Mitkä ovat ns. selviä merkkejä masennuksesta? Olen jo hetken epäillyt olevani masentunut, mutta en tahdo syöksyä johtopäätöksiin noin vain. En vain millään pysty muistamaan koska olin viimeksi onnellinen eikä minun tarvinnut pingottaa kasvojani tekohymyyn jotta toiset luulisivat asioideni olevan kunnossa. On tässä jo muutama vuosi mennyt tällaisessa unenomaisessa horteessa jossa jokainen päivä toistaa samaa kaavaa ja vain tapahtumapaikka on hieman vuosien saatossa muuttunut.
Tämä kai saattaa joidenkin mielestä kuulostaa naurettavalta, mutta en tiedä onko minulla oikeutta olla masentunut. Minua ei koskaan varsinaisesti kiusattu koulussa eikä kotioloni olleet mitenkään ahdistavat. Kavereita minulla oli aina yläasteen loppuun asti, jonka jälkeen suurin osa lähti eri kouluihin ja välimme katkesivat (emme olleet erityisen läheisiä, he olivat ystäviäni vain ettei minun tarvinnut olla yksin). Hyviä ystäviä minulla ei koskaan ole ollut yhtään. On minulla vieläkin muutamia kavereita, mutta viime vuosina kun ahdistuneisuuteni on lisääntynyt, he eivät jaksa tavata minua kovinkaan usein vaikka olen kaikkeni tehnyt ettei heidän tarvitsisi nähdä pahaa oloani.
Olen nyt uuden työn saatuani tutustunut työkavereihini ja uskallan jopa sanoa ystävystyneeni heidän kanssaan. He ovat kaikki erittäin tärkeitä minulle ja saavat minut jopa tuntemaan oloni paljon tervetulleemmaksi kuin vanhat ystäväni. Silti tunnen oloni ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Vietämme porukalla jonkin verran aikaa yhdessä ja aina jos esim. pelaamme jotain missä täytyy jakautua ryhmiin, kaikki muut alkavat heti kutsua toisiaan tyyliin "Hei tuu sä mun ryhmään" mutta kukaan ei koskaan halua minua ryhmäänsä ja olen aina se joka vain lopulta menee siihen ryhmään jossa on vähiten porukkaa. Minua ei myöskään aina pyydetä mukaan jos he tekevät jotain yhdessä vapaa-ajalla. En tiedä mitä teen väärin. En ole koskaan yrittänyt näin paljon saada ihmissuhteita onnistumaan ja kun tämäkään ei ole tarpeeksi, en tiedä mitä voin enää tehdä. En vain osaa nykyään enää päästää ihmisiä lähelleni vaikka kuinka haluaisin. Pelkään että he näkevät sen ihmisen joka todella olen ja pettyvät.
Tiedän etteivät ongelmani kuulosta suurilta ja siksi en tiedä mitä pitäisi tehdä. Aina sanotaan että pitäisi hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä. Milloin sitten on liian myöhäistä? Onko jo liian myöhäistä kun mietin itsemurhaa lähes päivittäin? Aina kun teen jotain mikä saattaa päättyä huonosti, ajattelen vaistomaisesti ettei se haittaa jos mokaan, aina on pakotie. Tämä ei kai ole normaalia? Silti pelkään mennä ammattiauttajalle. Mitä sanoisin? "Moi, mulla taitaa olla taipumusta masennukseen", ei oikein kuulosta joltain mitä sanoisin. Pelkän kuollakseni että minut nauretaan ulos koska olen kuvitellut kaiken. Tiedän ettei näin tietenkään tehdä, mutta pelkään silti.
En puhu tästä oikeastaan kenenkään kanssa, ei ole ketään jolle puhua. Perheelleni en ehdottomasti voi puhua. Isälleni olen aina ollut pettymys ja vaikka tiedän että äitini rakastaa minua, luulen ettei hän silti välitä. Tai kai hän välittää, mutta ei halua uskoa minulla olevan ongelmia. Kyllä hän tietää että olen ollut onneton vuosia, hän vain ei sano mitään. Jos joskus sanon ystävilleni että on paha olo, he ovat vain hetken hiljaa ja jatkavat sitten omia juttujaan kuin en olisi sanonut mitään. Eräs kaverini huomauttelee että voisin olla onnellinen jos vain haluaisin. Onko se todella halusta kiinni? Miksi ihmeessä olisin valinnut olla onneton? En halua neuvoja heiltä, haluaisin vain että he kuuntelisivat ja osoittaisivat että he välittävät. En jaksa enää pitää tätä kaikkea sisälläni ja usein itken koko yön ihan vain uupumuksesta. Päivisin olen koko ajan väsynyt vaikka sitten nukkuisinkin 12 tuntia putkeen enkä jaksa nousta aamulla sängystä kun en enää koe siihen olevan mitään syytä.
