Isäni ainoa veli kuoli muutama päivä sitten, hän oli hyvin nuori ja elämän piti olla edessä. Suren setääni, mutta ehkä suren vielä enemmän, kun näen isäni silmissä kyyneleet ja kuulen, kuinka ääni pettää kun itku tulee. Hän yrittää olla näyttämättä sitä, mutta näen, kuinka hän on niin surullinen. Minä en voi katsoa isäni surullisiin silmiin ilman, että itse itkisin. Hän vain kärsii silmieni alla enkä voi auttaa. En voi ymmärtää tätä elämää, kun ajattelen, että vähän aikaa sitten setäni hengitti ja naureskeli iloisena. Nyt yhtäkkiä häntä ei sitten ole olemassakaan, en vain jaksa käsittää sitä. Joka hetken elän tietäen, ettei se sama hetki palaa koskaan, se on eletty ja mennyttä. Koko ajan mietin, että mikä vain hetki voi olla viimeinen. Olen tiennyt sen aina, mutta nyt en saa sitä pois mielestä. Setänikin eli täyttä elämää ja lähti aivan odottamatta, ei vielä aamulla tiennyt, että illalla on kuollut. Ehkä tämä miettiminen vie minulta mielenterveyden. On minulla poikaystävä, mutta hän ei välitä, eikä lohduta. En tiedä, miten pääsen eroon tästä miettimisestä, olen toivoton...
Isän suru
Typerys....
41063
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, on luonnollista, että olette kaikki vielä jonkinlaisessa shokissa, kun nuori läheisenne on yhtäkkiä, odottamatta kuollut.
Anna itsellesi ja isällesikin aikaa. Kuolema on varmaan liian lähellä, jotta pystyisitte sitä jakamaan tai suremaan yhdessä. Kaikkien oma tuska on vielä niin hallitsemattomissa.
Läheisen kuolema on usein ravisteleva kokemus, jota ei ihan hetkessä osaa käsitellä. Poikaystäväsikin voi olla vain avuton tilanteessa, jossa hän ei tiedä, miten reagoida. Kun pahin shokki on ohi ja syvä suru valtaa mielesi, saattat pystyä jakamaan kokemuksesi ja poikaystäväsikin osaa silloin ehkä suhtautua.
Isäsi kanssa varmasti tulette vielä keskustelemaan tunteistanne, mutta pitää jättää asioille tilaa ja aikaa. Niistä kannattaa puhua vasta sitten, kun huomaa, että niistä voi puhua.
Luultavasti elämässäsi on rankka aika edessä, jolloin joudut luomaan suhdettasi kuolemaan uudelleen, mutta tuskin se mielenterveyttäsi vie.
Anna tunteiden velloa, viestistäsi päätellen pystyt kyllä käsittelemään asian.
Surulle ei oikeastaan voi mitään, se kestää aikansa ja alkaa sitten vähitellen helpottaa. Mutta isälle on joka tapauksessa suuri merkitys, että olet hänen rinnallaan, ei siinä tarvitse mitään erityistä osata edes sanoa.
Ensiksi ainakin jätä poikaystäväsi. Poikaystäväsi tehtävä olisi tukea sinua nyt surun aikana ja auttaa eteenpäin.
Suru tuntuu pahalta, mutta ihmisiä ei saa takaisin. Itse olen menettänyt ystävän muutama kuukausi sitten. Tuntuu vieläkin
oudolta...
Kuolema on vaikea asia. Sen edessä menee sanattomaksi.
Älä kuitenkaan automaattisesti oleta, että poikaystäväsi ei välitä. Ei hänelläkään välttämättä ole sanoja, tai pelkää sanoa mitään, kun ei ole varma mitä sanoisi.
Monet kieltävät itseltään koko tilanteen. Kuolemaa ei nykyään haluta nähdä, siitä on kasvettu pois. Ihmiset kuolevat sairaaloissa ja laitoksissa, poissa silmistä, poissa kotoa. Nuoren ihmisen kuolema on nykyään harvinaisuus, sitä pelätään. Sitä pelätään niin paljon, ettei siitä haluta puhua.