Mä olen sairastanut bulimiaa yli kaksi vuotta, ja olen nyt lukion 1. luokalla. Tosi kauan meni, ennenkuin jollain tapaa myönsin sen itselleni.
Kaikki alkoi siitä, kun 7. luokan keväällä laihdutin 17kg, ja olin ihannemitoissani. Laihdutin kuitenkin väärin; söin aivan liian vähän, ja liikuin aivan törkeästi. Kesä meni hyvin, mutta syksyllä taas ruoka alkoi maittamaan. Vaikka paino olikin noussut ihannemitoista vain pari kiloa, tunsin itseni jälleen läskiksi. Pelkäsin lihomista, joten aloin oksentamaan. Aluksi se oli vain satunnaista pientä painonhallintaa oksentamalla, mutta voitte varmaan arvatakin, kuinka kävi..
Pahin vaihe on varmastikin ollut 9. talvella, jolloin oksennin 4 kertaa päivässä. Painoa oli tietysti kertynyt, ja itsetuntoni oli huono. Kuitenkin, tämän pahimmaan vaiheen jälkeen tilani alkoi parantua. Oksentamiset harvenit, ja loppuivat kesän tullessa. Aloin jotenkin hyväksymään jälleen itseni.
Käännekohta tuli kuitenkin loppukesällä, kun olin sisarusteni kanssa katsomassa tätiäni, ja ollessamme lähdössä, tätini sanoi minulle sisarusteni ja serkkujeni kuulleen minun lihoneen. Tiesin nyt, mitä muut minusta ajattelivat. "Läski". Itsetuntoni laski, ja oksentaminen alkoi.
Vasta n. kuukausi sitten ymmärsin, että minulla oli bulimia. Olin isovanhempieni luona, oksentamssa vessassa. Se oli niin sairasta; tarkistin vessan oven olevan lukossa monta kertaa. Yritin oksentaa hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Sotkut oli siivottava huolellisesti. Mahdollinen oksennuksen hajukin piti saada peitettyä. Samana iltana sitten etsin bulimiasta tietoa, ja liian moni oire sopi minuun. Tulin tietysti sitten tännekin katsomaan, mistä "muut" juttelevat, ja aloin itkemään. Muiden ajatukset olivat niin samanlaisia.
Minulla on ollut vuoden alusta lähtien sellainen tunne, että nyt olisi jo sopiva aika laihtua. En tunne itseäni hyväksi ylipainoisena. Mutta bulimia sekoittaa kaiken. Jos syön liikaa, en saa oksentaa. Jos en oksenna, minulla on paha mieli. Jos taas oksentaisin, olo helpottuisi siltä osin, etten lihoisi, mutta taas huononisi, koska huomaisin, etten pystynytkään lopettamaan, ja olisin kaikessa epäonnistuva paska.
Olen ollut nyt 2 viikkoa oksentamatta, mutta jo nyt on tullut ensimmäinen "paha paikka". Söin eillen turhan paljon, enkä millään jaksanut edes käydä lenkillä. Syyllisyys painaa vielä tänäänkin.
En tiedä mitä tekisin. Tässä on niin paljon kaikenlaista.. Haluan laihtua, jotta pitäisin itsestäni, saisin ostettua kivoja vaatteita, ja saisin poikakaverinkin. Paineita myös luo se, että haluaisin laihtua kesäksi. En kuitenkaan halua laihduttaa oksentamalla, se ei johtaisi mihinkään. Oloni vain pahenisi. Lisäksi perheeni on aina aiheuttanut minulle pahaa oloa, ja koulukin stressaa vähän. Minulla on yksi ystävä, jolle voisin kuvitella avautuvani. Hän varmasti kuuntelisi ja auttaisi parhaansa mukaan. Mutta hän on jo kuunnellut, kun olen kertonut perhe-elämästäni. Enkä haluaisi muuttaa ystävyys-suhdettamme näin synkällä asialla. Ja entä jos tämä taakka on hänelle liian suuri?
Tiedän, ettei bulimia "lopu" ennenkuin pidän itsestäni, ja pidän itsestäni vasta, kun alan laihtumaan.
Mitä minä teen?
Bulimia + laihdutus = ?
25
6338
Vastaukset
- kokenut
En osaa oikein neuvoa sinua, koska mulla sama tilanne koko ajan päällä. Tosin en oo ylipainoinen, mutta muuten samassa tilassa ku sä. Mun neuvo on että Kerro ystävällesi bulimiasta ja yritä saada apua.
- nimmerkkikk
Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia ollut.
Laihdutin aika paljon bulimian avulla. Painoin ennen 75 ja olen 160 cm pitkä. Mutta sitten kun oksesin ainakin kaksi kertaa päivässä, niin tilanne oli minusta riistäytynyt liikaa käsistä. Aloin pikkuhiljaa syömään, koska halusin parantua. Lihosin tosi paljon sen seuraksena.
En kestä katsoa itseäni peilistä. Syön nyt normaalisti tai jopa vähän, mutta en silti laihdu. Olen umpikujassa. Haluaisin niin laihtua takaisin, mutta ainoa keino siihen on ilmeisesti aloittaa taas oksenteleminen tai syödä anorektisen vähän. Kesäksi aion olla takaisin edellisissä mitoissani.
Haluaisitko antaa sähköpostiosoitteesi? Voitaisiin kirjoitella. Ymmärrän, jos et halua kirjoittaa minulle, kun metodini laihduttaa eivät ole aivan terveet, mutta nyt olen vain päättänyt, että pakko se on, en halua olla tällainen sikapossu.- drop_dead_gorgeous
Kuulostaa hyvin tutulta oma kertomuksesi! Mulla alkoi anoreksia yläasteen alussa ja parin vuoden kuluttua se muuttui bulimiaksi. Lihoin ja oksensin, ja sama jatkuu edelleen (olen jo lukion viimeisellä). Tosi rankkaa ja kuluttavaa kaikin tavoin...
Mun mielestä ois kuitenkin ensisijaisen tärkeää, että uskaltaisit kertoa jollekin! Se oikeasti helpottaa oloa, kun ei tarvitse olla yksin kauhean "salaisuuden" kanssa. Itse on voisi kuvitella puhuvani esim. vanhemmilleni. Olen kuitenkin kertonut parhaalle ystävälleni asiasta ja nyt vähän aikaa sitten uskaltauduin kertomaan koulussa liikunnanopettajalle, joka oli huomannut jotain olevan vialla. Hän on auttanut paljon kuuntelemalla ja neuvomalla, ja ohjasi minut koulupsykologille. Tuntuu tosi huojentavalta, että joku aikuinen on perillä tilanteestani ja tukena. Ei ole enää ihan niin yksin...
Tsemppiä sulle ja koeta jutella ystävällesi ja vaikka jollekin kivalle maikalle koulussa! :)
- foreveryoung
Itse en ole koskaan oikeastaan ollut ylipainoinen. Omat itsetunto ongelmani johtuvat juuri oman _isäni_ kommenteista 'ai oot tainnu käydä vähän liikaa mäkissä' 'pitäiskö sun lähteä lenkille, että vähän saisit rasvaa pois'. Tänä syksynä havahduin, kun siskoni on kasvanut samaan ikään kun tuolloin olin ja huomannut hänen sairaalloisen laihuutensa. Kaivoin kuvia itsestäni samassa iässä ja totesin, että olen ollut aivan yhtä laiha. En yhtään lihava, vaikka isäni niin väittikin. Sanoisinko arvioilta, että kuudennella luokalla olin mitoissa 169cm ja 38kg. Joka on jo alipainoa. Vaikka terveydenhoitajat huolestuivat ajattelin vain isäni sanomisia asiasta. Tämän jälkeen sairastin kolme kamalaa vuotta bulimiaa ja anoreksiaa ja söin huonosti ja sen lisäksi harrastin tanssia ja koripalloa, jonka takia liikuin jokapäivä joskus jopa 3 kertaa päivässä. Kouluni kärsi vaikka olenkin ollut hyvä puhumaan itseni läpi koulussa, mutta lukiossa havahduin siihen kuinka huono yleissivistykseni oikeasti on. No mutta aiheeseen, eli Bulimia laihdutus = ?
Päästessäni yli syömishäiriöistä rupesin syömään kunnolla ja syömään paljon. Harrastin niin paljon urheilua, ettei syömiseni haitannut yhtään. Sitten viime keväänä lopetin kesän ajaksi urheilun, koska treenejä ei ollut, mutta jatkoin syömistä. Totesin syksyllä, että olen lihonyt. Mittani olivat vielä keväällä 174cm ja 56kg eli suht normaalit ja syksyllä 174cm ja 64kg. Tosin tuokaan ei ole lähellekkään ylipainoa vaan normaalit mitat. Itse tunsin/tunnen itseni kuitenkin lihavaksi, koska entiset lihakseni ja solakkuus lähtivät ja tilalle tuli läskiä.
No joulua ennen päätin, että nyt on aika alkaa treenaamaan. Onnettomuudekseni tällöin palasi mieleen _kuudennenluokan_ laihdutus ja oksentelu. Aloitin sen yhdessä päivässä, lopetin syömisen (paitsi kun alkoi pyörryttämään sallin itseni syödä yhden tomaatin/omenan/jogurtin) ja juoksin itseni hengiltä ulkona. Äiti huomasi heti, että jotain oli pielessä ja otti minut puhutteluun, puhuimme äitini kanssa monta päivää ja hän myönsi, että olen lihonut, mutten näytä pahalta. Päätimme oikeasti vain aloittaa terveellisemmän elämän.
Jouluna siis mittani olivat 174 cm ja 64 kg. Kaksi kuukautta myöhemmin mittani ovat 174 cm ja 62 kg. Ehkei vauhti ole päätä huimaava, mutta itsestäni huomaan, että vatsani on kadonnut ja jalkani hoikistuneet. Miten tämä onnistui/onnistuu?
