Tässä viimeisin saavutukseni. Vähän satuteemaa sivuavaa. Kaikkinainen kommentointi hyvin mieluisaa, etenkin muiden kirjoittajien osalta.
KÄVELY POPPELIEN ALLA
Miksi jäädä kosteiden kattojen alle, miksi katsella aurinkoa värillisen lyijylasin siivilöimänä? Miksi totisesti, eikö olisi ollut parempi seurata kunnianarvoisan hovin esimerkkiä! Puutarhat! Kauniit puiden tarhat! - Ne olisivat kaivanneet varovaista huuhtomista; nyt niiden heleys oli jotenkin nuutunutta, mikä arvatenkin johtui kaikkialle nenänsä pistävästä pölystä. - Iltapäivällä poppelit venyttelivät oksiaan vaalealla hiekalla peitetyn tien yllä. Niiden varjossa käveli seurue.
Kaiken keskipiste luonnollisesti oli kuningas Bovinus, joukon sydän. Kuninkaan ympärillä kulki hänen hovinsa; hänen raajansa, rautahansikkaisiin verhotut nyrkkinsä, taiteilijankätensä, silmänsä, korvansa, päänsä, ihransa. Sillä mitä olisivat kädet ja silmät olleet, jos ei olisi ollut sydäntä, Bovinusta, joka antoi kaikelle hahmon; joka otti käyttöön kaikki muut avut. Mahtavan Bovinuksen vierillä kulkevat olivat kuninkaan ystäviä. Kuninkaalla oli paljon ystäviä, saattoi panna merkille. Sotureita, joista jotkut – nuoret – nostelivat jalkojaan sen näköisinä, kuin olisivat kaivanneet hevosta alleen. Heidän kultasolkisiin saappaisiin pistetyt jalkateränsä sojottivat ulospäin ja heidän käyntinsä oli jäykkää. ”Poikaparat”, sanoi joku – ”heidät on koulittu asumaankin satulassa.” Ja hänelle nyökkäiltiin tietäväisen huvittuneina. - Huomattavan paljon sotureita paremmin kultasolkisissa saappaissa näyttivät viihtyvän heidän vanhat päällikkönsä, Bovinus -kuninkaan sotaherrat, jotka olivat jo laskeneet sapelit käsistään uunien reunuksille.
Soturien lisäksi kuninkaan läheisyyteen olivat liimautuneet muutkin herhiläiset: hänen ylimyksensä ja käskynhaltijansa ja noitamestarinsa. Ja kuninkaan rinnalla kulki hänen nuori kihlattunsa, lapsikuningatar, jota leyhyteltiin riikinkukkoviuhkalla. Korean linnun pyrstösulat vain saivat pölyn pyörteilemään lämpimässä ilmassa. Ylimysten jäljessä asteli kamariherroja ja hovin naisia. Muiden seassa kulkivat kuninkaan vakavat lapset, vakavimmat koko seurueessa, kasvoiltaan sulkeutuneina ja päätään riiputtaen. Tietysti hännän huippuna tuli vielä tarjottimia ja pulloja kantaen pieniä palvelustyttöjä ja –poikia, joiden jaloissa pyörivät kuninkaan suurikorvaiset ja lyhytjalkaiset koirat. Koirat juoksivat itsensä läkähdyksiin.
Mutta kuinka oli mahdollista, että Bovinus vain tepasteli hoveineen ja seurueineen tuossa lumotussa, pölyn himmentämässä puutarhassa? Mistä tällainen kävelyretki ja joutenolo, miksi täytyi nuorten peitsisankarien hevosenkaipuussa puristua saappaisiinsa? Miksi torvien nielut saivat mennä tukkoon tätä kaikkialla aaltoilevaa pölyä? Miksi ei juotu noitamiesten viinejä, miksei pesty käsiä ja kasvoja iloisessa purossa ja huviteltu tyttöjen kanssa rinteen ruohossa? Miksi ei karautettu vaaroille ja hyökätty valleille? Houkkien puhettahan kaikki tuollainen, täällä kytivät suunnittelun hiilivalkeat! Lakka täyttyi joka aamu kyyhkyistä ja korkeimman varustuksen harjalla tarkkasivat tähystäjät silmä kovana taivaanrannan pölyjä. Miksi ei sanoa sitä suoraan: Täällä kaavailtiin päiden menoksi!
Suurten poppelien varjossa kuninkaallisen seurueen joukossa oli Bovinuksen kamariherra Charadrius Alexandrinus. Hän oli vanttera ja hänen vaatepartensa oli hienoa palttinaa. Hänellä oli sormissaan sinettisormuksia. Iltapäivän tomuisessa hohteessa hänen ikäänsä oli vaikea päätellä.
Kamariherra Charadrius Alexandrinus oli vajonnut mietteisiinsä. Hän asteli lapsikuningattaren välittömässä läheisyydessä, raaviskeli tomua kenkänsä kärjellä ja silmäili ihmisiä ympärillään. Hän siristeli hiukan, sillä pilvien toistaiseksi peittämän taivaan valkea valo koski hänen silmiinsä. Se tuntui epämiellyttävänä kipuna aivan silmien takaosassa.
Lapset toivat hovin väelle viiniä ja leivoksia. Kamariherra pyöritteli pikaria kädessään. Hänen suupieliään katsomalla saattoi huomata, että hän tunsi lievää vastenmielisyyttä. Lasissa lainehti kevyttä viiniä, ei laisinkaan liian makeaa. Kamariherra joi suullisen verran. Charadrius Alexandrinus silmäsi muita kävelijöitä. Etelästä oli tullut uusia. Täällä ei koskaan ollut ikävystyttävää. Hänen vieressään tuli nainen. Kamariherra varoi kääntämästä päätään liikaa tähän päin, yrittäen silti parhaansa mukaan saada selvää naisen ulkomuodosta. Hän päästi tuntemattoman seuralaisen hiukan edelleen.
Nainen – hän oli nuori nainen – oli keskimittainen, hyvämuotoinen eikä varsinaisesti hoikka. Hän oli pukeutunut siniseen ja vaaleissa hiuksissa oli vaalea nauha. Siinä samassa tyttö kääntyi kamariherraan päin, ja Charadrius Alexandrinus käänsi katseensa suoraan eteenpäin. Nainen katsoi häntä kasvoihin, oli kuin hän olisi huomannut kamariherran salaiset tarkastelupuuhat. Nainen hymyili, ja kamariherra tuli katsoneeksi häntä silmiin. Naisen hymy syveni ja hänen katseensa kiusoitteli Charadrinus Alexandrinusta. Charadrinus Alexandrinus ei hellittänyt omaa katsettaan.
Naisella oli suuret, siniset, kuopistaan ulkonevat silmät, joissa oli jotenkin ärsyttävä, häpeämätön katse, joka kaikesta epähienosta suoruudestaan huolimatta näytti suuntautuvan hiukan kieroon. Silmien ympärykset olivat vihertävän tummat ja ripset harottivat pitkinä.
”Pidättekö leivoksestanne?” sanoi nainen.
”En erityisemmin”, sanoi Charadrinus Alexandrinus. ”Kuka te olette?”
”Pandion.” Nainen hymyili lisää.
”Hauska tutustua sitten”, sanoi kamariherra ja naurahti.
”Kiitos. Niin minustakin.” Nainen ei ollut kertaakaan lakannut katsomasta häneen omituisilla, kieroilla sinisillä silmillään. Naisen käsi kävi haromassa olkapään hiuksia. Sitten hän kääntyi hoviherran puolesta taas eteenpäin.
Edelleen he kävelivät kevyesti puhelevan seurueen mukana, jolle pikkutytöt ja –pojat kaatelivat pulloista viilennettyä viiniä. Maan päällä oli lämmin, liikkumaton iltapäivä. Kuningas ylitti pienen kivisillan ja kävely jatkui poppelien alla.
Charadrinus Alexandrinus katseli kuningasta. Kansakunnat olivat aina valinneet kotkanneniä despooteikseen, kamariherra ajatteli. (Kuningasko jotenkin lahjakas?) Kamariherra hymähti mielessään. Bovinuksesta hänen katseensa lähti vaeltelemaan muualle seurueeseen. Aivan kamariherran ja Pandion -nimisen naisen edellä kulki ihana lapsikuningatar, tummat hiukset sykerönä niskassa, kasvoiltaan arvattavasti edelleen yhtä viehättävänä ja lapsekkaana kuin aina, huolimatta jopa siitä, että oli viimeisillään raskaana. Mutta tyttöä kamariherra ei nyt jaksanut katsella, ja niin Charadrinus Alexandrinuksen huomio osuikin iäkkäämmän puoleiseen soturiin, joka edempänä hetkeksi kääntyi kannoillaan tähyämään taakseen.
Kamariherra oli nähnyt soturin seurueessa silloin tällöin. Soturi oli soturi kiireestä kantapäähän. Hänen raskaissa askelissaan kaikuivat rivistöjen astunta ja taricha -hevosten pehmeä askellus, hänen rintapanssaristaan kuvastuivat taistelujen voitot, asemiesten kuumeiset kasvot, savujuovien kirjoma taivas; hänen silmistään tuikkivat keihäiden kärjet. Hän oli taistelujen sankari. Huomattuaan että seuralaisensakin oli pannut soturin merkille, kamariherra sanoi:
”Huomaatteko, miten raskaasti hän astelee?”
