Miten selvisitte kodin siivouksesta ennen "tautinne" toteamista? Odotan itse tulosta "hävityksen kauhistuksen" sekaisessa kodissa. Yhtään tavaraa ei saa laitetuksi paikalleen, tiskauksesta, imuroimisesta tai pyykin pesemisestä puhumattakaan. Miten saisin asian muuttumaan vai hyväksynkö tämän oireistona jolle en voi mitään? Edes silmälaseja en saa pestyksi... vajaatoimintaa epäilen, oireet viittaavat siihen. Asun yksin, asuinkumppania ei ole. Muut eivät usko siihen, että en saa aikaiseksi siivota ja pitävät laiskana =(
aikaansaamaton
Ihaa
9999
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
on mies ottanut vastuuta kodin kunnossapidosta, niin hyvin kuin se häneltä vain sujuu. Koti ei
kuitenkaan ole läheskään niin siisti ja järjestyksessä, kuin ennen joulua, kun oireeni pahenivat. Olen hyvin aloitekyvytön ja se kuuluu taudin kuvaan. Kertakaikkiaan ei vain jaksa ajatella siivoamista tai mitään muutakaan. Tulee lösähdettyä sohvan pohjalle..
Parempia päiviä odotellessa ja lääkityksen vaikutusta odotellessa...
häpeää siitä että et saa pidettyä kotiasi kunnossa? Tiedän että oireet liittyvät tähän vajaatoimintaan mutta silti tunnen häpeää eikä luonto anna periksi pyytää apua.
T: Sikolätti
KYLLÄ! niin kauan menee hyvin, kunnes tulee vieraita käymään...sitten hävettää..
mutta olen neljän lapsen äiti ja todellakin siisti ihminen oikeasti. (ainakin ennen olin) Ja se vie turhaa energiaa, kun tiedän, että pitäisi siivota, mutta kun vaan ei jaksa.
Kuitenkin eniten tunnen tuskaa siitä, että en jaksa olla äiti lapsilleni ja olen tuskastunut ja hermostunut ja rähjään kotona lapsille hleposti. Se on suurin häpeäni tällä hetkellä!!
Yritin kyllä selittää lapsilleni, että en ole kunnossa ja olen väsynyt, enkä jaksaisi oikein edes ajatella asioita. Niinpä 10v. tyttöni heitti vastakysymyksen, että "ookko sä sitte sekoamassa??!!" Sinä sitten yritin selittää...
Minä olen yksinhuoltaja. Ruuan laitosta aloin luovuttamaan ensimmäisenä pari vuotta sitten ja silloin siirryttiin eineksiin. En ole siivonnut puoleen vuoteen enää kunnolla asuntoa, mattoja en ole pessyt enkä tomuttanut pariin vuoteen....tiskit saattavat seistä kuukauden... asioista vain pikku hiljaa on joutunut tinkimään, luopumaan, luovimaan jne. Kauppareissuakaan ei enää tee ylimääräsitä, vain jos joku muukin asia on, eli lähinnä työmatkan yhteydessä. Viikonloppuna kauppaan ei jaksa mennä... Ei siinä muu auta kuin vain yrittää elää siten kuin parhaaksi katsoo. Minäkin olen yrittänyt lapselleni kertoa, että äidillä on nyt sairaus, joka tekee todella väsyneeksi ja siksi tilanne on nyt tämä. Välillä hän kyselee, kuinka kauan vielä menee että lääkitys alkaa auttamaan. Olen nyt vastaillut että ehkä kesään mennessä....
Vieraita en ole kutsunut koska paitsi kodin kunto hävettää aivan liian paljon, mutta enhän edes jaksaisi seurustella heidän kanssaa.
että tämä sekotetaan helposti masennukseen, vaikkakin se on kurjaa ja väärin tänä päivänä, kun lääkäreillä tulisi olla tietoa enemmän.
Koska sun lääkitys on aloitettu. Mulla vasta pari viikkoa sitten, joten voi olla vielä pitkä taival edessä, ennenkuin alkaa oireet helpottamaan. Se on myös tähän kaiken muun lisäksi kurjaa, että iloisuus on kadonnut olemuksestani ja olen mielestäni melko totinen tällä hetkellä.