Jätin pois kaiken lihoittavan. En syö pikaruokaravintoloissa. En syö karkkia, kuin kerran viikossa. En syö sipsejä yms. Tosin sallin itseni juoda kokista ;D.
Liikun kaksi- kolme kertaa viikossa. Ja teen joka ilta 3 x 10 vatsat, selät, askelkyykyt ja kyykyt.
Tiedän, että ajattelet nyt 'en jaksa tuollaista'. Mutta, jos saat jonkun kaverisi mukaan se tuntuu heti helmpommalta. En tiedä missäpäin asut, mutta itse voisin lähteä kaveriksi vaikka reippaalle kävelylle, joka muutan kuluttaa todella paljon ja nostaa kuntoa
Toisia urheilu muotoja, jotka tehoavat ovat vesijuoksu ja vesi spinning. Vesijuoksu vöitä saat jokaiselta uimahallilta ilmaiseksi ja 2 kertaa viikossa vesijuokseminen kiinteyttää ja laihduttaa todella paljon. Jos tätä jatkaa pitkään siis. Voi tuntua tyhmältä lähteä uimahallille vesijuoksemaan, mutta se on kaksikertaa tehokkaampaa kuin oikeasti juokseminen ja helpompaa. Netistä googlaamalla saat oikeat ohjeet tyyliin ja siitä vaan hallille uimaan.
Sitten vähän syömisestä lisää. Itse syön aamuisin jogurttia ja ruisleipää. Se pitää nälän kurissa lounaaseen asti (tosin mukana on aina alpen light jos vaikka nälkä iskeekin). Lounaalla koulussa otan sitä mitä on ja syön, että jaksan kotiin saakka. Kotona syön salaattia ja ruisleipää. Päivällinen on kunnollinen oikeastaan ihan mitä vaan kotiruokaa. Lasagnea, makaroonilaatikkoa, pastaa, wokkia. Näillä pärjää iltaan asti kunnes syö jonkun pienen iltapalan.
Itselläni ongelmana ovat olleet myös pikkuherkut, eli snäksit. TVtä katsoessa tekee mieli mussuttaa jotain samalla. Noh, niihin vastauksia ovat: rusinat !, viinirypäleet, porkkana/kurkku/kukkakaali vähärasvaiseen kermaviiliin tehty dippi. Ne eivät lihota ja silti saa jotain hyvää suuhun.
Noniin, elieli. Turha luulla, että kotona istumalla saat painosi ja oman kroppasi kuntoon. 2-3 kertaa viikossa urheilua. Oikeasti ihan tunnin kävelylenkki riittää tai sitten vesijuoksu. Siihen lisäät edellämainisemani ruokailu tavat niin pääset alkuun.
ps. älä turhaan tee kuten minä, eli tarkkaile painoasi vaa'alla. Katso itseäsi pelistä, se ketoo todenmukaisemman kuvan. Puhu äitisi/siskosi/kaverisi kanssa, että haluat oikeasti tuntea itsesi mukavaksi itsesi kanssa ja pyydä heitä tarkkailemaan sinua.
Näillä tavoin sain itseni tuntemaan hyvältä ja kauniilta jo parin viikon jälkeen. (:- foreveryoung
nyt puhuin kyllä läpiä päähäni. Siis kuudennella luokalla pituuteni oli 159 tottakai.
- joeymann
Nimimerkki 'foreveryoung',todella hienoa kun kirjoitit tarinasi:-)Sen kun kaikki bulimian ja muiden syömishäiriöiden kanssa kamppailevat lukisivat.Kirjoituksesi kertoo hienosta ja kestävästä ongelmanratkaisusta.Olen tosi iloinen sinun ja äitisi puolesta,kun saitte yhteistyöllä ja viisaudella aikaan jotain noin hyvää!
Kiitos kun kirjoitit tänne:-)tv.saman kanssa tsemppaillut&samalla tiellä minäkin
- stareyez
- Keksi ahmimisen sijaan jotain muuta tekemistä, kun tuntuu pahalta. Pääasia, että purat pahaa oloasi ULOSPÄIN eli teet sen jotenkin muuten kuin oksentamalla ja itseäsi vahingoittamalla. Kynä ja paperi-yhdistelmä on terapiamuotona kätevä ja tehokas kuin mikä. Pyri analysoimaan etenkin, mistä ahmimishalu johtuu. Koetko olosi arvottomaksi - miksi? Siihen ei todennäköisesti ole mitään oikeaa syytä.
- Olet oikeassa siinä, ettei bulimia muutu eikä häviä itsestään ennen kuin opit tykkäämään itsestäsi. Ratkaisu? Opettele tykkäämään itsestäsi ja etsimään positiivisia asioita ulkonäöstäsi. Se kannattaa. Miksi elämän pitäisi olla kärsimystä, uskotko, ettet ansaitse parempaa? ANSAITSET PAREMPAA. Sano ääneen viisi kertaa päivässä peilin edessä: "Rakastan itseäni ja kroppaani." ja hymyile päälle. Teeskentele hymyä niin kauan, kunnes siitä tulee aito. Syömishäiriö häviää vasta silloin, kun olet korvannut itseä halventavat ajatukset optimistisilla ja valoisilla mielikuvilla itsestäsi - kunnes olet alkanut aidosti uskoa, että olet arvokas ihminen ja ansaitset kaiken hyvän.
- Etsi joku sosiaalinen, liikunnallinen harrastus, joka tukee positiivisen minäkuvan rakentumista. Liputan tässä kamppailulajien puolesta, sillä ne ovat fyysisyydessään myös hyvä tapa purkaa aggressioita. Hyviä puolia: lihomista tämän jälkeen tuskin kannattaa pelätä, mieliala nousee, saat uusia tuttavia ja uutta ajateltavaa.
Huonoja puolia: saatat saada uuden addiktion, josta voi olla hyvin hankalaa olla erossa ;) kohonnut itsetunto voi myös aiheuttaa outoja ja aivan yllättäviä tilanteita.. saatat jopa uskaltaa enemmän kuin ennen. Aloittaminen voi pelottaa, mutta sen jälkeen on jo paljon helpompaa.
- PIDÄ PUOLESI JA ARVOSTA ITSEÄSI!!!! Jos joku läheinen ihminen arvostelee ulkonäköäsi tai suoriutumistasi, napsauta takaisin samalla mitalla, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Uskalla suuttua. Voit olla törkeäkin - itse asiassa sinun KANNATTAA opetella olemaan röyhkeä, syömishäiriöön sairastuvat ovat usein aivan liian kilttejä ja tunnollisia tunteidensa tukahduttajia. Voit haistattaa, huutaa "Hittoako se sinulle kuuluu miltä minä näytän!? Pidä huoli omasta peffastas, siinä varmaan riittää työmaata!", tokaista "Onneks läskistä pääsee eroon, mieti kun toi sun mieletön tyhmyys ei taas lähde ikinä..", "Oliko tuo susta kohteliasta?", tai sanoa ihan rauhallisella äänensävyllä
"Anteeksi, mutta mielestäni kommenttisi oli asiaton.",
"Pahoitin mieleni äskeisestä ja toivon sinun pyytävän anteeksi.".
Voit valita itse, miten (epä)kohtelias olet. Mielestäni on tärkeää uskaltaa ja sanoa ääneen mielipiteensä eikä vain ajatella hiljaa mielessään että "onpas se tyhmä kun kommentoi". Pääasia on, että annat sinua loukanneen henkilön ymmärtää, ettei KENELLÄKÄÄN ole oikeutta kommentoida kroppaasi, ellet sitä halua. Siitä ei saisi jäädä mitään epäselvyyttä.
- Tiedän, ettei syömishäiriöistä tulisi kannustaa laihduttamaan. Tiedän kuitenkin myös sen, kuinka tuskallista on olla sekä lihava että buliminen. Todennäköisesti laihdutat kuitenkin ihan riippumatta siitä, mitä joku anonyymi nettikirjoittaja neuvoo. Itse painoin bulimisena/ahmimishäiriöisenä pahimmillaan 25kg tästä enemmän. Tämänhetkisessä painossani olen ollut parisen vuotta. Onnistuin pudottamaan painoa ja tasapainottamaan syömiseni lisäämään proteiinia ja kasviksia ruokavalioon ja vähentämällä hiilihydraattien saantia. Runsaat verensokerin heilahtelut altistavat ahmimiselle, tärkeää on myös muistaa säännölliset ruoka-ajat. Pari tuntemaani bulimikkoa on löytänyt karppauksesta apua, suosittelen karppaus.info-sivustoon tutustumista. (Epäkaupallinen sivusto shoppia lukuunottamatta, tämä ei siis ole mainos!)
- Oletko miettinyt ammattiapua? Käy kouluterveydenhoitajaa jututtamassa, hänellä on kokemusta hoitoon ohjaamisesta. Monissa kaupungeissa on olemassa keskusteluryhmiä nuorille, jos varsinaiseen keskusteluterapiaan on hankala päästä. Joillekin on tästä on apua, joillekin ei, mutta ainakin kannattaa kokeilla. Jo s sinulla on nuorisovakuutus, se saattaa kustantaa yksityisen puolen terapian.