Nuori nainen tuijotti yhä sotaurhoa ja sanoi:
”Eivät päälliköiden askelet olisi noin raskaat, elleivät he käyttäisi niin painavia saappaita.” Sitten hän nauroi.
”Oletteko kuullut uusia arvailuja lapsen nimestä?” sanoi Pandion -niminen pian.
”En, en ole seurannut puhetta aiheesta”, vastasi Charadrinus Alexandrinus.
”Yleisesti toivotaan, että kuningas saisi nyt itselleen hyvän perijän”, nainen puheli.
”Niin.”
”Minun käy häntä sääli. Tähän mennessä hän on saanut vain epäkelpoja lapsia, joista ei ole ollut kuninkaiksi tai kuningattariksi. Mutta kukaties hänen nuorikkonsa kantaa jo nyt sisässään suurenmoista pikku prinsessaa tai prinssiä.”
”Kukaties.”
Kamariherra pani merkille, että nainen ei ollut vaivautunut alentamaan ääntään puhuessaan kuninkaan lapsista, joita kulki aivan parin askelen päässä. Päätään riiputtavista lapsista. ”He jäävät tavallisiksi, onnettomiksi ihmisiksi”, kamariherra ajatteli.
Kamariherra ajatteli ihastusta tuntien kaunista lasta, jota Bovinuksen nuori kihlattu kantoi kohdussaan. Miten tämä aikanaan voideltaisiin öljyllä, (öljy valuu pitkin vaaleita hiussuortuvia), miten tämä nostaisi valtikan pehmeäihoisella kämmenellään, pitelisi sitä mietteliäästi ja kaikesta huolimatta hiukan kömpelösti kädessään, ja katsoisi sitten hämmentyneenä ympärilleen, tavoitellen auttavia katseita.
Keltaisia kivitaloja vilahteli poppelien takana. Riikinkukkoviuhkan siniset silmät liehuivat aivan kamariherran ja hänen seuralaisensa edessä. He saattoivat tuntea nenässään ilmavirran mukanaan tuoman linnun pyrstösulkien hienon rasvantuoksun. Sireenit ja köynnösruusut tuoksuivat myös.
Kadulta kääntyi heitä vastaan ihmisiä. Sieltä tuli myös herra vaaleassa puvussa, jossa oli vaaleanvihreät kaulukset. Hattua hän piti kädessään.
Charadrinus Alexandrinuksen seuralainen kiinnitti kamariherran huomion mieheen.
Nainen kuiskasi: ”Herra Kuolema.”
Kamariherra tunsi miehen ulkonäöltä. Tämä oli saanut onnettoman liikanimensä naituaan tieten tahtoen kolmasti peräkkäin lavantautia sairastaneen naisen. Yksi kerrallaan hänen morsiamensa olivat kuolleet. Kuninkaan seurueessa kartettiin miestä vaivautumatta mitenkään sitä peittämään.
Heiluvat riikinkukon pyrstön silmät saivat Charadrinus Alexandrinuksen katselemaan jälleen lapsikuningatarta. Tämän hiussykerön nyökkivää liikettä hänen kävellessään kamariherran edellä. Tämän kauniin rusottavaa hipiää, tummia suortuvia korvien takana, hiukan vaappuvia, haparoivia askelia siroissa kengissä, joissa riippui helmiä. Siinä oli kaunis olento. Käytökseltään hän oli koulutettu ja silti lapsekas ja jollain tapaa mutkaton. Yksinkertainen sielu. Nuori tyttö hän oli. Äkkiä Charadrinus Alexandrinus alkoi ärsyyntyä tytöstä. Hän tarkkasi tätä vielä, ja yhtäkkiä hän rupesi vähitellen tuntemaan ellotusta kun vain katsoikin noita kiharoita korvan takana, vielä muotoutumattomia jalkoja ja paisunutta, pyöristynyttä vatsaa.
Kestämättä enää katsella lapsikuningatarta Charadrinus Alexandrinus ryhtyi ajatuksissaan tarkastelemaan kuningasta. Kuningas Bovinus käveli kahdeksan askelen päässä kamariherran edellä, poppelit loivat varjonsa hänen ylleen ja ylimykset olivat ympäröineet hänet. Mitä kuningas oli tehnyt, niin että oli päässyt tuohon tilaan, tuohon korkeimpaan asemaan, asemista ja säädyistä jaloimpaan? Kuningasko muka oli lahjakas?
Samassa Charadrinus Alexandrinus myös halveksi seuruettaan. Hän ei mahtanut ylenkatseelleen mitään. Se aina silloin tällöin tempaisi hyökyaaltona sisälle häneen. Hän oli hyvin ystävällinen ja seurallinen ja puhelias, mutta aina joskus hän näki jossain jotain niin huonoa makua osoittavaa, niin taitamatonta, niin hengetöntä, että hän pakeni halveksuntaan.
Kamariherra katsoi eteenpäin: Siellä saapasteli kuningas sotureineen ja neuvostoineen. Millainen kuningas siinä oli! Nai maalaistyttöjä ulkopuolelta. Miten turhauttavaa olikaan, kun oli sellainen kuningas, joka ei ollut lahjakas. Ja ottaa tuollainen tyttölapsi ja panna hänet paksuksi ja helmikenkiin kävelemään pölyn himmentämiin puutarhoihin. Kunnollista perijääkään ei kuningas ollut saanut aikaan, tuumi kamariherra.
Hänen silmänsä hakeutuivat takaisin lapsikuningattareen ja tämän kaarevaan vatsaan. Sieltäkö kuningas nyt saisi jälkeläisensä? Kuninkaiden elämä oli vaarallista, heitä kuoli kotona ja matkoilla ja suurissa sodissa. Mutta siksi perijä juuri oli tärkeä. Charadrinus Alexandrinus katseli tyttökuningattaren keinahtelua ja tämän sisällä vedessä kelluvaa lasta. Täydellistä lasta? Ja hän huomasi, miten tytön olemus jatkuvasti vain ärsytti ja suututti häntä yhä enemmän.
Samassa kamariherra huomasi naisseuralaisensa katsovan häneen.
Pandion hymyili ja katsoi sinisillä silmillään kamariherraa. Hän puhui:
”Mutta missä on teidän mielikuvituksenne, rakas Charadrinus Alexandrinus?”
Kamariherra katsoi nuorta naista ja kohotti kulmiaan. Pandion jatkoi:
”Joudutammeko kävelyä, niin hän saa varmasti keskenmenon?”
Charadrinus Alexandrinus nauroi naiselle. Tämä nauroi myös, hyvin sydämellisesti.
Iltapäivä oli jo pidentänyt poppelien varjoja. Askelet nostattivat kuivasta, lämpimästä maasta hienoa pölyä. Kamariherran katse vilisti seurueessa. Hän katsoi yhä uudelleen lapsikuningatarta ja kuningasta ja ajatteli suurenmoista lasta, joka heilahteli tytön sisällä pehmeässä vesikehdossaan. ”Te teette rikoksen”, kamariherra sanoi.
Seurue tuli sillalle. Se johti pienen notkelman ylitse, jonka toisella reunalla kohoili poppelitien vierillä lasitetuista tiilistä tehtyjä hyviä taloja. Kamariherra ja Pandion ottivat muutaman ylimääräisen askelen. Samassa he jo olivat ohittaneet riikinkukkoviuhkan silmät. Charadrinus Alexandrinus otti käteensä tikarin. Hänen palttinainen takkinsa kahahti, kun hän kääntyi lapsikuningattaren puoleen ja pisti tikarin tämän kauniiseen, paisuneeseen ruumiiseen. Syntyi hälyä, lapsikuningatar haparoi helmiäiskengissään taaksepäin ja kaatui sillalle keskelle nupukivistä ajotietä. Veri jo värjäsi tummaksi vihreää leninkiä. Ilme lapsikuningattaren ihanilla kasvoilla, kun tämä tuntee terän painuvan elintärkeisiin elimiinsä oli yhtä aikaa kiitollinen, toisaalta hän oli kauhuissaan; näinkö hänen rakas nuori elämänsä päättyy, siksi että hän päästi kuninkaan päälleen?
Kamariherra Charadrinus Alexandrinus hoippui vasten kivikaidetta ja vajosi istualleen maahan. Häntä huimasi, poppelien varjot eivät enää suojanneet hänen silmiään valkealta valolta. Hän veti käden silmiensä peitoksi ja kompuroi ylös kaiteesta tukea ottaen. Hän ei enää nähnyt, mutta hän saattoi kuulla ja mielessään nähdä, miten lapsikuningattaren vartalossa äkkiä käynnistyneet poltot ja suunnaton ponnistus ajavat lapsen liikkeelle; kuinka se puskee tiensä vuotavien käytävien läpi ja viimein osittain jo ulos kylmään ja valoisaan. Ja kamariherran silmien eteen tulvi kuvia; lapsi parkuu korvia raastavasti, poppelit eivät suojaa sitäkään, ja verinen, limainen lapsi kääntyilee ja sen pikkuriikkiset sormet takertuvat napanuoran ympärille, lapsi avaa kitansa ja valkoiset hampaantyngät uppoavat punaiseen; lapsi puree napanuoransa poikki.