Olen viimevuosina kehittänyt itselleni järjettömän pelon katoamisesta. Olen aina pelännyt yksinjäämistä, mutta nyt siitä on tullut oikea kammo. Ihmisjoukossa ja jopa tutussa porukassa tuntuu ettei kukaan näe minua. Muiden katse hyppää aina minun ylitseni ja vaikka huutaisin kukaan ei kuule. En uskalla toteuttaa itseäni ja vaikka nuorempana olin taiteellisesti jopa suhteellisen lahjakas, nykyään en pysty tekemään yhtään mitään mistä silloin nautin. En kiinnostu enää mistään. Tämä ahdistaa minua. Tuntuu ettei minulla ole mitään toivoa jäljellä kun en odota yhtään mitään tulevaisuudelta. En pysty suunnittelemaan elämääni edes vuoden päähän ja silti tuntuu etten elä edes tässä hetkessä. Suurimman osan ajasta en koe edes olevani elossa. Tuntuu kuin olisin vain kertoja jonkun muun elämässä eikä mikään mitä teen vaikuta mihinkään. Onko tässä edes mitään järkeä?
En edes tiedä miksi kirjoitin tämän enkä odota kenenkään pystyvän auttamaan minua. Haluan kai vain että joku lukee tämän. Tästä puuttuu paljon siitä mitä halusin sanoa, mutta jätin ne pois koska tämä on nyt jo tällainen romaani, pahoittelen. Ja näin jälkikäteen kun tätä luen, hävettää oikein kun järjestän niin suuren asian niin pienestä. Kuulostan kai vain sekavalta. Kiitos silti jos joku jaksoi lukea, se merkitsee minulle enemmän kuin sanat riittävät kuvaamaan.
Tämä kai saattaa joidenkin mielestä kuulostaa naurettavalta, mutta en tiedä onko minulla oikeutta olla masentunut. Minua ei koskaan varsinaisesti kiusattu koulussa eikä kotioloni olleet mitenkään ahdistavat. Kavereita minulla oli aina yläasteen loppuun asti, jonka jälkeen suurin osa lähti eri kouluihin ja välimme katkesivat (emme olleet erityisen läheisiä, he olivat ystäviäni vain ettei minun tarvinnut olla yksin). Hyviä ystäviä minulla ei koskaan ole ollut yhtään. On minulla vieläkin muutamia kavereita, mutta viime vuosina kun ahdistuneisuuteni on lisääntynyt, he eivät jaksa tavata minua kovinkaan usein vaikka olen kaikkeni tehnyt ettei heidän tarvitsisi nähdä pahaa oloani.
Olen nyt uuden työn saatuani tutustunut työkavereihini ja uskallan jopa sanoa ystävystyneeni heidän kanssaan. He ovat kaikki erittäin tärkeitä minulle ja saavat minut jopa tuntemaan oloni paljon tervetulleemmaksi kuin vanhat ystäväni. Silti tunnen oloni ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Vietämme porukalla jonkin verran aikaa yhdessä ja aina jos esim. pelaamme jotain missä täytyy jakautua ryhmiin, kaikki muut alkavat heti kutsua toisiaan tyyliin "Hei tuu sä mun ryhmään" mutta kukaan ei koskaan halua minua ryhmäänsä ja olen aina se joka vain lopulta menee siihen ryhmään jossa on vähiten porukkaa. Minua ei myöskään aina pyydetä mukaan jos he tekevät jotain yhdessä vapaa-ajalla. En tiedä mitä teen väärin. En ole koskaan yrittänyt näin paljon saada ihmissuhteita onnistumaan ja kun tämäkään ei ole tarpeeksi, en tiedä mitä voin enää tehdä. En vain osaa nykyään enää päästää ihmisiä lähelleni vaikka kuinka haluaisin. Pelkään että he näkevät sen ihmisen joka todella olen ja pettyvät.