- Kirjoitit haluavasi poikaystävän, kerron salaisuuden, jota en sinun iässäsi tiennyt: ne kivat, syötävän söpöt ja leveäharteiset urheilijapojat tykkäävät tytöistä, jotka tykkäävät itsestään. Sellaisista positiivisesti ajattelevista reippaista tytöistä, jotka ovat ystävällisiä, meneviä, sanavalmiita ja sinuja itsensä kanssa. Heidän kanssaan on helppo olla. Jos miettii koko ajan "mitähän se nyt ajattelee minusta" ja vaikuttaa muutenkin huolten painamalta, syö itseltään mahdollisuuksia. Asennettaan kannattaa siis tarkkailla, vaikutelma on usein kiinni vain suhtautumisesta elämään. Syömisen tarkkailu vie usein normaalin nuoruuden, tuntee usein olonsa ikäisiään vanhemmaksi. Jos tunnet olosi epävarmaksi poikien seurassa, PÄÄTÄ olla itsevarma. Päätä tuntea olosi kauniiksi, sen voima on valtava. En sano, että pitäisi kulkea massan mukana, mutta itsevarmuutta voi löytää myös opettelemalla meikkaamaan ja käyttämään koruja.
En nyt ehdi kirjoittaa enempää, mutta toivon että tästä tajunnanvirrasta oli jotain apua. Kirjoituksesi iski, sillä minulla on samantapainen tausta, sairaus alkoi samanikäisenä (nyt olen 21) ja olen bulimian takia menettänyt monta vuotta elämästäni. Nykyään minulla on elämä järjestyksessä, syöminen hallinnassa ja uskomattoman ihana unelmapoikaystävä, jollaista en olisi ikinä uskonut löytäväni. Tsemppiä ja jaksamista kauheasti!- kuiskaus83
Kiitos ihanasta ja kannustavasta viestistä! Mä yritän ottaa oppia. Mä lihon kokoajan kun ahmiminen menee vaan pahemmaks päivä päivältä. Mä harrastan liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta se ei selvästikään kuluta kaikkia kaloreita. oksennan myös päivittäin. Joskus en saa ulos. Mä haluaisin niin parantua, mut aina se tulee, se pakko ahmia... =(
Mä olen ihan toivoton, niin surullinen. Alipainon rajoilla ollessani olin edes iloinen, siitä kontrollista. Nyt kun olen ruvennut syömään, olen myös alakuloinen. Ja ruvennut näyttämään lihavalta=(
Kiitos vinkeistä! Mä yritän ja yritän.
Voitko kertoa vielä: Kauan meni että opit syömään sen verran että ahmimatta olet kylläinen. Kauan kestää että tunsit normaalisti nälkää ja kylläisyyden tunteen. Uskallatko ikinä syödä herkkuja? Miten sen tunteen kanssa?
Mä oon niin yksin. - joeymann
kuiskaus83 kirjoitti:
Kiitos ihanasta ja kannustavasta viestistä! Mä yritän ottaa oppia. Mä lihon kokoajan kun ahmiminen menee vaan pahemmaks päivä päivältä. Mä harrastan liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta se ei selvästikään kuluta kaikkia kaloreita. oksennan myös päivittäin. Joskus en saa ulos. Mä haluaisin niin parantua, mut aina se tulee, se pakko ahmia... =(
Mä olen ihan toivoton, niin surullinen. Alipainon rajoilla ollessani olin edes iloinen, siitä kontrollista. Nyt kun olen ruvennut syömään, olen myös alakuloinen. Ja ruvennut näyttämään lihavalta=(
Kiitos vinkeistä! Mä yritän ja yritän.
Voitko kertoa vielä: Kauan meni että opit syömään sen verran että ahmimatta olet kylläinen. Kauan kestää että tunsit normaalisti nälkää ja kylläisyyden tunteen. Uskallatko ikinä syödä herkkuja? Miten sen tunteen kanssa?
Mä oon niin yksin.Kuiskaus83,kirjoituksesi särki sydäntäni,kuulostit niin surulliselta..Tuo veteraanin viesti oli huippuhyvä,hänen antamiaan neuvoja kannattaakin koettaa noudattaa.Mulle tuli mieleen sanoa sulle pari juttua.
Ekana tuosta että oppisi pitämään itsestään,se on kauhean tärkeää.Mä olen elänyt jo sen verran kauan,että ymmärrän että vaikka olisin mallimittainen laiheliini,mutta mulla ei olisi mitään muuta syytä arvostaa itseäni,olisin elämäni loppuun asti onneton.
Ruumiin muoto ei tuo onnea elämään,vaikka se etenkin nuorena on yksi keskeisiä ongelmia,koska nuoruuteen kuuluu niin vahvasti itsensä vertailu muihin ja usein vielä ilkeät sanat muilta nuorilta (ja jopa tyhmiltä aikuisilta).
Minä olen suuren osan elämääni inhonnut ulkonäköäni.Reidet ovat paksut,pohkeet löllöt pallot,kädet muhkuraiset,iho huono,takapuoli läski,puhumattakaan naamasta,joka kouluaikojen kiusaamisesta lähtien on ollut mielestäni aina väärän näköinen.Lihon helposti jos popsin herkkuja ja laihdun hitaasti.
Mutta mä olen löytänyt itsestäni muita ominaisuuksia,joista olen voinu iloita ja olla tyytyväinen.Jokaisella on jotain kykyjä piilossa,nupussa,odottamassa että ne huomataan ja otetaan käyttöön.Sinulla myös,pieni kuiskaus:)Sinun tiesi vapauteen ahmimisen vallasta alkaa siitä että alat etsiä itsestäsi pieniä tai isompia hyviä puolia,kaikkia niitä asioita joihin itsessäsi voit olla tyytyväinen.Laita ne paperille itsellesi.Vaikka alussa tuntuisi siltä,ettet löydä mitään(jos olet niin itseinhon vallassa kuin minä olin),niin älä luovuta!Sinä löydät jotain kun kuuntelet itseäsi avoimin mielin.
Sinulla on ehkä joku haave,joku asia jota toivoisit saavasi tehdä elämässäsi,joku ihan pieni toive vaikka,niin pientä asiaa ei olekaan ettei sitä pitäisi huomioida.Kunhan tämä asia on joku muu kuin laihtuminen!Tiedän,että kaikki toiveesi kohdistuvat tähän yhteen asiaan,painon hallintaan.Mutta:sinussa on muutakin.Ja se muu pitäisi saada ajatuksiisi etusijalle.Mitä muuta haluaisit tehdä kuin harrastaa liikuntaa?
Tykkäisitkö laulaa,valokuvata,kirjoittaa,piirtää,kasvattaa kukkia tai tehdä ruukkuja,rapsuttaa koiraa,matkustaa,kutoa mattoja,käydä ihastelemassa kaloja Sealifessä(mun yks kivoista jutuista),hymyillä hitaasti kulkevalle ryppyiselle tädille kadulla( yks toinen mun kivoista jutuista),hmm..Eikä sinun tarvitse repäistä mitään isoa elämänmuutosta,vaan joku ihan pikkuinen asia josta nauttisit,siis oikeasti nauttisit ja jolla ei olisi mitään tekemistä painon ja ulkonäön kanssa.
Minä sairastin ulkonäköäni järkyttävän monta vuotta elämästäni,minut vieroitti ulkonäöstäni vauva,jonka hyvinvointi vei kaiken huomioni.Sittemmin olen löytänyt muita asioita,ominaisuuksia omasta itsestäni,sisimmästäni,ajatuksistani,joista olen voinut arvostaa itseäni.
Nuorena olisi juuri se itsensä arvostamiseen oppiminen tärkeää,koska silloin ulkonäkö ei pääse enää hallitsemaan elämää.Ja missään tapauksessa sinähän et ole yksin tämän asian kanssa,vaikka siltä tuntuu!!Kuinka paljon tälläkin palstalla on epätoivoisia kirjoittajia,jotka kaikki tekisi mieli koota yhteen kaveriporukaksi,jotka yhdessä antais voimia toisilleen!Vaikka tavallaanhan tämä kirjoittaminenkin ja viestien lukeminen on sitä tukemista kaikki.
Bulimiassahan itsetunto laskee helposti nollille senkin takia,kun tuntee itsensä heikoksi ja huonoksi epäonnistujaksi kun sortuu ahmimiseen jne.MUTTA kun ihmisen (jokaisen!) luontoon kuuluu ruuasta ja hyvistä mauista nauttiminen.Sit jos sen itseltään kieltää kokonaan,sitä varmemmin 'sortuu' ahmimaan,kun mieli tai joku osa ihmisen aivoissa huutaa sitä mielihyvää.Se on osa ihmisyyttä,ei mikään heikkous.Eikö se kaikessa ole niin et minkä itseltään tiukasti kieltää,siitä ei sitten ajatuksiaan saa irti vaan se pyörii mielessä koko ajan.Siis ahmija ja oksentaja EI ole heikkoluontoinen.Surullinen varmasti.
Mutta toivoa sinulla on!Kerron vielä itsestäni,että vaikka en peilistä näe sitä mitä toivoisin,olen kuitenkin löytänyt itsestäni hyvääkin:korvani ovat mielestäni mukavat ja hartioistani tykkään;-)Niitä sitten ihastelen ja hymyilen itselleni,niin kuin veteraani kehotti tekemään.
Tulipas pitkulainen viesti,ehkä hiukka sekavakin,mutta tarkoitukseni oli rohkaista sinua uskomaan että sinulla on paljon uskomattoman hyvää edessäsi ja että voitat vaikeutesi kun jaksat vain toivoa.En ole kaikkitietäväinen,eikä kaikki kirjoittamani ehkä ole avuksi lainkaan,mutta tämän vielä haluan sanoa:puhu jonkun luotettavan ystäväsi kanssa tai muun jolle pystyt puhumaan,puhu tästä ahdistuksestasi ja kaikista muista tunteistasi.
Puhumalla vapautuu yllättävästi vangitsevista asioista,se todella auttaa,siitä saa rohkeutta ja voimia.Olen sen itse monesti kokenut.Ja usein huomannut,etten ole yksin vaikeuksieni kanssa.