Kamariherra hoippui kaidetta vasten. Pölyn himmentämissä puutarhoissa poppelien varjot olivat käyneet jo hyvin pitkiksi. Puiden alla juoksi ihmisiä.
KÄVELY POPPELIEN ALLA
Miksi jäädä kosteiden kattojen alle, miksi katsella aurinkoa värillisen lyijylasin siivilöimänä? Miksi totisesti, eikö olisi ollut parempi seurata kunnianarvoisan hovin esimerkkiä! Puutarhat! Kauniit puiden tarhat! - Ne olisivat kaivanneet varovaista huuhtomista; nyt niiden heleys oli jotenkin nuutunutta, mikä arvatenkin johtui kaikkialle nenänsä pistävästä pölystä. - Iltapäivällä poppelit venyttelivät oksiaan vaalealla hiekalla peitetyn tien yllä. Niiden varjossa käveli seurue.
Kaiken keskipiste luonnollisesti oli kuningas Bovinus, joukon sydän. Kuninkaan ympärillä kulki hänen hovinsa; hänen raajansa, rautahansikkaisiin verhotut nyrkkinsä, taiteilijankätensä, silmänsä, korvansa, päänsä, ihransa. Sillä mitä olisivat kädet ja silmät olleet, jos ei olisi ollut sydäntä, Bovinusta, joka antoi kaikelle hahmon; joka otti käyttöön kaikki muut avut. Mahtavan Bovinuksen vierillä kulkevat olivat kuninkaan ystäviä. Kuninkaalla oli paljon ystäviä, saattoi panna merkille. Sotureita, joista jotkut – nuoret – nostelivat jalkojaan sen näköisinä, kuin olisivat kaivanneet hevosta alleen. Heidän kultasolkisiin saappaisiin pistetyt jalkateränsä sojottivat ulospäin ja heidän käyntinsä oli jäykkää. ”Poikaparat”, sanoi joku – ”heidät on koulittu asumaankin satulassa.” Ja hänelle nyökkäiltiin tietäväisen huvittuneina. - Huomattavan paljon sotureita paremmin kultasolkisissa saappaissa näyttivät viihtyvän heidän vanhat päällikkönsä, Bovinus -kuninkaan sotaherrat, jotka olivat jo laskeneet sapelit käsistään uunien reunuksille.
Soturien lisäksi kuninkaan läheisyyteen olivat liimautuneet muutkin herhiläiset: hänen ylimyksensä ja käskynhaltijansa ja noitamestarinsa. Ja kuninkaan rinnalla kulki hänen nuori kihlattunsa, lapsikuningatar, jota leyhyteltiin riikinkukkoviuhkalla. Korean linnun pyrstösulat vain saivat pölyn pyörteilemään lämpimässä ilmassa. Ylimysten jäljessä asteli kamariherroja ja hovin naisia. Muiden seassa kulkivat kuninkaan vakavat lapset, vakavimmat koko seurueessa, kasvoiltaan sulkeutuneina ja päätään riiputtaen. Tietysti hännän huippuna tuli vielä tarjottimia ja pulloja kantaen pieniä palvelustyttöjä ja –poikia, joiden jaloissa pyörivät kuninkaan suurikorvaiset ja lyhytjalkaiset koirat. Koirat juoksivat itsensä läkähdyksiin.
Mutta kuinka oli mahdollista, että Bovinus vain tepasteli hoveineen ja seurueineen tuossa lumotussa, pölyn himmentämässä puutarhassa? Mistä tällainen kävelyretki ja joutenolo, miksi täytyi nuorten peitsisankarien hevosenkaipuussa puristua saappaisiinsa? Miksi torvien nielut saivat mennä tukkoon tätä kaikkialla aaltoilevaa pölyä? Miksi ei juotu noitamiesten viinejä, miksei pesty käsiä ja kasvoja iloisessa purossa ja huviteltu tyttöjen kanssa rinteen ruohossa? Miksi ei karautettu vaaroille ja hyökätty valleille? Houkkien puhettahan kaikki tuollainen, täällä kytivät suunnittelun hiilivalkeat! Lakka täyttyi joka aamu kyyhkyistä ja korkeimman varustuksen harjalla tarkkasivat tähystäjät silmä kovana taivaanrannan pölyjä. Miksi ei sanoa sitä suoraan: Täällä kaavailtiin päiden menoksi!
Suurten poppelien varjossa kuninkaallisen seurueen joukossa oli Bovinuksen kamariherra Charadrius Alexandrinus. Hän oli vanttera ja hänen vaatepartensa oli hienoa palttinaa. Hänellä oli sormissaan sinettisormuksia. Iltapäivän tomuisessa hohteessa hänen ikäänsä oli vaikea päätellä.
Kamariherra Charadrius Alexandrinus oli vajonnut mietteisiinsä. Hän asteli lapsikuningattaren välittömässä läheisyydessä, raaviskeli tomua kenkänsä kärjellä ja silmäili ihmisiä ympärillään. Hän siristeli hiukan, sillä pilvien toistaiseksi peittämän taivaan valkea valo koski hänen silmiinsä. Se tuntui epämiellyttävänä kipuna aivan silmien takaosassa.
Lapset toivat hovin väelle viiniä ja leivoksia. Kamariherra pyöritteli pikaria kädessään. Hänen suupieliään katsomalla saattoi huomata, että hän tunsi lievää vastenmielisyyttä. Lasissa lainehti kevyttä viiniä, ei laisinkaan liian makeaa. Kamariherra joi suullisen verran. Charadrius Alexandrinus silmäsi muita kävelijöitä. Etelästä oli tullut uusia. Täällä ei koskaan ollut ikävystyttävää. Hänen vieressään tuli nainen. Kamariherra varoi kääntämästä päätään liikaa tähän päin, yrittäen silti parhaansa mukaan saada selvää naisen ulkomuodosta. Hän päästi tuntemattoman seuralaisen hiukan edelleen.
Nainen – hän oli nuori nainen – oli keskimittainen, hyvämuotoinen eikä varsinaisesti hoikka. Hän oli pukeutunut siniseen ja vaaleissa hiuksissa oli vaalea nauha. Siinä samassa tyttö kääntyi kamariherraan päin, ja Charadrius Alexandrinus käänsi katseensa suoraan eteenpäin. Nainen katsoi häntä kasvoihin, oli kuin hän olisi huomannut kamariherran salaiset tarkastelupuuhat. Nainen hymyili, ja kamariherra tuli katsoneeksi häntä silmiin. Naisen hymy syveni ja hänen katseensa kiusoitteli Charadrinus Alexandrinusta. Charadrinus Alexandrinus ei hellittänyt omaa katsettaan.
Naisella oli suuret, siniset, kuopistaan ulkonevat silmät, joissa oli jotenkin ärsyttävä, häpeämätön katse, joka kaikesta epähienosta suoruudestaan huolimatta näytti suuntautuvan hiukan kieroon. Silmien ympärykset olivat vihertävän tummat ja ripset harottivat pitkinä.
”Pidättekö leivoksestanne?” sanoi nainen.
”En erityisemmin”, sanoi Charadrinus Alexandrinus. ”Kuka te olette?”
”Pandion.” Nainen hymyili lisää.
”Hauska tutustua sitten”, sanoi kamariherra ja naurahti.
”Kiitos. Niin minustakin.” Nainen ei ollut kertaakaan lakannut katsomasta häneen omituisilla, kieroilla sinisillä silmillään. Naisen käsi kävi haromassa olkapään hiuksia. Sitten hän kääntyi hoviherran puolesta taas eteenpäin.
Edelleen he kävelivät kevyesti puhelevan seurueen mukana, jolle pikkutytöt ja –pojat kaatelivat pulloista viilennettyä viiniä. Maan päällä oli lämmin, liikkumaton iltapäivä. Kuningas ylitti pienen kivisillan ja kävely jatkui poppelien alla.
Charadrinus Alexandrinus katseli kuningasta. Kansakunnat olivat aina valinneet kotkanneniä despooteikseen, kamariherra ajatteli. (Kuningasko jotenkin lahjakas?) Kamariherra hymähti mielessään. Bovinuksesta hänen katseensa lähti vaeltelemaan muualle seurueeseen. Aivan kamariherran ja Pandion -nimisen naisen edellä kulki ihana lapsikuningatar, tummat hiukset sykerönä niskassa, kasvoiltaan arvattavasti edelleen yhtä viehättävänä ja lapsekkaana kuin aina, huolimatta jopa siitä, että oli viimeisillään raskaana. Mutta tyttöä kamariherra ei nyt jaksanut katsella, ja niin Charadrinus Alexandrinuksen huomio osuikin iäkkäämmän puoleiseen soturiin, joka edempänä hetkeksi kääntyi kannoillaan tähyämään taakseen.