Tiedän etteivät ongelmani kuulosta suurilta ja siksi en tiedä mitä pitäisi tehdä. Aina sanotaan että pitäisi hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä. Milloin sitten on liian myöhäistä? Onko jo liian myöhäistä kun mietin itsemurhaa lähes päivittäin? Aina kun teen jotain mikä saattaa päättyä huonosti, ajattelen vaistomaisesti ettei se haittaa jos mokaan, aina on pakotie. Tämä ei kai ole normaalia? Silti pelkään mennä ammattiauttajalle. Mitä sanoisin? "Moi, mulla taitaa olla taipumusta masennukseen", ei oikein kuulosta joltain mitä sanoisin. Pelkän kuollakseni että minut nauretaan ulos koska olen kuvitellut kaiken. Tiedän ettei näin tietenkään tehdä, mutta pelkään silti.
En puhu tästä oikeastaan kenenkään kanssa, ei ole ketään jolle puhua. Perheelleni en ehdottomasti voi puhua. Isälleni olen aina ollut pettymys ja vaikka tiedän että äitini rakastaa minua, luulen ettei hän silti välitä. Tai kai hän välittää, mutta ei halua uskoa minulla olevan ongelmia. Kyllä hän tietää että olen ollut onneton vuosia, hän vain ei sano mitään. Jos joskus sanon ystävilleni että on paha olo, he ovat vain hetken hiljaa ja jatkavat sitten omia juttujaan kuin en olisi sanonut mitään. Eräs kaverini huomauttelee että voisin olla onnellinen jos vain haluaisin. Onko se todella halusta kiinni? Miksi ihmeessä olisin valinnut olla onneton? En halua neuvoja heiltä, haluaisin vain että he kuuntelisivat ja osoittaisivat että he välittävät. En jaksa enää pitää tätä kaikkea sisälläni ja usein itken koko yön ihan vain uupumuksesta. Päivisin olen koko ajan väsynyt vaikka sitten nukkuisinkin 12 tuntia putkeen enkä jaksa nousta aamulla sängystä kun en enää koe siihen olevan mitään syytä.
Olen viimevuosina kehittänyt itselleni järjettömän pelon katoamisesta. Olen aina pelännyt yksinjäämistä, mutta nyt siitä on tullut oikea kammo. Ihmisjoukossa ja jopa tutussa porukassa tuntuu ettei kukaan näe minua. Muiden katse hyppää aina minun ylitseni ja vaikka huutaisin kukaan ei kuule. En uskalla toteuttaa itseäni ja vaikka nuorempana olin taiteellisesti jopa suhteellisen lahjakas, nykyään en pysty tekemään yhtään mitään mistä silloin nautin. En kiinnostu enää mistään. Tämä ahdistaa minua. Tuntuu ettei minulla ole mitään toivoa jäljellä kun en odota yhtään mitään tulevaisuudelta. En pysty suunnittelemaan elämääni edes vuoden päähän ja silti tuntuu etten elä edes tässä hetkessä. Suurimman osan ajasta en koe edes olevani elossa. Tuntuu kuin olisin vain kertoja jonkun muun elämässä eikä mikään mitä teen vaikuta mihinkään. Onko tässä edes mitään järkeä?
En edes tiedä miksi kirjoitin tämän enkä odota kenenkään pystyvän auttamaan minua. Haluan kai vain että joku lukee tämän. Tästä puuttuu paljon siitä mitä halusin sanoa, mutta jätin ne pois koska tämä on nyt jo tällainen romaani, pahoittelen. Ja näin jälkikäteen kun tätä luen, hävettää oikein kun järjestän niin suuren asian niin pienestä. Kuulostan kai vain sekavalta. Kiitos silti jos joku jaksoi lukea, se merkitsee minulle enemmän kuin sanat riittävät kuvaamaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
asioita.Masentunut on silloin,jollei mikään kiinnosta ei jaksa muuta kun olla vaan.
Näinkään mene.
"Nykyisessä tautiluokituksessa masennustilat jaotellaan lieviin, keskivaikeisiin ja vakaviin. Tietyt masennusoireet ovat näille yhteisiä, vakavasta masennuksesta puhtaan kun masennusoireita on masentuneen mielialan lisäksi monia ja ne ovat laadultaan vaikeita ja jatkuvia. Lievän depression hoidossa painottuvat erilaiset psykoterapiat ja potilaan omat keinot vaikuttaa tilanteeseensa: elämäntavat, asenteet, liikunta, kirkasvalohoito jne. Vaikeimmassa depressiossa paha olo on jo käytännössä lamannut henkilön, kaikki rohkaisuksi tarkoitettu patistelu saattaa vain lisätä potilaan syyllisyyttä, masennuksen tyyppioireet ovat selkeitä ja voimakkaita ja alkaa ilmetä koko elimistön häiriötila: monet hermokemialliset ja hormonaaliset tasapainotilat järkyttävät. Masennustila on muuttunut sairaudeksi.