Kysy vaan jos jotain jäit miettimään viestissäni,tää oli kans tajunnanvirtaa ku oli vaan pakko kirjoittaa..:-) - stareyez**
kuiskaus83 kirjoitti:
Kiitos ihanasta ja kannustavasta viestistä! Mä yritän ottaa oppia. Mä lihon kokoajan kun ahmiminen menee vaan pahemmaks päivä päivältä. Mä harrastan liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta se ei selvästikään kuluta kaikkia kaloreita. oksennan myös päivittäin. Joskus en saa ulos. Mä haluaisin niin parantua, mut aina se tulee, se pakko ahmia... =(
Mä olen ihan toivoton, niin surullinen. Alipainon rajoilla ollessani olin edes iloinen, siitä kontrollista. Nyt kun olen ruvennut syömään, olen myös alakuloinen. Ja ruvennut näyttämään lihavalta=(
Kiitos vinkeistä! Mä yritän ja yritän.
Voitko kertoa vielä: Kauan meni että opit syömään sen verran että ahmimatta olet kylläinen. Kauan kestää että tunsit normaalisti nälkää ja kylläisyyden tunteen. Uskallatko ikinä syödä herkkuja? Miten sen tunteen kanssa?
Mä oon niin yksin.Tsemppiä sulle hirveästi! Kyllä se vielä iloksi muuttuu, kun jaksaa tehdä töitä. Bulimiaa ei tarvitse hyväksyä, sille ei pidä antaa periksi. Sairaus ei ole aina suurin ongelma, usein se on oikeastaan vain oire jostakin.
"pakko ahmia"
Tämä on taas ihan omista kokemuksistani ja havainnoistani kumpuavaa, moni voi olla eri mieltä, mutta mielestäni aika selkeää on se, että ahmiminen on selviytymismekanismi. Jossain viime vuoden lopun Lääkäri-lehdessä oli artikkeli syömishäiriöistä ja siinä syömishäiriöt oli linkitetty suoraan persoonallisuuden kehitykseen ja häiriöihin identiteetin muodostuksessa. Kärjistettynä: kun tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta, kun ei oikein tiedä, kuka on ja mihin uskoisi, häiriökäyttäytyminen antaa turvan. Vähitellen häiriöstä muodostuu osa minäkuvaa ja siinä vaiheessa parantuminen alkaa olla tosi hankalaa. Parantuminen on mahdollista vasta,kun kokemus omasta identiteetistä rakentuu jollain uudella tavalla (tämän takia suosittelin niitä kamppailulajeja ja itsestään kivasti ajattelemista!).
Miksi tästä kiusasta on niin vaikea päästä eroon? Vaarallista bulimiassa on, että se, kuten mikä tahansa muukin toimintamalli vahvistuu toistettuna. Vähän niin kuin urheilija toistaa tiettyjä liikeratoja, että ne alkaisivat painua lihasmuistiin. Toistoja tarvitaan tuhansia, että niistä tulee automaattisia. Samalla tavalla käy, kun et pura ahdistusta/tyytymättömyyttä/epävarmuutta ulospäin, vaan ahmit. Vahvistat itsessäsi tätä toimintoa. Me teemme sen tiedostamattamme, emme edes tajua sitä! Kun ajattelet ahdistavia, alkaa tehdä mieli ahmimista -> eikun pizzalle ja takaisin Makuunin kautta ja hirveitten omantunnontuskien kautta pöntölle. Sitten alkaa taas ahdistaa, mikä johtaa ahmimiseen ja oksentamiseen ja kierre jatkuu. Jos onnistut muuttamaan käyttäytymistäsi edes yhden, kaksi kertaa, kierre katkeaa ja olet tiellä parantumiseen. Olet jo todella pitkällä, kun tiedät inhoavasi sairautta ja haluavasi siitä eroon.
Oletko koskaan miettinyt, että "pakon tunne" on yhtä voimakas kuin sen voimakkuus, miten kiellämme itseltämme ahmimisen? Me olemme hitto vie perfektionisteja, ei meillä muuten olisi tätä tautia!! Me haluamme olla täydellisiä, koska luulemme, että hyväksymme itsemme sillä tavoin. Pakko tulee ehdottomuudesta ja mustavalkoisuudesta - "joko kieltäydyn kokonaan enkä syö mitään tänään enkä huomennakaan yääää lihon varmaan kun katsonkin noita" TAI SITTEN "samahan se on antaa periksi kun nyt tässä ollaan: syön hätäpäissäni kolme viineriä, juon muumilimpparin, vedän vielä pakokauhun vallassa pizzan, kaksi litraa jäätelöä ja 500g karkkia ja oksennan sitten.."
Ehdottomuus johtaa vain ääripäihin. Eikö pizzan voisi hyvillä mielin puolittaa kaverin kanssa ja nautiskella sen jälkeen vaikka kourallisen irtsareita? Mulla on auttanut selkeä linja: saan syödä ihan mitä vain, kunhan nautin siitä. Rajoitan annoskokojani, syön siis ihan mitä vain, mutta en ylettömiä määriä.
Koska ruoasta on tullut meille selviytymismekanismi, rinnastamme ravinnon siis johonkin tärkeämpään (läheisyys, hyväksyntä yms), on tärkeää opetella ajattelemaan sitä vain polttoaineena. Alussa se oli mulla sitä, että hoin itselleni "se on vain suklaata, se on vain suklaata, ei se lopu, sitä saa kaupasta" ja ajattelin että hei ei mun elämä ole mistään rasva-kaakao-sokerimössöstä kiinni. Pidin myös karkkipäiviä. Päättäväisyys on avainsana, se syntyy motivaatiosta joka syntyy halusta joka syntyy onnistumisista jotka syntyvät.. päättäväisyydestä.
En onnistu tässä aina, ahmin ja oksennan EDELLEEN, mutta jos pahimmillaan joskus tein sitä monen viikon putkissa monta kertaa päivässä, nykyään se tapahtuu parin-kolmen kuukauden välein yksi tai kaksi kertaa. Näläntunnetta ei käytännössä ole moneen vuoteen ollutkaan, huomaan vain verensokerin heilahtelut. Yritän pitää syömisen suht. säännöllisenä eli syön n. kolmen tunnin välein. Erehdyn vetämään joskus liikaa karkkia, mutta yritän katsoa, etten tee sitä monena päivänä peräkkäin. Uskon, että epäonnistumisten salliminen on tärkeää. Minulle tämä on parantumista, ja annan itselleni anteeksi. On opittava olemaan armollinen, itselleen on opittava olemaan paras kaveri.
RANDOM SELF HELP-VINKKEJÄ:
- kun ahmituttaa ja ahdistaa, sano itsellesi SEIS. Sano se vaikka ääneen. Mene tekemään jotain muuta. Juo vaikka vettä, lähde lenkille. Tee jotain palkitsevaa josta näet kättesi jäljen, ala vaikka neuloa. Näin katkaiset kierteen ja "tiedostat" mitä olet tekemässä, joskus tulee toimittua kuin automaattiohjauksella ja vasta jälkeen päin tajuaa että "oho, ahmin taas".
- Kun ahmituttaa, analysoi, mistä se johtuu ja käy sitä läpi mielessäsi. Pitempään bulimoineet eivät välttämättä edes osaa analysoida, mikä halun ahmia laukaisi.
- kun kuulet arvostelua tai joku sanoo jotain loukkaavaa, kuvittele näin vaikka jälkeen päin: sinua haukkuva henkilö on oikeasti räksyttävä chihuahua. Sitten kuvittele itsesi dobermanniksi, joka ärähtää chihulle, joka juoksee karkuun vinkuen. Vastaavankaltaisia mielikuvaharjoituksia voi keksiä itse lisää :D huom. tämäntyyppistä ajattelua sovelletaan mm. NLP-terapiassa, voi sopia joillekuille. Kirjojakin on.
- jenkkityyliset itseapukirjat ja elämäntaitokirjat voivat olla ihan yllättävän asiallisia. Myös psykologia joka käsittelee persoonallisuuden kehitystä, on tähän liittyen mielenkiintoinen aihealue. Itse en ole lukenut, mutta joku tuttava suositteli "Depressiokoulu"-nimistä opusta. Pitäisi löytyä kirjastosta.
- syö paljon vihanneksia, vaikka seravintosuositusten mukainen puoli kiloa, joka on oikeasti ihan JÄRJETÖN määrä. Vihanneksissa on volyymiä, täyttävät mahan ja lisäävät kylläisyyden tunnetta, lisäksi saat ravintoaineita vähin eikä tarvitse tuntea mitään huonoa omaatuntoa syömisestä. Verensokeri säilyy pitkään tasaisena, etkä koe tarvetta ahmia.
- kirjaa parin tunnin välein ylös, mitä olet ajatellut itsestäsi kuluneena aikana. Mitä sanot itsellesi? Haukutko vai onnitteletko hyvistä asioista? Vaihda levyä, kiitä itseäsi ihan pienistäkin asioista. esim. "kylläpä meikkasin tänään nätisti", "ai että, olinpa ahkera kun pesin koneellisen pyyhkiä".. ihan mitä tahansa.
.. tässä joitain esimerkkejä, voi keksiä lisääkin. hei kirjoittakaa muut omia vinkkejänne, jos teillä sellaisia on! tuli taas tajunnanvirralla, mutta nää on sellaisia asioita, joita olisin NIIN tarvinnut kuulla monta vuotta sitten. - joeymann
stareyez** kirjoitti:
Tsemppiä sulle hirveästi! Kyllä se vielä iloksi muuttuu, kun jaksaa tehdä töitä. Bulimiaa ei tarvitse hyväksyä, sille ei pidä antaa periksi. Sairaus ei ole aina suurin ongelma, usein se on oikeastaan vain oire jostakin.