Kamariherra oli nähnyt soturin seurueessa silloin tällöin. Soturi oli soturi kiireestä kantapäähän. Hänen raskaissa askelissaan kaikuivat rivistöjen astunta ja taricha -hevosten pehmeä askellus, hänen rintapanssaristaan kuvastuivat taistelujen voitot, asemiesten kuumeiset kasvot, savujuovien kirjoma taivas; hänen silmistään tuikkivat keihäiden kärjet. Hän oli taistelujen sankari. Huomattuaan että seuralaisensakin oli pannut soturin merkille, kamariherra sanoi:
”Huomaatteko, miten raskaasti hän astelee?”
Nuori nainen tuijotti yhä sotaurhoa ja sanoi:
”Eivät päälliköiden askelet olisi noin raskaat, elleivät he käyttäisi niin painavia saappaita.” Sitten hän nauroi.
”Oletteko kuullut uusia arvailuja lapsen nimestä?” sanoi Pandion -niminen pian.
”En, en ole seurannut puhetta aiheesta”, vastasi Charadrinus Alexandrinus.
”Yleisesti toivotaan, että kuningas saisi nyt itselleen hyvän perijän”, nainen puheli.
”Niin.”
”Minun käy häntä sääli. Tähän mennessä hän on saanut vain epäkelpoja lapsia, joista ei ole ollut kuninkaiksi tai kuningattariksi. Mutta kukaties hänen nuorikkonsa kantaa jo nyt sisässään suurenmoista pikku prinsessaa tai prinssiä.”
”Kukaties.”
Kamariherra pani merkille, että nainen ei ollut vaivautunut alentamaan ääntään puhuessaan kuninkaan lapsista, joita kulki aivan parin askelen päässä. Päätään riiputtavista lapsista. ”He jäävät tavallisiksi, onnettomiksi ihmisiksi”, kamariherra ajatteli.
Kamariherra ajatteli ihastusta tuntien kaunista lasta, jota Bovinuksen nuori kihlattu kantoi kohdussaan. Miten tämä aikanaan voideltaisiin öljyllä, (öljy valuu pitkin vaaleita hiussuortuvia), miten tämä nostaisi valtikan pehmeäihoisella kämmenellään, pitelisi sitä mietteliäästi ja kaikesta huolimatta hiukan kömpelösti kädessään, ja katsoisi sitten hämmentyneenä ympärilleen, tavoitellen auttavia katseita.
Keltaisia kivitaloja vilahteli poppelien takana. Riikinkukkoviuhkan siniset silmät liehuivat aivan kamariherran ja hänen seuralaisensa edessä. He saattoivat tuntea nenässään ilmavirran mukanaan tuoman linnun pyrstösulkien hienon rasvantuoksun. Sireenit ja köynnösruusut tuoksuivat myös.
Kadulta kääntyi heitä vastaan ihmisiä. Sieltä tuli myös herra vaaleassa puvussa, jossa oli vaaleanvihreät kaulukset. Hattua hän piti kädessään.
Charadrinus Alexandrinuksen seuralainen kiinnitti kamariherran huomion mieheen.
Nainen kuiskasi: ”Herra Kuolema.”
Kamariherra tunsi miehen ulkonäöltä. Tämä oli saanut onnettoman liikanimensä naituaan tieten tahtoen kolmasti peräkkäin lavantautia sairastaneen naisen. Yksi kerrallaan hänen morsiamensa olivat kuolleet. Kuninkaan seurueessa kartettiin miestä vaivautumatta mitenkään sitä peittämään.
Heiluvat riikinkukon pyrstön silmät saivat Charadrinus Alexandrinuksen katselemaan jälleen lapsikuningatarta. Tämän hiussykerön nyökkivää liikettä hänen kävellessään kamariherran edellä. Tämän kauniin rusottavaa hipiää, tummia suortuvia korvien takana, hiukan vaappuvia, haparoivia askelia siroissa kengissä, joissa riippui helmiä. Siinä oli kaunis olento. Käytökseltään hän oli koulutettu ja silti lapsekas ja jollain tapaa mutkaton. Yksinkertainen sielu. Nuori tyttö hän oli. Äkkiä Charadrinus Alexandrinus alkoi ärsyyntyä tytöstä. Hän tarkkasi tätä vielä, ja yhtäkkiä hän rupesi vähitellen tuntemaan ellotusta kun vain katsoikin noita kiharoita korvan takana, vielä muotoutumattomia jalkoja ja paisunutta, pyöristynyttä vatsaa.
Kestämättä enää katsella lapsikuningatarta Charadrinus Alexandrinus ryhtyi ajatuksissaan tarkastelemaan kuningasta. Kuningas Bovinus käveli kahdeksan askelen päässä kamariherran edellä, poppelit loivat varjonsa hänen ylleen ja ylimykset olivat ympäröineet hänet. Mitä kuningas oli tehnyt, niin että oli päässyt tuohon tilaan, tuohon korkeimpaan asemaan, asemista ja säädyistä jaloimpaan? Kuningasko muka oli lahjakas?
Samassa Charadrinus Alexandrinus myös halveksi seuruettaan. Hän ei mahtanut ylenkatseelleen mitään. Se aina silloin tällöin tempaisi hyökyaaltona sisälle häneen. Hän oli hyvin ystävällinen ja seurallinen ja puhelias, mutta aina joskus hän näki jossain jotain niin huonoa makua osoittavaa, niin taitamatonta, niin hengetöntä, että hän pakeni halveksuntaan.
Kamariherra katsoi eteenpäin: Siellä saapasteli kuningas sotureineen ja neuvostoineen. Millainen kuningas siinä oli! Nai maalaistyttöjä ulkopuolelta. Miten turhauttavaa olikaan, kun oli sellainen kuningas, joka ei ollut lahjakas. Ja ottaa tuollainen tyttölapsi ja panna hänet paksuksi ja helmikenkiin kävelemään pölyn himmentämiin puutarhoihin. Kunnollista perijääkään ei kuningas ollut saanut aikaan, tuumi kamariherra.
Hänen silmänsä hakeutuivat takaisin lapsikuningattareen ja tämän kaarevaan vatsaan. Sieltäkö kuningas nyt saisi jälkeläisensä? Kuninkaiden elämä oli vaarallista, heitä kuoli kotona ja matkoilla ja suurissa sodissa. Mutta siksi perijä juuri oli tärkeä. Charadrinus Alexandrinus katseli tyttökuningattaren keinahtelua ja tämän sisällä vedessä kelluvaa lasta. Täydellistä lasta? Ja hän huomasi, miten tytön olemus jatkuvasti vain ärsytti ja suututti häntä yhä enemmän.
Samassa kamariherra huomasi naisseuralaisensa katsovan häneen.
Pandion hymyili ja katsoi sinisillä silmillään kamariherraa. Hän puhui:
”Mutta missä on teidän mielikuvituksenne, rakas Charadrinus Alexandrinus?”
Kamariherra katsoi nuorta naista ja kohotti kulmiaan. Pandion jatkoi:
”Joudutammeko kävelyä, niin hän saa varmasti keskenmenon?”
Charadrinus Alexandrinus nauroi naiselle. Tämä nauroi myös, hyvin sydämellisesti.
Iltapäivä oli jo pidentänyt poppelien varjoja. Askelet nostattivat kuivasta, lämpimästä maasta hienoa pölyä. Kamariherran katse vilisti seurueessa. Hän katsoi yhä uudelleen lapsikuningatarta ja kuningasta ja ajatteli suurenmoista lasta, joka heilahteli tytön sisällä pehmeässä vesikehdossaan. ”Te teette rikoksen”, kamariherra sanoi.
Seurue tuli sillalle. Se johti pienen notkelman ylitse, jonka toisella reunalla kohoili poppelitien vierillä lasitetuista tiilistä tehtyjä hyviä taloja. Kamariherra ja Pandion ottivat muutaman ylimääräisen askelen. Samassa he jo olivat ohittaneet riikinkukkoviuhkan silmät. Charadrinus Alexandrinus otti käteensä tikarin. Hänen palttinainen takkinsa kahahti, kun hän kääntyi lapsikuningattaren puoleen ja pisti tikarin tämän kauniiseen, paisuneeseen ruumiiseen. Syntyi hälyä, lapsikuningatar haparoi helmiäiskengissään taaksepäin ja kaatui sillalle keskelle nupukivistä ajotietä. Veri jo värjäsi tummaksi vihreää leninkiä. Ilme lapsikuningattaren ihanilla kasvoilla, kun tämä tuntee terän painuvan elintärkeisiin elimiinsä oli yhtä aikaa kiitollinen, toisaalta hän oli kauhuissaan; näinkö hänen rakas nuori elämänsä päättyy, siksi että hän päästi kuninkaan päälleen?