Masennus- ja uupumustilat arkikielessä tai lehdistössä voivat tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Saatetaan tarkoittaa lyhytaikaista mielipahaa, elämänkriisiä tai pettymyksen tai menetyksen tuottamaa surua. Vakavan masennuksenkin alku ajoittuu usein elämänkriisiin, loukkaukseen, pettymykseen tai vaikeaan uupumukseen. Normaalissa reaktiotilassa ihmisen mieli kuitenkin löytää melko nopeasti uuden tasapainon ja keinot käsitellä tilannetta. Pahimmassa tapauksessa kriisi kuitenkin laukaisee nopeamman tai hitaamman noidankehän, "lumivyöryilmiön", jossa ihminen vähitellen alkaa voida yhä huonommin. Kielteiset tapahtumat, tunteet ja ajatukset ruokkivat toisiaan ja henkilö saa helposti vähitellen lisää hyviä syitä voida huonosti."
Lähde: Introspekt
Moi :)
Mulla on aikalailla sama tilanne mun elämässä menossa tällä hetkellä että et ole yksin :)
Kavereita on vain skolassa eli en ole vapaa ajalla kenenkään kanssa mutta en kuitenkaan ota siitä paineita koska olen sosiaalinen ihminen ja annan kaikille mahdollisuuden puhua.
Mäkin aattelin ja pohdiskelin että onko mulla masennus ja sitten kun luin masennuksesta niin päättelin heti että toihan mulla on.
Ei mulla mitään masennusta ollu. Se oli vaan omanitteni luoma käsitys jota aloin uskoa todeksi.
Ihan niin kuin plasebo lääke! (Siis se lääke joka ei oikeesti tee mitään mutta ihminen uskoo sen parantavaan vaikutukseen ja siis parantuu)
Ja hei, me kaikki pelätään että me jäädään yksin, se nuoruuden yksi yleisimmistä vaivoista, älä siis vaivaa päätäsi sillä se on ihan normaalia :)
Mulla on muuten ihan sama juttu tossa ryhmään menemisessä.Se ei tunnu kivalta mutta aina pääsee johonkin ryhmään mukaan. Kyllä se muuten siitä kun tulee tutuiksi muiden kanssa.
Tsemppiä sulle ja Jumalan siunausta :)
http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19
^ Toi on lääkärien käyttämä testi. Ei tietenkään kerro kaikkea, mutta on suuntaa antava.
Kaikilla on tietysti erilaisia oireita myös. Muistaakseni siinä mm. kysytään "onko painosi pudonnut" eikä huomioida että jotkut masentuneet lihovat paljonkin kun syövät ahdistukseen.
Sinun kirjoituksesi oli todella koskettava. Sinun pitää oikeasti mennä puhumaan vaikka vain terveyskeskuksen sairaanhoitajalle. Jos et tiedä mitä siellä sanot, ota tuo kirjoituksesi mukaan. Sinä et pysty kuvittelemaan tuollaisia ajatuksia, ne ovat aivan totta, eikä sinulle tule kukaan nauramaan. Sinulla on aivan selvästi paniikkihäiriö, jota pystytään lievittämään lääkityksellä.Ja ne ammatti-ihmiset auttavat sinua ratkaisemaan ongelman josta kaikki on lähtöisin. Sen jälkeen olet todellakin vahvempi ja voimakkaampi kohtaamaan maailman, jolla on sinulle vielä tarjottavana ihana elämä. Ole kiltti ja mene hakemaan apua nyt, asiat mutkistuu kun ne pitkittyy. Toivon sinulle onnellista ja pitkää loppu elämää.
Minulla on asiat aikalailla samoin. Pelkään olevani hieman masentunut. Nykyään koko elämä on sellasta "sumussa kulkemista", tai siis en ole niin kiinnostunut asioista kuin ennen. En millään jaksaisi tehdä mitään, ainoastaan olla. Ja kuitenkin samalla haluaisin tehdä jotain uutta ja mieltä piristävää, mutta en vain jaksa tai kykene siihen.