"pakko ahmia"
Tämä on taas ihan omista kokemuksistani ja havainnoistani kumpuavaa, moni voi olla eri mieltä, mutta mielestäni aika selkeää on se, että ahmiminen on selviytymismekanismi. Jossain viime vuoden lopun Lääkäri-lehdessä oli artikkeli syömishäiriöistä ja siinä syömishäiriöt oli linkitetty suoraan persoonallisuuden kehitykseen ja häiriöihin identiteetin muodostuksessa. Kärjistettynä: kun tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta, kun ei oikein tiedä, kuka on ja mihin uskoisi, häiriökäyttäytyminen antaa turvan. Vähitellen häiriöstä muodostuu osa minäkuvaa ja siinä vaiheessa parantuminen alkaa olla tosi hankalaa. Parantuminen on mahdollista vasta,kun kokemus omasta identiteetistä rakentuu jollain uudella tavalla (tämän takia suosittelin niitä kamppailulajeja ja itsestään kivasti ajattelemista!).
Miksi tästä kiusasta on niin vaikea päästä eroon? Vaarallista bulimiassa on, että se, kuten mikä tahansa muukin toimintamalli vahvistuu toistettuna. Vähän niin kuin urheilija toistaa tiettyjä liikeratoja, että ne alkaisivat painua lihasmuistiin. Toistoja tarvitaan tuhansia, että niistä tulee automaattisia. Samalla tavalla käy, kun et pura ahdistusta/tyytymättömyyttä/epävarmuutta ulospäin, vaan ahmit. Vahvistat itsessäsi tätä toimintoa. Me teemme sen tiedostamattamme, emme edes tajua sitä! Kun ajattelet ahdistavia, alkaa tehdä mieli ahmimista -> eikun pizzalle ja takaisin Makuunin kautta ja hirveitten omantunnontuskien kautta pöntölle. Sitten alkaa taas ahdistaa, mikä johtaa ahmimiseen ja oksentamiseen ja kierre jatkuu. Jos onnistut muuttamaan käyttäytymistäsi edes yhden, kaksi kertaa, kierre katkeaa ja olet tiellä parantumiseen. Olet jo todella pitkällä, kun tiedät inhoavasi sairautta ja haluavasi siitä eroon.
Oletko koskaan miettinyt, että "pakon tunne" on yhtä voimakas kuin sen voimakkuus, miten kiellämme itseltämme ahmimisen? Me olemme hitto vie perfektionisteja, ei meillä muuten olisi tätä tautia!! Me haluamme olla täydellisiä, koska luulemme, että hyväksymme itsemme sillä tavoin. Pakko tulee ehdottomuudesta ja mustavalkoisuudesta - "joko kieltäydyn kokonaan enkä syö mitään tänään enkä huomennakaan yääää lihon varmaan kun katsonkin noita" TAI SITTEN "samahan se on antaa periksi kun nyt tässä ollaan: syön hätäpäissäni kolme viineriä, juon muumilimpparin, vedän vielä pakokauhun vallassa pizzan, kaksi litraa jäätelöä ja 500g karkkia ja oksennan sitten.."
Ehdottomuus johtaa vain ääripäihin. Eikö pizzan voisi hyvillä mielin puolittaa kaverin kanssa ja nautiskella sen jälkeen vaikka kourallisen irtsareita? Mulla on auttanut selkeä linja: saan syödä ihan mitä vain, kunhan nautin siitä. Rajoitan annoskokojani, syön siis ihan mitä vain, mutta en ylettömiä määriä.
Koska ruoasta on tullut meille selviytymismekanismi, rinnastamme ravinnon siis johonkin tärkeämpään (läheisyys, hyväksyntä yms), on tärkeää opetella ajattelemaan sitä vain polttoaineena. Alussa se oli mulla sitä, että hoin itselleni "se on vain suklaata, se on vain suklaata, ei se lopu, sitä saa kaupasta" ja ajattelin että hei ei mun elämä ole mistään rasva-kaakao-sokerimössöstä kiinni. Pidin myös karkkipäiviä. Päättäväisyys on avainsana, se syntyy motivaatiosta joka syntyy halusta joka syntyy onnistumisista jotka syntyvät.. päättäväisyydestä.
En onnistu tässä aina, ahmin ja oksennan EDELLEEN, mutta jos pahimmillaan joskus tein sitä monen viikon putkissa monta kertaa päivässä, nykyään se tapahtuu parin-kolmen kuukauden välein yksi tai kaksi kertaa. Näläntunnetta ei käytännössä ole moneen vuoteen ollutkaan, huomaan vain verensokerin heilahtelut. Yritän pitää syömisen suht. säännöllisenä eli syön n. kolmen tunnin välein. Erehdyn vetämään joskus liikaa karkkia, mutta yritän katsoa, etten tee sitä monena päivänä peräkkäin. Uskon, että epäonnistumisten salliminen on tärkeää. Minulle tämä on parantumista, ja annan itselleni anteeksi. On opittava olemaan armollinen, itselleen on opittava olemaan paras kaveri.
RANDOM SELF HELP-VINKKEJÄ:
- kun ahmituttaa ja ahdistaa, sano itsellesi SEIS. Sano se vaikka ääneen. Mene tekemään jotain muuta. Juo vaikka vettä, lähde lenkille. Tee jotain palkitsevaa josta näet kättesi jäljen, ala vaikka neuloa. Näin katkaiset kierteen ja "tiedostat" mitä olet tekemässä, joskus tulee toimittua kuin automaattiohjauksella ja vasta jälkeen päin tajuaa että "oho, ahmin taas".
- Kun ahmituttaa, analysoi, mistä se johtuu ja käy sitä läpi mielessäsi. Pitempään bulimoineet eivät välttämättä edes osaa analysoida, mikä halun ahmia laukaisi.
- kun kuulet arvostelua tai joku sanoo jotain loukkaavaa, kuvittele näin vaikka jälkeen päin: sinua haukkuva henkilö on oikeasti räksyttävä chihuahua. Sitten kuvittele itsesi dobermanniksi, joka ärähtää chihulle, joka juoksee karkuun vinkuen. Vastaavankaltaisia mielikuvaharjoituksia voi keksiä itse lisää :D huom. tämäntyyppistä ajattelua sovelletaan mm. NLP-terapiassa, voi sopia joillekuille. Kirjojakin on.
- jenkkityyliset itseapukirjat ja elämäntaitokirjat voivat olla ihan yllättävän asiallisia. Myös psykologia joka käsittelee persoonallisuuden kehitystä, on tähän liittyen mielenkiintoinen aihealue. Itse en ole lukenut, mutta joku tuttava suositteli "Depressiokoulu"-nimistä opusta. Pitäisi löytyä kirjastosta.
- syö paljon vihanneksia, vaikka seravintosuositusten mukainen puoli kiloa, joka on oikeasti ihan JÄRJETÖN määrä. Vihanneksissa on volyymiä, täyttävät mahan ja lisäävät kylläisyyden tunnetta, lisäksi saat ravintoaineita vähin eikä tarvitse tuntea mitään huonoa omaatuntoa syömisestä. Verensokeri säilyy pitkään tasaisena, etkä koe tarvetta ahmia.
- kirjaa parin tunnin välein ylös, mitä olet ajatellut itsestäsi kuluneena aikana. Mitä sanot itsellesi? Haukutko vai onnitteletko hyvistä asioista? Vaihda levyä, kiitä itseäsi ihan pienistäkin asioista. esim. "kylläpä meikkasin tänään nätisti", "ai että, olinpa ahkera kun pesin koneellisen pyyhkiä".. ihan mitä tahansa.
.. tässä joitain esimerkkejä, voi keksiä lisääkin. hei kirjoittakaa muut omia vinkkejänne, jos teillä sellaisia on! tuli taas tajunnanvirralla, mutta nää on sellaisia asioita, joita olisin NIIN tarvinnut kuulla monta vuotta sitten.Iso kiitos kun kirjoitit tänne,sinun kirjoituksen kaltaista rohkaisua ja neuvoa tällä palstalla tarvittaisiin enemmän.Täällä käy niin paljon surullisia,toivottomia nuoria;sydän rutussa luen palstan hätähuutoja..Kirjoitit hyvin viisaasti ja tärkeitä asioita;pystyt auttamaan kun oot itse kokenut ja löytänyt ratkaisuja:-)
- stareyez**
joeymann kirjoitti:
Iso kiitos kun kirjoitit tänne,sinun kirjoituksen kaltaista rohkaisua ja neuvoa tällä palstalla tarvittaisiin enemmän.Täällä käy niin paljon surullisia,toivottomia nuoria;sydän rutussa luen palstan hätähuutoja..Kirjoitit hyvin viisaasti ja tärkeitä asioita;pystyt auttamaan kun oot itse kokenut ja löytänyt ratkaisuja:-)
Hei, kiitos itsellesi, kiva kun joku komppaa. Toisten tsemppaajia täällä kyllä tarvittaisiin ja sitä että ihmiset alkaisivat tehdä niin toisilleen - hyvässä mielessä. Käyn täällä ihan silloin tällöin lukemassa ja jotenkin on alkanut ihan tosiaan pahaa tehdä kuten myös sanoit kuinka syvällä suossa moni on, ei voi kuin kauhistella. Tää palsta kun on moderoimaton ja kilomääriä sun muita lukemia saa vapaasti heitellä niin moni käy täällä ihan vain itseään sairaammaksi psyykatakseen. Ikään kuin näissä pahimmillaan tosi invalidisoivissa taudeissa olisi oikeasti jotain ihannoitavaa. Voihan se alussa tuntua siistiltä kivalta privaattisalaisuudelta mutta muutaman vuoden päästä huomaakin ettei pääse eroon vaikka kuinka haluaisi...