Kamariherra Charadrinus Alexandrinus hoippui vasten kivikaidetta ja vajosi istualleen maahan. Häntä huimasi, poppelien varjot eivät enää suojanneet hänen silmiään valkealta valolta. Hän veti käden silmiensä peitoksi ja kompuroi ylös kaiteesta tukea ottaen. Hän ei enää nähnyt, mutta hän saattoi kuulla ja mielessään nähdä, miten lapsikuningattaren vartalossa äkkiä käynnistyneet poltot ja suunnaton ponnistus ajavat lapsen liikkeelle; kuinka se puskee tiensä vuotavien käytävien läpi ja viimein osittain jo ulos kylmään ja valoisaan. Ja kamariherran silmien eteen tulvi kuvia; lapsi parkuu korvia raastavasti, poppelit eivät suojaa sitäkään, ja verinen, limainen lapsi kääntyilee ja sen pikkuriikkiset sormet takertuvat napanuoran ympärille, lapsi avaa kitansa ja valkoiset hampaantyngät uppoavat punaiseen; lapsi puree napanuoransa poikki.
Kamariherra hoippui kaidetta vasten. Pölyn himmentämissä puutarhoissa poppelien varjot olivat käyneet jo hyvin pitkiksi. Puiden alla juoksi ihmisiä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Tyylikäs kertomus! Tiivis tunnelma... Mistä olet saanut vaikutteita että syntyy tuollaista tekstiä?
Kiitokseni. Sinänsä inhoan tällaista muiden antaminen kommenttien kuittaamista (tämä on kiusallista kun omia viestejä tulee niin paljon), mutta miten voi syntyä mitään dialogia, jos ei edes yritetä?
Ja suvaitsit esittää:
"Mistä olet saanut vaikutteita että syntyy tuollaista tekstiä?"
Jaapa jaa. Eniten luen kai vanhoja kunnon eurooppalaisia klassikkoja, että jos karttakeppiä pitää johonkin suuntaan heiluttaa, niin sinne sitten. Mutta kai se on yleisestikin kirjallisuuden kentän kaikkiruokkainen lukeminen mihin kannustetaan. Totta puhuakseni luen siis kaikenmoista, mutta esitän vielä kerran periaatteellisen mottoni, eli että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen.
Mutta kuka sanoo, että kirjoittaja saisi vaikutteita vain kirjoista?
Tekotaiteellisuuteen sortuvan alun jälkeen erittäin sulavasti kirjoitettu ja hienosti rakennettu lyhytnovelli. Tässä omia huomioitani:
-Kahdeksan mainitaa pölystä, tässä mielestäni hieman liioittelua.
-Lopussa oli ehkä turhaakin draamaa, alun ja lopun tasapaino järkkyi.
-Painotettiin ehkä liikaa hovin dekadenssia, hienovaraisempi vihjailu olisi ollut miellyttävämpää.
Kaikenkaikkiaan oivaltava ja hyvä harjoituskirjoitus. Taitoa ja ideoita kirjoittajalla olisi varmaan oikeaankin julkaisuun.
Kiitos huomioistasi, arvostan niitä suuresti.
"-Kahdeksan mainitaa pölystä, tässä mielestäni hieman liioittelua."
Myönnän, meni siinä kohtaa hiukan överiksi. Tavallaan ajatukseni oli jonkinlaisessa toiston ja tunnelmatilanteen tekniikassa. (Eikö "tekniikka" ole sittenkin liian juhlava sana?) Juuri siinä, että lukijalle jää päällimmäiseksi mieleen juuri se pöly, kun kaikkea ei voi kumminkaan sisällyttää.
"Lopussa oli ehkä turhaakin draamaa, alun ja lopun tasapaino järkkyi."
Tiedän, loppu sommittautui jotenkin dramaattiseksi, tavallaan alkeelliseksi harrastelijamuunnelmaksi jonkun antiikkisen tragedian loppukliimaksista.
Mutta mitä varsinaisesti tarkoitat alun ja lopun tasapainolla? Myönnän, että niissä on valtava epäsuhta, mutta se tietysti on huipentuvan novellin perusajatus. Mieleeni tulee tietysti vanha puhe novellin huipentumisesta nimenomaan keskiosan käännekohdassa, kun tämä nousi vasta lopuksi.
"-Painotettiin ehkä liikaa hovin dekadenssia, hienovaraisempi vihjailu olisi ollut miellyttävämpää"
Niinkö? Tämä oli kiinnostava huomautus. Itse en ajatellut hovia kovinkaan dekandenttina, enemmänkin vain tylsänä ja keskiluokkaisena. Mutta kenties vaatimattoman pikku tarinani voi lukea toisinkin. (Tämä on juuri sitä sokeutta omalle tekstilleen.) Lisäksi suosin joissain kohdissa tietoisesti karkeampia ilmauksia, myönnän sen.
Mieltäisin tuon toiston hieman eri tavalla. Jos kyse on tosiaan tunnelman vahvistamisesta niin eikö silloin kannattaisi käyttää synonyymejä/kiertoilmauksia sen sijaan, että toistetaan yhtä ja tiettyä sanaa. Itse 'pöly'-sanallahan ei käsittääkseni ollut muuta roolia kirjoituksessa, nyt se tuntui saaneen korostetun merkityksen.
Lopussa huipentuvan kertomuksen ongelmana on juuri tapahtumien eräänlainen kumulatiivinen vyörytys. Ilman ennakkovaroitusta saapunut loppuhuipennus saattaa vaikuttaa 'halvalta' lopetukselta, ikäänkuin kirjoittaja ei osaisi lopettaa oikea-aikaisesti tai ideat yksinkertaisesti loppuivat kesken.
Voi olla, että dekandenttisuuden kuva tulee minulle yksinomaan barokkiajan assosiaatioina, mutta hovinsa ympäröimä kuningas päiväkävelyllä puutarhassaan...keskiluokkaisuus ei tule ainakaan ensimmäisenä mieleen.
Tästäpä sukeutui odottamattoman hauska keskustelu.
Pölystä: totta mitä sanot. Miellyin vain niin pölyteemaan että viittauksia sujahteli mukaan kuin itsestään. Korostankin, että se oli enemmän toistotekniikan yritys kuin onnistuma. Ja että se saattaa kieltämättä vaikuttaa koomiselta.
"Lopussa huipentuvan kertomuksen ongelmana on juuri tapahtumien eräänlainen kumulatiivinen vyörytys. Ilman ennakkovaroitusta saapunut loppuhuipennus saattaa vaikuttaa 'halvalta' lopetukselta"
Kyllä, ongelma on olemassa. Niin, ehkä lopetus tuli vähän äkkiarvaamatta. Toisaalta tätä voisi ehkä ajatella yrityksenä jostain draaman nopeasti taittavasta shokkilopetuksesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta tämän kohdalla oli myös kyse tietystä vaistonvaraisesta toiminnasta ja mielijohteisesta inspiraatiosta; keksin että näin tämä loppuu ja niin kirjoitin. Eli sommittelunyritystä oli "loppuratkaisussa" paljon vähemmän kuin ehkä muualla novellinpoikasessa.
"Voi olla, että dekandenttisuuden kuva tulee minulle yksinomaan barokkiajan assosiaatioina, mutta hovinsa ympäröimä kuningas päiväkävelyllä puutarhassaan...keskiluokkaisuus ei tule ainakaan ensimmäisenä mieleen. "
Naja, keskiluokkaisuudella en niinkään tarkoittanut materialistista puolta tai muuta - en tosin väitä että sinäkään sitä tarkoitit - vaan ennemminkin heidän henkistä elämänmuotoaan.
Jaa että "barokkiajan assosiaationa". Oltiinko silloin niin dekadentteja? Kaipa niin. Minulle tulee dekadentista mieleen ennen kaikkea kulunut esimerkki antiikin Rooman jalosta rappiosta ja orgioista Caracallan termeissä, vai mitä ne kylpylät nyt olivat.
Pitipä tämäkin tuotoksesi lukea. Vaikutat aina vaan lahjakkaammalta kirjoittajalta, mutta jotenkin, kaikesta huolimatta, nämä tällaiset novellit eivät oikein iske minuun. Kieli on kyllä tolkuttoman sujuvaa kuten aina; kerronta on rauhallista (ehkä turhankin, vaikka tähän novelliin se sopi), lauserakenteet tuntuvat saumattomilta ja runsaat adjektiivit löytävät paikkansa sanojen välistä.. mutta, mutta... aiheen ja tapahtumien osalta toivoisi yhä jotain omaperäisempää ja yllättävämpää.
Sinun työkaluillasi kun pystyisi niin paljon parempaankin kuin hovin puutarhajaloittelun kuvailemiseen (Niin, en todella ymmärtänyt mitään.), jos siis minunlaisia arvostelijoita haluaa miellyttää ;)
Oletko muuten tutustunut virhe.org :iin? Yksi julkaisukanava lisää kirjoitusten sun muun taiteen nettijulkaisuun, vieläpä poikkeuksellisen toimiva ja asiallinen.
Ainakin minun omaksumallani tyylillä. Kiitokseni huomiosta sinullekin.
"kerronta on rauhallista (ehkä turhankin, vaikka tähän novelliin se sopi),"
Tähän sinä aina kiinnität huomiota. :) Mitä, pidätkö jostain kilpa-autoiluelokuvista?