Lääkitys aloitettiin syyskuussa. Eli syksy oli semmoista etsikkoaikaa, jolloin tuli lopullinen romahdus, en päässyt enää sängystä ylös, jäin töistä pitkälle sairaslomalle jne. Nyt olen oppinut jo elämään iisimmin. Otan työn rauhallisemmin, huilin kun siltä tuntuu, ja kotona en tee tasan mitään jos siltä tuntuu. Aika paljon vielä tuntuu siltä. Joskus iskee siivousinto ja sitten sillä pärjääkin taas pitkälle...
Eli on pirteämpiä aikoja ja väsyneempiä aikoja, lääkityksen tasoa vielä haetaan.... Olen kuullut että jollain on mennyt jopa yli vuosi että tasapaino on löytynyt. Pitää vain uskoa, että kyllä se sieltä joskus kohdalle osuu...
Tuosta iloisuudesta sen verran että töissä kyllä naureskelen työkavereiden kanssa kahvitauolla jonkun verran ja vaikuttaa siltä että olen joidenkin mielestä välillä niin iloinen että enhän minä "sairas olekaan".... ihan kuin minulla pitäisi olla koko ajan suunpielet alaspäin...?
Tämän päivän lehdessäkin oli artikkeli siitä että lääkärit keskittyvät liikaa hoitamaan depressiota ja eivät noteeraa oikeita sairauksia. Tässä sairaudessa raja on todella häilyvän oloinen, oireet ovat niin samat. Veriarvot tosin paljastavat sairauden. Kummallista kyllä joillekin lääkäreille näyttää olevan kirjoitusten perusteella ylivoimaista uskoa labratuloksia ja potilaan oireita (siis ne muut, kuten kuiva iho, palelu, jne)...?
Toisilla kestää pitkään ennen kuin löytävät sopivan lääkityksen (jos edes löytävät). Mulla on ollut tyroksiini jo toista vuotta, mutta koti on usein hirveässä kunnossa. Kun tulee vieraita, ei millään jaksaisi siivota, ja jos siivoaa, niin ei jaksaisi seurustella. Lääkityksessä ei ole helppoa tietää, onko liian vähän vai liian paljon. Oireet voivat olla samat tai mennä ristiin.
Totta on, että poitilaiden oireita ei kuunnella ja usein mennään siihen helpoimpaan diagnoosiin, masennus. Liikaa tuijotetaan viitearvoihin, jotka ovat vielä väärin määritellyt.
Muistelen kauhulla sitä aikaa, kun olin liikatoimintainen ja todella huonovointinen! Sairastelin rankan flunssan monta kertaa vuodessa, syke oli ties mitä, hiki virtasi, öitä en nukkunut, päivät nuokuin ja vätystelin... Miten ihmeessä oon saanut käytyä koulussa ja töissä?? Koti oli kamalassa (suorastaan hävettävässä) kunnossa ja rappiolle joutunut parisuhdekin katkesi.
Myöhemmin uusien elämänvaiheiden ja kilpparileikkauksen jälkeen tuli vajaatoiminta "ihanine" liikakiloineen ja muine oireineen, mutta onneksi koti pysyi aiempaa paremmin hanskassa. Ehkä siksi, että vaikka ensin vajaatoiminta iski rankasti ja lihoin paljon, niin ajoissa alettu lääkitys kuitenkin tehosi lopulta, enkä päässyt niin huonoon kuntoon kuin liikatoiminnan kanssa. Uusi parisuhdekin kesti hyvin!
Tiedän tunteen, ihmisten kurjat kommentit ja ajattelemattomuus satuttavat oikeastaan eniten! Vuosien mittaan olen saanut kuulla olevani ties mitä laiskasta mielisairaasta turpoavaan ja mässyttävään läskimoosekseen saakka. Koita siinä sitten pitää puoliasi ja todeta olevasi sairas, kun ei kukaan usko!
Ei tässä auta muuta kuin koittaa pysyä pystyssä, hoitaa itsensä mahdollisimman hyvin (mikä on sekin välillä hankalaa, kun terveydenhuolto on mitä on) ja antaa ihmisten puhua paskaa. Ehkä ilkkujilla osuu joskus pilkka omaan nilkkaan ja saavat kokea itsekin miltä tuntuu olla "laiska lintsari, joka vaan syö ja makaa"!
Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin tämän sairauden kanssa kamppaileville!
Ja tosiaan nuo ilkkujat jotka pilkkaavat etteivät voisi IKINÄ nukkua iltapäivällä kolmeen missään olosuhteissa, heillä voisi tosiaan osua tuo pilkka omaan nilkkaan... :)
Kyllä tässä on sellaisia kommentteja itse kukin kuultu että...