Nyt alkaa tältä pojalta loppua uskoa elämään.
Miten ihmeessä sitä voikin epäonnistua kaikessa? En muista milloin olisin saavuttanut jotain sellaista josta olisin erityisen iloinen tai ylpeä. Tämänhetkisen elämäni suurin saavutus taitaa olla tuo kaupassa asiointi. En jaksa uskoa enää onnistumiseeni millään elämän osa-alueella.
Ihmissuhteeni ovat kuihtuneet minimiin. Ymmärrän sen kyllä: ei kukaan jaksa katsella tällaista tylsää mörköä. Joskus osasin olla hauska, heitin hyvää läppää ja ihmiset viihtyivät seurassani. Nyt he ovat kadonneet elämästäni. En tiedä miten alottaisin uusien ihmissuhteiden rakentamisen. Kukaan tuskin ottaa vapaaehtoisesti masentunutta ja halutonta ihmistä kaverikseen.
Olen mielestäni ollut aina ikuinen epäonnistuja. Aina kun on ollut jotain suurta edessä, olen osannut tyriä -ja hyvin olen osannutkin. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan mainita ylioppilaskirjoitukset. Muuten koulunkäynti sujui ihan mainiosti, ehkä jopa keskivertoa paremmin mutta sitten näiden "todellisten kokeiden" edessä romahdin. Alisuoriuduin. Tämä oli tietysti vain yksi esimerkki, mutta vastaavanlaiset kokemukset ovat syöneet itsetuntoni lähes nollalukemiin, enkä näin ollen uskalla epäonnistumisen pelossa tarttua elämän haasteisiin.
Alisuoriutuminen ja ainainen epäonnistumisen tunne ovat laukaisseet myös syvän itseinhon. Joskus tunnen katselevani itseäni kolmannen osapuolen silmin katsottuna: "Siinä se taas istuu, tuo hölmö virne naamalla. Eikä se taaskaan osaa tehdä mitään. Hitto mikä tyyppi"
Jotenkin kuitenkin olen onnistunut selviytymään näistä vuosista. Se on pitkälti sen ansiota, että sisimmässäni on vielä sellainen pieni tunne ja toivo paremmasta huomisesta. Ehkä minä vielä jonain päivänä onnistun, ehkä minä vielä kerran pystyn ylittämään itseni ja voisin olla kerrankin ylpeä siitä mitä olen tehnyt!
Nyt tämäkin pieni toivonkipinä alkaa hyytyä.
Miten ihmeessä sitä voikin epäonnistua kaikessa? En muista milloin olisin saavuttanut jotain sellaista josta olisin erityisen iloinen tai ylpeä. Tämänhetkisen elämäni suurin saavutus taitaa olla tuo kaupassa asiointi. En jaksa uskoa enää onnistumiseeni millään elämän osa-alueella.
Ihmissuhteeni ovat kuihtuneet minimiin. Ymmärrän sen kyllä: ei kukaan jaksa katsella tällaista tylsää mörköä. Joskus osasin olla hauska, heitin hyvää läppää ja ihmiset viihtyivät seurassani. Nyt he ovat kadonneet elämästäni. En tiedä miten alottaisin uusien ihmissuhteiden rakentamisen. Kukaan tuskin ottaa vapaaehtoisesti masentunutta ja halutonta ihmistä kaverikseen.
Olen mielestäni ollut aina ikuinen epäonnistuja. Aina kun on ollut jotain suurta edessä, olen osannut tyriä -ja hyvin olen osannutkin. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan mainita ylioppilaskirjoitukset. Muuten koulunkäynti sujui ihan mainiosti, ehkä jopa keskivertoa paremmin mutta sitten näiden "todellisten kokeiden" edessä romahdin. Alisuoriuduin. Tämä oli tietysti vain yksi esimerkki, mutta vastaavanlaiset kokemukset ovat syöneet itsetuntoni lähes nollalukemiin, enkä näin ollen uskalla epäonnistumisen pelossa tarttua elämän haasteisiin.
Alisuoriutuminen ja ainainen epäonnistumisen tunne ovat laukaisseet myös syvän itseinhon. Joskus tunnen katselevani itseäni kolmannen osapuolen silmin katsottuna: "Siinä se taas istuu, tuo hölmö virne naamalla. Eikä se taaskaan osaa tehdä mitään. Hitto mikä tyyppi"
Jotenkin kuitenkin olen onnistunut selviytymään näistä vuosista. Se on pitkälti sen ansiota, että sisimmässäni on vielä sellainen pieni tunne ja toivo paremmasta huomisesta. Ehkä minä vielä jonain päivänä onnistun, ehkä minä vielä kerran pystyn ylittämään itseni ja voisin olla kerrankin ylpeä siitä mitä olen tehnyt!
Nyt tämäkin pieni toivonkipinä alkaa hyytyä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli kuin omasta kynästä. Itsetunto on pohjamudissa ja takana liuta epäonnistumisia varjostamassa mieltä ja jotka pyörivät päässä eivätkä unohdu.
Tuo epäonnistuminen on kuin oravanpyörä, ensin miettii etukäteen epäonnistumistaan, tosi paikan tullen tietenkin epäonnistuu, mielii masentuu joka kerta enemmän ja kierre on valmis..
No moi! Itse olen täysi punikki sosiaalidemokraatti.Minä liityin vuosi sitten Demarien jäseneksi johan itsetuntoni noui.Olen oman paikkakunnan työväinyhdistyksen jäsen henkeen ja vereen asti ja olen täysi Punikki.Yleensä työväin yhdistyksissä on kivaa porukkaa. Me Punikit ei olla yhtään ylpeitä.Sain itsetuntoni takaisin kun päätin lähteä harrastamaan politiikkaa. T: PunikkiRuusu