"- runsaat adjektiivit -", Kyllä, mutta jo huomattavasti karsitumpina kuin edellisissä.
"mutta, mutta... aiheen ja tapahtumien osalta toivoisi yhä jotain omaperäisempää ja yllättävämpää."
Täytyykin alkaa painiskella tämän ongelman kanssa. Mutta myönnän, olen luottanut varsin perinteisiin ja klassillisiin ideoihin.
"Sinun työkaluillasi kun pystyisi niin paljon parempaankin kuin hovin puutarhajaloittelun kuvailemiseen (Niin, en todella ymmärtänyt mitään.)"
Hovin puutarhajaloittelua! :) :) :)
No juu, jos vähän valotan sitä vähäistä punaista lankaa minkä varaan tätä yritin rakentaa. Stoorin ideana on hovin olemukselle hammastelun alla pienoiskuvaus päähenkilöstä, kamariherrasta, jonka oma riittämättömyyden tunne ja turhautuneisuus, (tavallaan kateus, muttei niinkään materialistisessa mielessä kuin että hän esimerkiksi tahtoisi itse kalifiksi kalifin paikalle), joka kohdistuu hoviin ja kuninkaaseen ja lopulta inkarnoituu (voiko noin sanoa?), hällä väliä, ruumiillistuu lapsikuningattareen ja tämän kantamaan oletettuun täydelliseen ihmisyksilöön, joka jättäisi kaikki muut varjoonsa ja jota C.A. pelkää.
Näin hämäriä mietteitä kauniissa pötkössä. Ehkä turhaa selitellä tekosiaan.
Ja vielä: Tunnenpa hyvinkin virhe.org:in. Kävin siellä viimeksi toissa päivänä. En tosin ole julkaissut mitään. Ja sitten, onhan meillä aukean ja rihmaston (joita pidän vähän hienoina omiin teksteihini nähden) lisäksi vielä esim. vimma (wwwm.lib.hel.fi/vimma/), kunnon teiniangstifoorumi, niin kuin suosittu ilmaus määrittelee, ja kauriamentor, mistä olen ainakin yhden sinunkin tekstisi bongannut (mutta miksi "kirjain13"?). Tiedätkö vielä muita?
>>---
"kerronta on rauhallista (ehkä turhankin, vaikka tähän novelliin se sopi),"
Tähän sinä aina kiinnität huomiota. :) Mitä, pidätkö jostain kilpa-autoiluelokuvista?
>>---
Heeh.. taidan olla aikamoinen nipo. :) Kilpa-autoilu ja kyseisen lajityypin elokuvat kuitenkin lähinnä etovat. En siis siihenkään tähtää, mutta jotenkin novelleistasi soi usein sellainen vanhan miehen ehkä jaarittelevakin kertojanääni, jota omassa mielessään jo rukoilee olemaan pysähtymättä kuvailemaan jokaista yksityiskohtaa loputtomiin.
Mutta tyyliseikkahan kerrontakin vain on. Toinen tykkää, toinen ei. Pitää korostaa että esitän vain mielipiteitä ja omia pieniä ajatuksia tekstistäsi, en sano että tekisit väärin.
"No juu, jos vähän valotan sitä vähäistä punaista lankaa minkä varaan tätä yritin rakentaa. ---"
Ah. Kiitos. Auttoipa tuo taas jonkin verran.
"Ja vielä: Tunnenpa hyvinkin virhe.org:in. Kävin siellä viimeksi toissa päivänä."
Oletko rekisteröitynyt? Itse olen keskittynyt sielläpäin kuvataiteen julkaisuun mutta onpa siellä se yksi novellikin. (vai oliko kaksi?)
aukea ja rihmasto ovat taas tosiaan 'hienompia' paikkoja sitten. Varsinkin jälkimmäinen jonka novellit jättävät allekirjoittaneen turhankin kateelliseksi. Vimmasta en tiedä, pitääpä vilkasta.. vaikka olen noita teiniangstifoorumeita yrittänytkin vältellä.-)
"--ja kauriamentor, mistä olen ainakin yhden sinunkin tekstisi bongannut (mutta miksi "kirjain13"?)."
Niin.. jaa joku käy sielläkin. "Hallanvaaraa" tosiaan keikutin siellä pari viikkoa ja otin sitten pois kun palvelu vaikutti jotenkin tyystin hylätyltä ja käyttäjät välinpitämättömiltä.
:) ja 'kirjain13' nyt vaan tuli jostain kun piti kokeilla josko keksisi vieläkin typerämmän nimimerkin.
Vähän tuppaa paisumaan tämäkin, mutta kai tämän paikan nimikin on "Suomi24 Keskustelut".
"Jotenkin novelleistasi soi usein sellainen vanhan miehen ehkä jaarittelevakin kertojanääni, jota omassa mielessään jo rukoilee olemaan pysähtymättä kuvailemaan jokaista yksityiskohtaa loputtomiin."
Hahhaa. Ehkä tämä osin on aloittelijoille tyypillistäkin. Omalla kohdallani pelkään pääsyyn olevan siinä, että olen viime ajat lukenut lähinnä vanhojen miesten kirjoittamia kirjoja. Sinä kai pitkästyisit kuoliaaksi jonkun Mannin tai Dostojevskin parissa? Mutta myönnän kyllä tämän helmasyntini. Muistini mukaan tästä olen saanut kuulla aiemminkin. : )
Virhe.org:ista: ei, en ole rekisteröitynyt. Vai niin, teet taidettakin? Kas kas. Täytyypä käydä vilkaisemassa.
Sehän se on monen foorumin ongelma, ettei aktiivikäyttäjiä tahdo löytyä kommentoimaan.
"ja 'kirjain13' nyt vaan tuli jostain kun piti kokeilla josko keksisi vieläkin typerämmän nimimerkin"
: )
"Sinä kai pitkästyisit kuoliaaksi jonkun Mannin tai Dostojevskin parissa?"
Todennäköisesti.. :) Dostojevskia luin puoli kirjaa joskus intin yöpäivystyksen yksinäisyydessä istuessani. Tunnit tuntuivat silloin pitkiltä enkä tiedä auttoiko tuo päivystäjän pöytälaatikosta löytynyt kirjanen siihen yhtään mitään. Taisi olla nimeltään "Köyhää väkeä".. mutta en oo ihan varma. Jotenkin kirjeenvaihdon muodossa ne ensimmäiset luvut menivät.
Kielesi on todella taiturimaista, mutta jotenkin tahmeaa luettavaa; samoin tahmeaa, kuin sokerilla valeltu, jota ilmiötä olen muissakin teksteissäsi huomannut. Tällä tarkoitan, että se on tavallaan imelää ja vaikka hyvin älykästä, saattaa se sortua juuri siihen: ylidramaattisiin, ehkä liian abstrakteihin kielikuviin.
Mutta jotenkin vierastan myös loppua - melodraama valuu kielenkäytön tasolta jo juonenkäänteisiin. Kamariherran mielenliikkeistä sai sen käsityksen, että häntä vain alkoi pikkuisen ärsyttää - ja seuraavassa hetkessä jo puukotetaan(!?). .
Puukotusmotiivina tuo äkillinen plääh-tunne, jonka kamariherramme kokee ei ole täysin uskottava - tai ainakaan ei osoita kamariherraltamme mitenkään suurenmoista mielenmalttia, harkintakyvystä nyt puhumattakaan.
"Te teette rikoksen" - vähän latteaa.
Ei, mutta minä pidin tästä, sanon, jottet vain saisi päinvastaista mielikuvaa. Minä vain en osaa antaa sekä rakentavaa että positiivista palautetta.
Pidin paljonkin.
Kiitokseni myös Zieberille.
"Kielesi on todella taiturimaista, mutta jotenkin tahmeaa luettavaa; samoin tahmeaa, kuin sokerilla valeltu, jota ilmiötä olen muissakin teksteissäsi huomannut. Tällä tarkoitan, että se on tavallaan imelää ja vaikka hyvin älykästä, saattaa se sortua juuri siihen: ylidramaattisiin, ehkä liian abstrakteihin kielikuviin"
Kiinnostavaa. Tahmeaa? Kukaties sitten. Hidastempoista ainakin. Aloittelijoita usein kuulee syytettävän liiallisesta laatusanojen ja vastaavien käytöstä. Siitä ainakin olen varma, että tämän tarinan kielessä meidän näkemyksemme törmäävät melkolailla. :)
Ehkä minä kirjoitan imelää tekstiä. Hauskaa, en ole aiemmin ajatellut juuri sanaa ´imelä´ oman kieleni kohdalla. Mutta ehkä se on sitä. Tunnustaudun eräänlaiseksi itse sanoista nautiskelijaksi - mikä sinänsä on varsin lapsellista. Kuuntelisittepa kun yritän joskus kommunikoida ihmisten kanssa!
Mutta huomautan tästä tekstistä vielä seuraavaa: (miksi nämä metakritiikit menevät aina tällaisiksi esseiksi?) tavallaan runsaskielisyys minusta jossain mielessä istuu tähän novelliin. Aiempi arvostelija mainitsi sanan ´barokki´ ja sitä voisi kukaties soveltaa myös kieleen. Maalaileva, koukeroinen kieli - jossain tekemisissä itse miljöön ja tunnelman kanssa.
