin paljon joutunut kärsimään. Aivan liikaa.
Ei tunne enää sellaista elämänhalua...esim. ajattelisi vaikka näin että ihanaa kun kesä tulee ja teen sitten sitä tai tätä.
Tiedän, ettei mitään hyvää kuitenkaan tule. Ei ole tullut ennenkään.
Hetken luulin viime kesänäkin olevani onnellinen, luulin että elämäni vihdoin aukeaisi, niin eikä mitä. Helvetti pääsi taas irti.
Paskaa tämä elämäni on, on se jo nähty.
Ymmärrän tosi hyvin elämäänsä väsyneitä.
Niin, voi kun voisi mennä 10 vuotta ajassa taaksepäin. Autuaan tietämättömänä kaikesta tästä paskasta mitä on kokenut, täynnä elämäniloa ja uskoa tulevaisuuteen. Oli se hienoa aikaa, vaikka köyhää oli, oli silti kavereita ja elämä mukavaa ja onnellista. Lisäksi tekisin monia asioita toisin, varsinkin mitä on saanut katua jälkeenpäin.
Nyt lähinnä pelottaa tulevaisuus ja usein miettii itsemurhaa. Totaalisen yksinäinen ym. shit, ei naurata. Kevät ja kesä masentamaa. Kauhea katkeruus monista asioista. Ei normaalisti näin kuulu syrjäytyä. Toivottavasti tähän elämään saa muutosta, nimittäin jos tämä näin jatkuu liian pitkään se on oman käden kautta lähteminen lähellä.
Hyvää tässä on, että tällä hetkellä ihan letkee ja hyvä olo, ei ahdista. Ihme kyllä.
Minkä ikäisiä väsyneet olette?