Minulla on joitakin kavereita joiden kanssa vietän aikaa koulussa. Huom, tarkoitin tosiaan 'vain' kavereita, en todellisia ystäviä. He ovat, samoin kuin sinulla vain seurana koulussa, ettei tarvitse olla yksin. Minua ahdistaakin ihan hirveästi se että nyt 9lk:n jälkeen joutuu erileen heistä. En kuitenkaan saa lukiossa kavereita, kun minun on niin vaikea tutustua vieraisiin ihmisiin. Eikä kukaan kumminkaan halua tutustua minuun. Olen niin ujo ja hiljainen ja itsetuntokin on matalalla. Vapaa-ajallani en ole käynyt kellään kaverillani noin kolmeen vuoteen. Eikä kukaan kaveri ole vastaavasti käynyt meillä. Eivätkä he edes koskaan kutsu minua mukaan minnekään. Se tuntuu todella ikävältä. Ja kuitenkin he sitten koulussa tulevat luokseni kertomaan iloisesti mitä kaikkea he tekivät ja kuinka mahtavan hauskaa oli. Olen kai heille sellanen 'varakaveri', eli jos muita kivempia ja parempia kaveereita ei ole paikalla niin minunkin kanssa voi olla. Olen aina vain kotona tylsistyneenä.
Koulumenestykseni on hyvä. Kai minussa on perfektionistin piirteitä. Mutta voi että jos epäonnistun ja jään tavoitteestani, esim saan kokeesta huonomman numeron kuin olisi pitänyt. Olen sen jälkeen aivan maassa enkä pysty oikeastaan ajattelemaankaan mitään muuta kuin epäonnistumista sen päivän. Seuraavana päivänä jo yleensä helpottaa.
Koulussa inhoan kaikkia paritehtäviä. Melkeen rukoilen aina tunnin alussa ettei meillä olisi sellasta. Koska minä olen se joka jää ilman paria. Sitten minä joudun kolmanneksi jonnekin ja se on todella epämukavaa, etenkin kun tietää että ha eivät erityisemmin pidä minusta ja haluaisivat olla kahdestaan.
Nykyään minua ei onneksi kiusata enää, kuten seiskalla ja vähän kasillakin. Tietysti aina välillä eräs möläyttää jotain ilkeää tai muuten vaan epämukavaa ja nöyryyttävää. Tällä tyypillä on inhottava tapa nolata ihmisiä koko luokan edessä. Kai se haluaa pönkittää itseään, mutta ei sen edes luokan ja yhtenä koko koulun suosituimpana poikana tarvitsisi. Vaikkei se nyt vähään aikaan ole kiusannut minua mitenkään aktiivisesti, pelkään siltikin vielä tätä luokallani olevaa kiusaajaa niin että kierrän hänet aina mahdollisimman kaukaa ja mietin kuumeisesti mitä sanon tai teen jos se keksiikin ruveta solvaamaan.
Yleensä vain jumitun tietokoneen eteen tekemättä mitään kovinkaan tähdellistä. Ennen rakastin lukemista ja piirtämistä, mutta nykyään nekin tuntuvat melkeinpä pakkopullalta. Joskus saatan jaksaa innostua piirtämäänkin, mutta todella harvoin. Ja heti kun joku ei onnistu ja mene niin kuin haluan niin lopetan.
Ei tämän tekstinpätkän kirjoittamisessa kai ollat järkeä, eikä tämä mitenkään auta aloittajaa, mutta kirjoitinpahan kumminkin.
Olet ainutkertainen yksilö ja vain sinä tiedät oman tilasi. Jos tunnet itsesi masentuneeksi, olet masentunut. Jos mietit itsemurhaa, kannattaa ehdottomasti hakea apua. Elämästä pitää nauttia, kun sitä vielä kestää. Ja jos joku on sanonut, että voisit itse ns. "päättää" olevasi onnellinen, haistata hänelle paskat pääsi sisällä. Tuo ihminen ei ole selvästikään koskaan ollut masentunut. Masentunut ihminen ei päätä masennuksestaan. Ei onnellisuus mikään asenne ole.
Ja jos lähistöllesi ei ole osunut ihmisiä jotka välittäisivät sinusta, sinun on etsittävä muualta. Kuitenkaan ihminen ei voi tukeutua muihin, vaan kaikki lähtee itsestä.
-nimim. aina ollut "yksin" ja huomannut asian.-
Lopulta nekin ihmiset, joilla on paljon tukea, joutuvat itse ratkaisemaan ongelmansa, kukaan ei tee sitä heidän puolestaan.