Ja muita ns. tekstejäni en kehota tarkastelemaan järin vahvalla suurennnuslasilla. Ne ovat enimmäkseen impulsiivisia tekeleitä.
Tuota loppuratkaisua selvittelin parhaan kykyni mukaan edellisissä kommenteissa. Myönnän kyllä epäsuhtaisuuden.
Ja hauskaa jos pidit.
Ai niin, piti vielä kysymäni: osoittaisitko vuorostasi nyt joitakin tällaisia "ylidramaattisia, liian abstrakteja" kielikuvia. Siitä iloitsisin suuresti.
Jälleen olen minä maisemissa. Täytynee yrittää palauttaa mieleeni, _mitä_ oikeastaan tarkoitin tarkalleen muka-rakentavasti urputtaessani niistä-näistä.
*
Seuraavasti:
Tässä tekstissä kuvailu on kovin rikasta ja suurelta osaltaan varsin ansiokasta; miellyttävänä esimerkkinä tuo silmänpohjan särky, kun katsoo pilvin verhottua, silti aavistuksen liian kirkasta taivasta - tällaiseen on helppo samaistua, koska tietää tunteen.
Mutta.
Esimerkiksi sotaurhon kuvailussa oli seuraavaa:
"rintapanssaristaan kuvastuivat taistelujen voitot, asemiesten kuumeiset kasvot, savujuovien kirjoma taivas; hänen silmistään tuikkivat keihäiden kärjet"
Niin, siis mitä? Miltä tuo sitten näytti? Kivoja sanoja, myönnettäköön; mutta "silmistään tuikkivat keihäiden kärjet" ei mielikuvituksettomalle minulle tuo muuta mieleen kuin kallon sisältä silmäin aukosta työntyviä teräviä keppejä (joka tosin on sinänsä hupaisaa).
Himppasen liian abstrakti kuvailu minun makuuni.
Ja sitten jotakin, joka tuntui pikkuisen hölmöltä, ja josta näin pikkuasiana lienee myös hölmöhköä huomauttaa. Kuitenkin:
"Iltapäivän tomuisessa hohteessa hänen ikäänsä oli vaikea päätellä."
Sikäli kun olen ympäristöäni riittävän tarkasti seurannut, en ole huomannut "iltapäivän tomuisen hohteen" vaikuttavan ratkaisevasti kykyyni arvioida ihmisten ikää. Lause on täysin tyhjä tai sitten minä en ymmärtänyt sitä oikein.
Tietenkin voin vielä sormella osoittaa joitakin sananvalintoja, jotka tuntuivat - niin todella: 'imelä' on se sana, joka tulee mieleeni - ja imelyydessään hiukan tahattoman koomisilta. Minulle ainakin tulee mieleen jonkinlainen parodia, kun luen lauseita kuten:
"nyt niiden heleys oli jotenkin nuutunutta"
"miksi täytyi nuorten peitsisankarien hevosenkaipuussa puristua saappaisiinsa?"
"täällä kytivät suunnittelun hiilivalkeat!"
ym.
Ymmärtänet, mitä tarkoitan. Sanoithan, että moinen maalaileva kielenkäyttö oli jossakin määrin myös tarkoituksesi. Olkoon niin - en sano, ettäkö nuo pitäisi sanoa mitenkään toisin. Varsin hyviä sananvalintoja ne mielestäni ovat.
Suunnilleen tuollaiseen kuitenkin viittasin, kun puhuin kielenkäytön ylidramaattisuudesta. Melodraamassa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos se ei ota itseään turhan vakavasti; jos se sen tekee siitä tulee saippuaoopperaa.
*
Ja kyseisen iltapäivän tomuisuutta korostettiin jokseenkin tarpeettomasti, huomasin, kun tämän tarkemmin luin.
Ei vaineskaan.
Kiitoksia. Kollektiivinen kritiikkinne on avannut silmäni.
No jos nyt minäkin joukon jatkoksi.
Ensimmäinen mieleenjuolahtanut ajatus oli: "Siis mitä ihmettä?" Voi tietenkin johtua mielentilasta ja ajankohdasta, jolloin yritin tekstiisi perehtyä. Tämä on, oletan, se josta mainitsit fantasian yhteydessä, vai?
Joka tapauksessa. Tämä oli poikkeuksellisen hidastempoinen. Jäi jotenkin sellainen kuva, että teksti tavallaan ivaa itseään, aihettaan. Ns. turha joukkio, matkalla ei minnekään, ja kerrottavaa löytyy silti.
Ja vaikkei tekstejään kannata sen kummemmin selitellä, tuosta Aleksille kirjoittamastasi johtoajatuksesta oli tällä kertaa huomattavasti hyötyä - ymmärsin vihdoin, mitä ajoit takaa tuolla ensialkuun hämmentävällä puukotuskohtauksellasi. Näin jälkeenpäin, huomaanhan minä sen ajatuksen tekstissäkin. Kuinka ilmeistä - niin kuin yleensä kaikki muukin, kun joku ensin selittää.
Mutta "Te teette rikoksen". Omituinen lausahdus minusta.
Ja vielä, henkilöhahmot olivat hyviä omine erityispiirteineen. Kyllä, tässä tilanteessa ylenpalttisen runsas kuvailu toimii.
Minun mielestäni.
~Rêveuse
(Hän joka ei osaa tiivistää tekstiä sitten mitenkään)
Kaikki joukon jatkoksi liittymiset ilahduttavat minua entistä enemmän. Kiitokset sinullekin, Rêveuse.
"Ensimmäinen mieleenjuolahtanut ajatus oli: "Siis mitä ihmettä?" Voi tietenkin johtua mielentilasta ja ajankohdasta, jolloin yritin tekstiisi perehtyä. Tämä on, oletan, se josta mainitsit fantasian yhteydessä, vai?"
Vai että ´mitä ihmettä`? Näin sitä voi hämmästyttää ihmisiä. : )
Kyllä, tähän puolittain viittasin, mutta minulla oli muitakin ideoita takataskussa. Tätä nyt yritin ensimmäiseksi. Tulinpa vain miettineeksi, että mikä oikeastaan tekee fantasian? Tätä en sen piiriin ehkä täysin laskisi. (Damn, olisi pitänyt pistää mukaan se lohikäärme.)
"Tämä oli poikkeuksellisen hidastempoinen. Jäi jotenkin sellainen kuva, että teksti tavallaan ivaa itseään, aihettaan. Ns. turha joukkio, matkalla ei minnekään, ja kerrottavaa löytyy silti."
Kiinnostava ja hauska ajatus. Minun täytyy sanoa, että sinä onnistut kehittämään asioihin aina jonkun uuden hämmentävän näkökulman.
Hyvä jos te ihmiset jotain tolkkua saitte.
"Mutta "Te teette rikoksen". Omituinen lausahdus minusta."
Okei, okei. Nostan käteni pystyyn. Tämä oli päähänpinttymä. Ehkä sillä tavoittelin jotakin tietoista käsittämättömyyttä, mysteeriä. Lähipiirinikin kommenteissa tuosta tuli raippoja. (Sisareni ei pitänyt koko tekstistä ja teilasi loppuratkaisuni totaalisen järjenvastaisena.)
"Te teette rikoksen" viittaa ehkä juuri tähän oletettuun täydellisen yksilön synnyttämiseen, se on rikos kamariherraa ja ihmisyyttä vastaan. Ilmaisempa itseäni karkeasti tänä iltana. Mutta älkää yrittäkö ymmärtää. Petytte suotta.
"Ja vielä, henkilöhahmot olivat hyviä omine erityispiirteineen. Kyllä, tässä tilanteessa ylenpalttisen runsas kuvailu toimii."
Jesh.
Näin jälkeenpäin ajatellen.
Ei kenties sittenkään fantasiaa. (Mitä, pitääkö kaikessa olla lohikäärmeitä?) Mutta jotain ei niin tavallista kuitenkin. Kuin nyt vaikka esimerkiksi se omituinen, kritisoitu lausahdus omituisen naisen suusta.
Vaan, antaa olla. Olen joutunut toteamaan, en minä näistä asioista mitään tiedä. En siis esitäkään tietäväni.
"Kiinnostava ja hauska ajatus. Minun täytyy sanoa, että sinä onnistut kehittämään asioihin aina jonkun uuden hämmentävän näkökulman."
Ikävä kyllä, ikävä kyllä. Ja siksi minä en ymmärrä ketään, eikä kukaan ymmärrä minua?
Taitava sinä olet edelleen. Sitäpaitsi, tuo paranee, mitä useammin sen lukee.
Olet loistava kirjoittaja, mutta en pidä tyylistäsi. Joten jos kommentoin kirjoituksiasi, luvassa on melko varmasti risuja ruusujen sijaan. Viime kommentistani on jo kauan, joten eiköhän olisi taas aika.