- tjk2
kuiskaus83 kirjoitti:
Kiitos ihanasta ja kannustavasta viestistä! Mä yritän ottaa oppia. Mä lihon kokoajan kun ahmiminen menee vaan pahemmaks päivä päivältä. Mä harrastan liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta se ei selvästikään kuluta kaikkia kaloreita. oksennan myös päivittäin. Joskus en saa ulos. Mä haluaisin niin parantua, mut aina se tulee, se pakko ahmia... =(
Mä olen ihan toivoton, niin surullinen. Alipainon rajoilla ollessani olin edes iloinen, siitä kontrollista. Nyt kun olen ruvennut syömään, olen myös alakuloinen. Ja ruvennut näyttämään lihavalta=(
Kiitos vinkeistä! Mä yritän ja yritän.
Voitko kertoa vielä: Kauan meni että opit syömään sen verran että ahmimatta olet kylläinen. Kauan kestää että tunsit normaalisti nälkää ja kylläisyyden tunteen. Uskallatko ikinä syödä herkkuja? Miten sen tunteen kanssa?
Mä oon niin yksin.ite huomasin että syön aina kaiken minkä oon ottanu, eli lautane tyhjäks, karkkipussi tyhjäks tms.. koska halu ahmia on niin iso.
Niimpä aloin tehdä hiirulaisen annoksia. Syön hitaasti eli se kovin nälkä menee ohi ja otan paljon salaattia ja sellasta mistä tiedän ettei tule paha mieli aterian jälkee. (tämä onnistuu kyl siis kouluissa mis on salaattia aina) Kotiin yritän ostaa vaan vähäkalorisia tuotteita. Mut silti oon monta kertaa vetäny esim.puuro överit jonka jälkeen piti oksentaa.
Tosi naurettavaa vetää jotaa puuroa ja sporttinäkkäriä ja oksentaa ne kohta.
Sit muuten elimistä tottuu siihen, et jos vetää esim. omenaa nälkäsenä. ni elimistiö alkaa haluamaa omenaa ku sil on nälkä.
- mönt--ti
hei. olen tekemässä esitelmää syömishäiriöistä kouluun ja haluaisin siihen tarinan mitä oikeasti voi käydä, joten saisinko ottaa sinun tarinasi ja lukea sen luokalaisilleni. en muokkaisi sitä mitenkään.
- joeymann
'Just me',jos vielä lueskelet täällä,tuli mieleen kaksi asiaa sulle Eka:sun on tosi tärkeää puhua vaikeuksistasi jonkun kanssa.Minusta olet viisas kun pohdit jaksaako ystäväsi tämän ison asiasi kuunnella ja osallistua siihen.Hän varmasti ystävänäsi olisi hyvä kuuntelija ja tukija sinulle,mutta tarvitset myös sellaisen ystävyyssuhteen jossa teillä on muutakin,siis mukavia asioita,jotta saisit ystävyydestänne voimia.
Siksi ehdotan,että etsit sellaisen ammattihenkilön,jolle voisit puhua KAIKISTA asioistasi,ei siis pelkästään bulimiasta,vaan myös esim.niistä perheasioistasi ja kaikesta muusta mikä elämässäsi on tuntunut vaikealta.Tämä siksi,että nuo kaikki kokemasi asiat vaikuttavat bulimiaasi.Kun olet lukiolainen,olisi varmaan kouluterveydenhoitaja hyvä henkilö josta voisit aloittaa.
Puhuminen bulimiastasi on sinulle tosi tärkeää!Vain sillä tavalla saat purettua pahaa oloasi ja alat päästä tasapainoon itsesi kanssa.Puhuminen jo sinänsä helpottaa oloa,mutta lisäksi omien tunteiden käsittely vapauttaa sinut tuntemaan myös hyvää oloa.Silloin alat pikkuhiljaa löytää myös sen minäsi josta voit ruveta tykkäämään.Ja tää onkin se toinen asiani:Sinä voit alkaa pitämään itsestäsi samalla kun uskallat käydä bulimiasi kimppuun yhdessä ymmärtävän ihmisen kanssa.Bulimia on voitettavissa puhumalla!Sinä löydät oman ihanan itsesi puhumalla!
Rohkaisen sinua,olen itse kokenut samantapaiset kuviot kuin sinulla,ja käynyt läpi tuon parantumistien:-) - just me
Ihanaa, kun täällä tullaan vastaamaan, ja tarinasta tuli keskustelua! Tuntuu, että joku tosiaan ottaa tämän jutun tosissaan. Kun usein pelottaa, että jos jollekulle kertoo, sitä ei oteta tosissaan, vaan pidetään vain huomionhakuisena.
Kiitos jokaiselle neuvoista, otan niistä varmasti osan käyttöön.
Mutta joillekin haluan vastata ihan henk.koht:
nimimerkkikk: Kiitos, kun vastasit viestiini. Kysyit sähköpostiosoitteiden vaihtoa,
mutta mun on valitettavasti kieltäydyttävä. Mun on vieläkin vaikeaa tunnustaa olevani bulimikko,
joten asiasta keskustelu ei välttämättä olisi vielä kovin hyvä ajatus. Mun on tehtävä nyt niin kuin musta itsestä tuntuu hyvälle. En kuitenkaan arvostele sun tapaasi laihduttaa, vaikka toivonkin, että löytäisit toisen tien. Toivottavasti sä löydät jonkun muun, joka on valmis vaihtamaan enemmänkin ajatuksiaan. Onnea sulle! Me kyllä parannutaan!
Foreveryoung: Kiitos, kun kirjoitit tarinasi. Ja kiitti, kun laitoit noita laihdutusvinkkejä. Tiedän ennestään aika paljon itsekin, mutta tuossa oli kyllä paljon uutta.
stareyez: Sullekin, kiitos vinkeistä, ne antoivat ajattelemisen aihetta. Varsinkin tuo 2. kohta. Mä tunnen itseni usein huonommaksi kuin muut, en vain löydä itsestäni positiivisia puolia. Muut ovat niin fiksuja ja filmaattisia, mutta mä en vain löydä omia vahvuuksiani. Varsinkin, kun haluaisin asian, missä loistan. Aina, kun huomaan olevani jossakin aika hyvä, tulee joku, joka on mua selkeästi parempi. Viime aikoina se on näkynyt esim. koulussa.
Myös toiseksi viimeinen kohta tuntui tutulta. Jollain tapaa ajattelen, että voisin olla kelpo tyttöystävä, mutta sitten tulee sellainen ajatus ”Mitähän tuokin musta oikeasti ajattelee?” tai ”Tämäkin on varmasti jotain pilaa.” En uskalla luottaa, koska olen epävarma.
Tuossa toisessakin viestissä oli älyttömän paljon asiaa! Niin monia asioita, mitä en olisi osannut ajatella.
mönt—ti: Voih.. Vastaus on valitettavasti sama, kuin nimimerkikkille; en ole vielä valmis. Haluaisin niin antaa tarinani käyttöösi, sillä luokassasi voi olla ihmisiä, jotka myös sairastavat bulimiaa. Haluaisin niin auttaa, mutta.. Mä en ole valmis kertomaan tarinaani ” koko kansan kuultavaksi”. Musta tuntuu pahalta, etten anna tarinaa käyttöösi, mutta sekin tuntuu ahdistavalta, että musta tehtäisiin esimerkkitapaus. Tuota on vaikea selittää, mutta olen paranemisprosessissani niin alussa, etten haluaisi vaarantaa sitä. Mä olen oikeasti niin pahoillani. Mutta jos sä, tai joku muu joskus vielä myöhemmin tarvitsee tarinaa bulimiasta, annan sen kyllä. Mutta vasta myöhemmin, kun olen itsekin hyväksynyt asian. Toivottavasti löydät jonkun muun tarinan!
joymann: Heh, ei se mitään. Musta on kiva, että muutkin tulevat tänne purkamaan asioitaan, ja toiset neuvovat. Kiitos muuten noista vinkeistä. Mun täytyy tosiaan nyt miettiä, miten mä alan tätä juttua hoitamaan. Sillä.. Musta tuntuu, että vaikka mä laihtuisinkin, ja alkaisin pitämään itsestäni, mä en olisi samanlainen kuin ennen. Siis, sehän on mahdotonta, mutta tarkoitan, että asiat voi jäädä tuonne kalvamaan. On vaikeaa, kun pää on täynnä ajatuksia, eikä oikein mitään, mille purkaa se kaikki. Joku, joka osaa kysyä ne oikeat kysymykset. Mä mietin hiljaa mielessäni tuota ammattiavun hankintaa.
Kiitos tuhannesti jokaiselle, joka tänne on kirjoittanut! Ja vaikka ei olisi suoraan mulle vastannut, se ei haittaa ollenkaan. Toisten tarinoita ja tuntemuksia on kiva lukea, nekin auttavat mua. Lisäksi on kivaa, että tarinani aiheutti keskustelua, niin sen pitääkin mennä. Ja kiitos kaikille vinkeistä, niistä jokaisesta on varmasti oma apunsa prosessissa.
Mun on nyt pakko vielä sanoa, että aika hyvin on mennyt. Lauantaina tulee 3 viikkoa täyteen viimeisestä oksentamisesta. Viestini kirjoittamishetkellä mulla tosiaan oli paha paikka, mutta selvisin siitä, kun kirjoitin tänne. Mä en syönyt ja oksentanut. Lisäksi mä olen tajunnut näiden viestin myötä, että musiikki auttaa mua. Siitä on tullut vähän niin kuin riippuvuus. Kun tuntuu pahalle, kuuntelen musiikkia, eikä paha olo katoa, ennen kuin olen saanut kuunnella juuri oikean kappaleen. Lisäksi, olen saanut laihtumisenikin hyvään alkuun. Olen alkanut käymään lenkillä, ja positiivinen kokemus oli, että mä jaksan peräti vähän hölkätä. Siitäkin on tullut nautinto. Laitan korvalaput päähäni, ja sitten pitkin tietä. :’> Myös ruokailut ovat menneet aika hyvin. Se tosin vaatii todella paljon säännöllisyyttä, jotta kaikki sujuisi. Olen myös hoitanut eräältä taholta sen roskaruoan tyrkyttämisen pois.