Novellisi luettuani mieleni teki lähinnä potkaista sinua. Ei ei ei. Sinun olisi pitänyt pysyä kaukana koko aiheesta. Kun sinut päästää kävelylle poppelien alle, tulos ei voi miellyttää ainakaan minua.
Minä pidän yksinkertaisen kauniista lauseista. Nokkelasta kerronnasta, kerronnasta jonka ympäriltä on riisuttu turha hienostelu, kerronnasta joka tuntuu todelliselta. Väitän, että en ole lukenut sinulta yhtäkään novellia, joka olisi jotain todellista. Kaikki on niin ilmiselvästi kuviteltua ja kirjoista opittua.
Tekstisi oli kuin kaunis yksityiskohtainen veistos pölyttyneenä lasivitriinissä. Kyseinen veistos on kuulunut joskus jollekin vanhalle herralle, joka piti sivistyssanoista ja joka lopulta kuoli yksinäisyyteen ja punaviiniin.
Che, kiitokseni sinullekin vaivannäöstä.
Itse asiassa pelkäsin, että olet jo siirtynyt paremmille metsästysmaille tai jotain. Teikäläistä ei ole pahemmin näkynyt täällä. Pelkokertoimen jälkeen vain joitain hajanaisia viestejä jos niitäkään, vai muistanko oikein?
"Novellisi luettuani mieleni teki lähinnä potkaista sinua. Ei ei ei. Sinun olisi pitänyt pysyä kaukana koko aiheesta. Kun sinut päästää kävelylle poppelien alle, tulos ei voi miellyttää ainakaan minua."
:)
Tuo mainitsemasi "todellisuus" on kiinnostava näkökulma. Oletko sinä jonkin sortin realisti? Kirjallisuuden kentältä, kuka sinua miellyttää?
Naja, lupaan yrittää ottaa opikseni näistä huomautuksistasi. Sinulla on terävä kieli.
"Tekstisi oli kuin kaunis yksityiskohtainen veistos pölyttyneenä lasivitriinissä. Kyseinen veistos on kuulunut joskus jollekin vanhalle herralle, joka piti sivistyssanoista ja joka lopulta kuoli yksinäisyyteen ja punaviiniin."
Punaviinistä en kyllä ole maininnut halaistua sanaa. :)
Tarkoitus olisi saada jotakin vähemmän hajanaista aikaiseksi, mutta minulla on huono tapa jättää jälkeeni vain keskeneräisiä töitä. Kärsivällinen kun en ole oikein minkään asian suhteen. Kesäloman loppuessa ja syksyn kirjoitusten lähestyessä ylimääräistä aikaa tulee olemaan entistä vähemmän, joten epäilen että en saa pitkään aikaan mitään aikaiseksi.
"Oletko sinä jonkin sortin realisti? Kirjallisuuden kentältä, kuka sinua miellyttää?"
Hmm... Kukas nuo sanat sinua ennen minulle lausui? Yläasteen äidinkielen opettajani ollessani yhdeksännellä luokalla. Puhui samalla tapaa muutenkin kuin sinä. Hänen ansioitaan on se, että päätäni alkaa särkeä aina kun näen kirjoitusvirheitä. Julmaa.
En osannut silloin vastata, sillä en mielestäni tuntenut yhdenkään kirjailijan tuotantoa tarpeeksi hyvin, enkä kyllä tunne vieläkään. En nyt sanoisi, että pidän jostain tietystä kirjailijasta yhden kirjan perusteella. Ehkä pidän vain siitä yhdestä kirjasta ja muu tuotanto voi ollakin mielestäni lähinnä roskaa. Jostain olen saanut päähäni, että haluan saada mahdollisimman laajan käsityksen kaikesta ja se onnistuu parhaiten lukemalla mahdollisimman paljon erilaista kirjallisuutta. Ei siinä ehdi saman kirjailijan eri kirjoja lukea. Joten älä kysy kuka.
Nyt en ole puoleen vuoteen tainnut lukea melkein ollenkaan kaunokirjallisuutta suomeksi, joten siksikin olen vähän pihalla siitä, mistä sitten loppujen lopuksi pidän eniten. Taitaa vähän olla niin, että tietystä psykologisesta linjasta pidän. Henkilöhahmot eivät mielellään saa jäädä vaille syvällisempää tutkintaa. Ja on minussa sitä realistia aika paljonkin. Arkitodellisuuden kuvaaminen uskottavasti ja ihannoimatta on sellaista mitä mielelläni luen.
Viime aikoina olen keskittynyt psykologiaan ja filosofiaan (kun olen miettinyt kumpaa sitten haluan opiskella jatkossa) ja sen tuloksena olen mennyt jotenkin sekaisin kaikesta ja siksi pitääkin todeta: en tiedä mitään yhtään mistään. Vähän niin kuin se Anna Nicole Smith.
Kaikki, mita tuosta tekstistasi voi saada irti tai sanoa, on luultavasti tullut jo sanotuksi, joten taidanpa jattaa kommentoinnin talla kertaa seuraavaan: Jo pelkastaan vastausten paljous tassa kyseisessa tekstissa kertoo hyvin paljon siita, etta olit sitten kirjoittanut loistavasti tai taysin kummallisesti, niin kirjoittamisestasi saa aina aihetta keskusteluun.
Valihuomautus: en ole unohtanut, mika niiden pisteiden merkitys a:n ja o:n paalla taalla Suomessa on, mutta koska itse satun kirjoittamaan talla hetkella Englannista niin en niita voi omille paikoilleen laittaa.
Mita minun pitikaan sanomani... Aivan: oletkos, chapeau, koskaan lukenut Tomi Kontion tuotantoa? Esim. "Kevaalla isa sai siivet" tai "Austraasian viimeiset lapset" ovat lahinna lastenkirjallisuutta; "Uumen" taas hieman vaativampaa. "Hermokuume" sisaltaa kyseisen kirjailijan kolumneja lehdesta Metro seka muutamia esseita ja yhden novellin.
Luepa joskus, ja kerro minulle mita ajattelit. Arvostaisin todella mielipidettasi.
Kas vain, hauska nahda sinuakin, Suzanne. Kiitos myös sinulle.
En ole Kontiota lukenut, sinansa kylla pitaisi. Loytyy talon kirjahyllysta kylla.
*
Mikas sinut on Brittein saarille lennattanyt, jos saan udella?
Minkalainen otokkakesa siella on?
Tarvitsetko aantoohjeita?
Ovatko lokapoksyt edelleen muotia Lontoossa? Ovatko rapparit keksineet hyvia lappia?
Jos saan etaisena ystavana antaa joitakin neuvoja kokeneen matkaajan syvalla rintaaanella:
Pida nappisi erossa hamara-aijien mommoista (niita vaitetaan siellapain myytavan lajapain).
Ala yrita akkivaaria kaannoksia liikenneympyroissa.
Ala raay takalaisille lattahatuille, siita voi syntya kasikahma.
Jos joku arsyttava yrittaa kapaloida, tarayta sita kammenella pain nakoa.
Etta nain. Etkohan nailla evastyksilla selvia. Pida hauskaa!
Toivoo
ystavasi Chapeau
P.S. Oletko kaynyt Buckingham Palacessa? Naitko prisseja?
Tuskin tänne taakse kukaan enää vaivautuu katselemaan, mutta haitanneeko tuo. :)
Kyllä tuli käytyä Buckinhamin palatsissa, tai no ainakin siinä porttien ulkopuolella. Ja ei, yhtään prinssiä ei vilahtanut näköpiirissä, valitettavasti.
Brittein saarille allekirjoittaneen lennätti loma, mutta nyt arki on tuonut jo takaisinkin. Koulua ja muuta, kyllä se tiedetään. Mutta mikäs siinä- ihan mukavaa puhua suomeakin vaihteeksi.
Niin joo. Ei ötököitä, ei ääntöohjetarvetta, ei lökäpöksyjä (kiitos siitä!), ei liikenneonnettomuuksia, mustia silmiä eikä katukauppaa.
Terveenä ja pirteänä ja punaposkisena päästiin takaisinkin; teitä kaikkia tänne katsomaan.
Kiitos, ystäväni Chapeau. :)
...Suzanne. Vai ei prinssejä näkynyt.
--mutta kirjoitustapasi tuo mieleeni monsieur Moorcockin. Hyvin esteettistä, hyvin intensiivistä (toisinaan kuvailu on hiukan liian ylitsevuotavaista, mutta vain toisinaan). Ja kaikkien kauniiden kerrosten alla majailee, hmm, angstahtava eksistentialisminpoikanen. Ehkä menee metsään, mutta itse tulkitsin sen näin. Outoa (ja kunnioitettavaa) että lähes juonesta ja motiiveista vapaasta pysähtyneisyydestä voi saada näin paljon irti. En halua kuulostaa liian lipevältä mutta tällä palstalla erotut eduksesi kuin tähti-talvikki virmajuurista tai Dostojevski amerikkalaisista komediasarjoista tai votka pussikaljasta tai Feeniks varpusista tai, no ymmärrät kyllä mitä tarkoitan. Säilytä vähintäänkin tuo taso ja ryhdy kuuluisaksi kirjailijaksi mikäli et vielä sellainen ole.