Kiitos vielä kerran kaikille vastanneille!
Tsemppiä jokaiselle, joka tappelee saman asian kanssa, ja onnea niille, jotka ovat tästä jo selvinneet!- joeymann
'Just me',pakko sanoa että musiikki ja lenkki on parhaita yhdistelmiä mitä voi keksiä!Muakin on musiikki aina auttanut pahassa olossa ja tuonu iloa mieleen,ja lenkkeilen samoin laput korvilla.
Tuo omien vahvuuksien löytämisen vaikeus varmaan on yksi iso syy siihen miksi niin monet nuoret ovat vaikeuksissa syömisensä kanssa.Kun se kestää useimmilla turhan kauan löytää se oma juttunsa,se missä tuntee olevansa niin hyvä että siitä saa tyydytystä ja se alkaa vahvistaa itsetuntoa.
Varsinkaan jos ei kotoa ole saanu kannustusta,vaan päinvastoin kuulla ettei ikinä ole riittävän hyvä.Se vaatiikin sitkeyttä ja paljon hyviä uusia kokemuksia,että pystyy luomaan itsestään uudenlaisen kuvan.Tosi surullisen monet nuoret tälläkin palstalla kertovat miten kotiväki,muut sukulaiset yms.arvostelevat nuoren ulkonäköä.
Ja siitähän seuraa monen vuoden kärsimys.
Muttamutta:sinä osaat AINAKIN kirjoittaa ihanasti ja ajattelet todella kypsästi ja viisaasti ja osaat nähdä asioita toisenkin näkökulmasta.Kirjoituksestasi tuli sellainen olo,että olet ihminen joka tulet itseäsi kuuntelemalla selviämään vaikeuksistasi,ja tulet saamaan paljon iloa elämääsi jo siitä,että kasvamalla omana lämminsydämisenä itsenäsi tuotat iloa ihmisille.
Iloitsen hyvistä uutisistasi:-)Kuuntele itseäsi jatkossakin!
- itseinho
Mullon ollut bulimia jo noin 2v ja luulen ettei se lopu ollenkaan.Vihaan itseäni, kroppaa ja kasvoja, ja haluan jatkuvasti laihtua. Kaverit palvovat ja sanovat että olen täydellinen mutta mielestäni olen rumin ihminen maan päällä. Ahmin usein ruokaa, herkkuja jne ja oksennan. Kukaan ei tiedä tästä enkä aijo tod kertoa sillä kukaan ei ymmärtäisi ja pitäisivät pellenä. Yritän tietty vähentää oksentelua, sillä haluan että se loppuu ja terveyteni ei kärsisi ja oisin terve, koska olen niin nuori. Mutta sillon ku olen ahminut liikaa,minunn on pakko oksentaa koska kelaan että nyt lihoon..jos en syö paljoo niin en oksenna. Mutta se on vaikeaa olla syömättä ja siksi oksennan..Tuntuu niin pahalta ku ei pysty ollenkaan hallitsemaan omaa elämää ja ruokatottumuksia...en tiiä mitä tehä..:///
- läpikäynyt
Heip!
Kirjoitan näin pitkän ajan kuluttua ketjun aloittajan kirjoituksesta siksi että...aihe ei valitettavasti vanhene.
Itse kärsin ja mukanani kannoin bulimiaa 16 vuotta. Enää en oksentele, kontrolloi tolkuttomasti syömistäni, paastoa, silti mukanani kannan rippeitä aina. Nyt ymmärrän erikoisuuteni (ei vajaavaisuuta, hunommutta) muihin nähden. Nyt kestän henkisen kolotuksen, ajoittaiset itseinhon tunteet, peillikuvan vääristymät.
Itse en hakenut ajoissa apua, lienenkö sitä koskaan oikeasti halunnutkaan. Raskas kemukseni teki minusta sen mikä olen nyt. En tuomitse muita heidän heikkouksistaan (mikä sana voisi kuvata paremmin?), ymmärrän itseinhon käsitteen, pystyn samaistumaan masennukseen, arvostan aurinkoisia päiviä.
Hae apua, juttele, kerro kuinka itsesi ja maailman koet. Ja saat huomata ettet ole poikkeava, eivätkä ihmiset sinua tuomitse millään lailla. Sillä siinähän se syy on...et rakasta itseäsi. voit olla mitä vaan, anna anteeksi kuten muillekin annat, usko itseesi, hymyile, naura ja painu bikineissä sinne uimarannalle. Syö se kunnon kermajäätelö.
Elä, nauti, ole mikä olet...elämä kun on tässä. Ei ole kenraaliharjoituselämää jonka jälkeen voi tosissaan elää.
Kaiken pohjan kautta kokeneena ja sittenkin elämästä otteen saaneena, kehota itserakkauteen. Se hämmmästyttävää kyllä johtaa mukavaan elämään...elämään yleensäkin, salailun ja häpeän sijaan. Kannattaa kokeilla...koskaan ei ole myöhäistä :)) - Paula765
Voi ihanaa, kun kerranki löytyi asiallinen keskustelu jossa on hienoja vinkkejä! Itse olen juuri vähän aika sitten suostunut myötämään ongelmani ja päättänyt parantua. Tämä viikko meni niin huonosi, että ajattelin jo luovuttamista, mutta nämä kommentit saivat kyllä motivaationi paranemiseen palamaan. Kiitos hirveästi
- ellielili
samoin alkoi minulla. ensimmäiseksi laihdutus kahdeksan kiloa, jonka jälkeen aloin ahmimaan ja oksentamaan. painohan siinä vain nousi normaalilukemiin (tällä hetkellä 175/60) takaisin ja nyt olen kierteessä oksenna-näännytä. syytän itseäni, jos en oksenna - syytän, jos oksennan. joudun ottamaan vieläpä mielialalääkettä, joka lihottaa... pelkään niin paljon painonnousua, että laksatiiveja menee päivittäin, syön alle 500kcal ja oksennan vähäiset ruoat ulos. silti minulle tulee usein ahmimisiltoja, enkä voi himolle mitään. syönsyönjasyön, kunnes olen räjähdyspisteessä.
- venya/just me
Miten aikaa onkaan voinut kulua niin paljon..
Kirjoitin alkuperäisen viestin 9.2.08 nimimerkillä just me.
Nyt on 10.6.09, ja kirjoitan nimim. venya.
Mikä on reilussa vuodessa siis muuttunut?
Mistähän aloittaisin..
Olen edelleen bulimikko. Mä tosiaan yritin lopettaa ahmimisen ja oksentamisen,
mutta en pystynyt siihen. Enkä edes jaksa muistaa, yritinkö edes kunnolla, ja kuinka kauan.
Tällä hetkellä siis laihdutan bulimian avulla. Vähäinen syöminen ahmittujen ruokien oksentaminen = laihtuminen. Mittani olivat aloittaessani 89kg/172cm, ja nyt 84kg/172cm. painoa tippunut siis n.5kg.. jokusessa viikossa. Vaikka kuinka tutkijat yrittävät jauhaa p*skaa, tunnollisella oksentamisella kyllä laihtuu. (HUOM! En kuitenkaan TODELLAKAAN kannusta pro-miaan!) Haluaisin lopulta painaa 55-49/48kg. Kun kerroin tuosta 55kg tavoittelusta siskolleni, hän lähestulkoon hermostui, miten vähän se on. (Hän ei siis kuitenkaan tiedä bulimiastani – niin kuin ei kukaan muukaan.) Niinhän se kai on, mutta olen aina jossain määrin ihaillut laihuutta(=kauneutta), ja nyt vain suuremmassa määrin. Liika laihuus ei ole kaunista, mutta.. Silti haluaisin vain olla laiha. Ja sitä kautta myös vartaloni olisi kaunis. Ja kaikki ihailisivat. Jei, bulimareksia, tämähän se olikin, mihin ollaan aina pyritty. (:D)
Mutta toivottavasti tulen jossain vaiheessa laihdutusta järkiini, enkä pyrikään olla niin laiha.
Nykyään tilanne on pahempi. Tai, tavallaan parempi, kuinka terveeltä kannalta nyt haluaa asiaa katsoa. Aamuisin syön jogurtin tai leivän, lounaalla vähän/sopivasti ruokaa. Jos syön mielestäni "liikaa", oksennan sen osittain pois. Välipala menee yleensä myös pöntöstä alas, koska alku-illasta aloitan myös lähes jokapäiväisen ahmimis-oksentamis-rituaalini. Keitän ruokaa salaa, lukittaudun milloin minnekin syömään, ja menen sitten kaukaisimpaan vessaan oksentamaan. KAIKEN. Sen jälkeen saatan vielä syödä jotakin, yleensä proteiinipitoista. Se pysyy sisällä, tai ei pysy, riippuu vähän.
(..jatkuu seuraavassa viestissä.)- venya/just me
Tämän ns. "vakio bulimiakauden" aikana, olen huomannut itsessäni hyvin bulimialle luontaisia asioita. Aamu menee hyvin, sillä syön vähän. Lounaskin menee ihan hyvin, sillä yleensä syön vähän, ja jos syönkin "liikaa", pääsen kyllä jonnekin oksentamaan. Mutta sitten iltapäivällä/illalla, stressaan, jos/kun ei löydy ruokaa. Sitten taas jos/kun olen ahminut, ja ympärillä parveilee koko ajan vain ihmisiä, enkä pääse rauhaan, muutun todella pahantuuliseksi ja kiukkuiseksi, syyllisyyden takia, jonka aiheuttaa ahmittu ruoka. Mutta heti kun olen oksentanut ja tyytyväinen "tulokseen", olen taas hyväntuulinen. Eli siis aina, kun tunnen olevani täynnä, tunnen syyllisyyttä. Jos en pääse oksentamaan, ahdistun, ja sitä kautta hermostun. Lisäksi käsitykseni ”vähästä” ja ”paljosta” ovat hämärtyneet. Esim. aamupalalla jogurtin ja leivän syöminen yhtä aikaa kuulostaa jo hiukan liian paljolta. Tavallaan ainakin.
Näiden lisäksi olen varsinkin viimeaikoina huomannut viihtyväni yksin. Johtuneeko sitten kasvusta, kyllästymisestä kavereihin ja/tai ympäristöön, vai bulimiastako? Vai kenties kaikista yhtä aikaa? Joka tapauksessa, tunnen itseni paremmaksi ollessani yksin. Saan olla oma itseni, ilman kenenkään arvostelua. Eikä mun tarvitse laihojen kavereideni seurassa tuntea itseäni läskiksi ja huonoksi. Yksin on siis jollain tapa mukavampi olla. Kun saisi olla kokonaan yksistään, niin olisi tätä bulimiaakin helpompi harjoittaa. Voisi marssia kauppaan, ostaa mitä tahtoo ilman pelkoa muiden katseista, ahmia rauhassa, ja sitten oksentaa miten äänekkäästi tahtoo. Ilman stressiä ja hermoilua.
Totta kai mä kavereitani ja perhettänikin vierelleni kaipaan, mutta välillä tuntuu vain olevan helpompaa yksin. Ymmärrättekö?
Mutta tiedättekö mikä on kaikista.. voisinko sanoa ironisinta? Silloin joskus, kun olin 8. luokalla (nyt siis menossa lukion 3. luokalle), kävin täällä ensimmäisen kerran, ja olin tyrmistynyt, miten sairaiksi bulimia voi ihmisen tehdä. Tuolloin olin oksentanut vain jokusen kerran, silloin tällöin, vain kun mahani oli ratketa lempiruuastani. Silloin ajattelin: "Mutta mä en ole tuollainen. Mä olen oksentanut vain muutaman kerran. Ei musta voi ikinä tulla noin sairasta." Mutta mikä mä nyt olen, ja mitä mä nyt teen? Kaikkea sitä, mitä en olisi ikinä uskonut: ahmin, oksennan, piilottelen, suunnittelen seuraavan päivän ahmimissessiota.. Bulimikko. Musta on tulossa ihminen, jota voisi sanoa "varoittavaksi esimerkiksi". Ei niin pitänyt käydä, mutta tässä vaan ollaan. Ruualla ei tosiaankaan saisi leikkiä.
Luin kaikki viestit parikin kertaa läpi, ja niistä sai todella paljon hienoja ja mahtavia vinkkejä parantumiseen. Niin, tai jos sitä haluaisin. Tai, totta kai mä haluan parantua, ei kukaan tällaista halua. Mulla on kyllä vielä terve puoleni, joka sanoo tämän olevan sairasta. Mutta silti.. Bulimian avulla olen päässyt laihdutukseni alkuun. Ja lisäksi olen riippuvainen siitä. Se on omalla tavallaan kuin huumetta. (Luin jonkun bulimikon blogia, ja ymmärsin senkin.) Lopettaminen tuntuu hankalalta. Haluan kuitenkin uskoa, että sitten kun olen laiha, pystyn lopettamaan tämän. En helposti tai kertaheitolla, mutta silti pystyn siihen. Ja se on tehtävä jokseenkin yksin. Perheessämme on jo yksi mielenterveysongelmainen, josta koko perheemme on jo saanut kärsiä. En voisi laittaa perhettäni kärsimään samankaltaista paskaa takiani, vaikka emme niin täydellisen mahtavissa väleissä olekaan. Sitten joskus, ystävien, kavereiden ja hoitohenkilökunnan avulla. Sitten, kun on sen aika. - varjossa
venya/just me kirjoitti:
Tämän ns. "vakio bulimiakauden" aikana, olen huomannut itsessäni hyvin bulimialle luontaisia asioita. Aamu menee hyvin, sillä syön vähän. Lounaskin menee ihan hyvin, sillä yleensä syön vähän, ja jos syönkin "liikaa", pääsen kyllä jonnekin oksentamaan. Mutta sitten iltapäivällä/illalla, stressaan, jos/kun ei löydy ruokaa. Sitten taas jos/kun olen ahminut, ja ympärillä parveilee koko ajan vain ihmisiä, enkä pääse rauhaan, muutun todella pahantuuliseksi ja kiukkuiseksi, syyllisyyden takia, jonka aiheuttaa ahmittu ruoka. Mutta heti kun olen oksentanut ja tyytyväinen "tulokseen", olen taas hyväntuulinen. Eli siis aina, kun tunnen olevani täynnä, tunnen syyllisyyttä. Jos en pääse oksentamaan, ahdistun, ja sitä kautta hermostun. Lisäksi käsitykseni ”vähästä” ja ”paljosta” ovat hämärtyneet. Esim. aamupalalla jogurtin ja leivän syöminen yhtä aikaa kuulostaa jo hiukan liian paljolta. Tavallaan ainakin.
Näiden lisäksi olen varsinkin viimeaikoina huomannut viihtyväni yksin. Johtuneeko sitten kasvusta, kyllästymisestä kavereihin ja/tai ympäristöön, vai bulimiastako? Vai kenties kaikista yhtä aikaa? Joka tapauksessa, tunnen itseni paremmaksi ollessani yksin. Saan olla oma itseni, ilman kenenkään arvostelua. Eikä mun tarvitse laihojen kavereideni seurassa tuntea itseäni läskiksi ja huonoksi. Yksin on siis jollain tapa mukavampi olla. Kun saisi olla kokonaan yksistään, niin olisi tätä bulimiaakin helpompi harjoittaa. Voisi marssia kauppaan, ostaa mitä tahtoo ilman pelkoa muiden katseista, ahmia rauhassa, ja sitten oksentaa miten äänekkäästi tahtoo. Ilman stressiä ja hermoilua.
Totta kai mä kavereitani ja perhettänikin vierelleni kaipaan, mutta välillä tuntuu vain olevan helpompaa yksin. Ymmärrättekö?
Mutta tiedättekö mikä on kaikista.. voisinko sanoa ironisinta? Silloin joskus, kun olin 8. luokalla (nyt siis menossa lukion 3. luokalle), kävin täällä ensimmäisen kerran, ja olin tyrmistynyt, miten sairaiksi bulimia voi ihmisen tehdä. Tuolloin olin oksentanut vain jokusen kerran, silloin tällöin, vain kun mahani oli ratketa lempiruuastani. Silloin ajattelin: "Mutta mä en ole tuollainen. Mä olen oksentanut vain muutaman kerran. Ei musta voi ikinä tulla noin sairasta." Mutta mikä mä nyt olen, ja mitä mä nyt teen? Kaikkea sitä, mitä en olisi ikinä uskonut: ahmin, oksennan, piilottelen, suunnittelen seuraavan päivän ahmimissessiota.. Bulimikko. Musta on tulossa ihminen, jota voisi sanoa "varoittavaksi esimerkiksi". Ei niin pitänyt käydä, mutta tässä vaan ollaan. Ruualla ei tosiaankaan saisi leikkiä.
Luin kaikki viestit parikin kertaa läpi, ja niistä sai todella paljon hienoja ja mahtavia vinkkejä parantumiseen. Niin, tai jos sitä haluaisin. Tai, totta kai mä haluan parantua, ei kukaan tällaista halua. Mulla on kyllä vielä terve puoleni, joka sanoo tämän olevan sairasta. Mutta silti.. Bulimian avulla olen päässyt laihdutukseni alkuun. Ja lisäksi olen riippuvainen siitä. Se on omalla tavallaan kuin huumetta. (Luin jonkun bulimikon blogia, ja ymmärsin senkin.) Lopettaminen tuntuu hankalalta. Haluan kuitenkin uskoa, että sitten kun olen laiha, pystyn lopettamaan tämän. En helposti tai kertaheitolla, mutta silti pystyn siihen. Ja se on tehtävä jokseenkin yksin. Perheessämme on jo yksi mielenterveysongelmainen, josta koko perheemme on jo saanut kärsiä. En voisi laittaa perhettäni kärsimään samankaltaista paskaa takiani, vaikka emme niin täydellisen mahtavissa väleissä olekaan. Sitten joskus, ystävien, kavereiden ja hoitohenkilökunnan avulla. Sitten, kun on sen aika.Tuttu juttu, olet tyypillinen bulimikko. Minäkin olin tuollainen. Se, että susta tuntuu paremmalta ja helpommalta olla yksin, johtuu juurikin siitä bulimiasta. Itse menetin kaikki sen aikaiset ystäväni bulimialle, hylkäsin heidät sen vuoksi. En kehota sua tekemään samaa, vaan koita pitää ne välit heihin kunnossa. Eristäytyminen omiin oloihin saa sut tulevaisuudessa katumaan, jos et saakaan enää niitä vanhoja hyviä ihmisiä takaisin elämääsi. Elä anna bulimialle otetta, vaan sun pitää olla sen herra!
Ja sitten kun pystyt, jaksat ja olet totaalisen kyllästynyt oksentelu-ahmimis -kierteeseen, hae sitä apua. Se on parasta, mitä voit itellesi tehdä.
- Läskiiii
Minulla on bulimia. Oon 12v 158cm ja 30kg
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik113545MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar691886Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5421578Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin811204Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja611002Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33968Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt214888Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o60833- 171824
Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3768