Minä ymmärrän anoreksian ja muut syömishäiriöt. En syyllistä ketään, olen itsekin anorektikko.
Mutta koskaan en ole ylpeyttä siitä tuntenut. Sisäisesti ehkä siitä, kun "minulla on itsekuria". Koskaan en kuitenkaan ole ylpeillyt sillä, että hahhaa syönpäs vaan kurkkua päivälliseksi, nam nam - täysi olo tuli.
Kai kaikki hyvin alipainoiset ihmiset tietävät, että alipaino on lievää ylipainoa vaarallisempaa. Miksi siis täällä käydään välillä ylpeilemässä ja haukkumassa toisia? Kannattaisi kannustaa edes muita, korottaa näiden mahdollisuuksia paranemiseen, sen sijaan että sanoo "Mä en niinq IKINÄ söis 300 kalorii. Oot läski".
Minua ihmetyttää se... Että jos joku vaikka sanoo leipää epäterveelliseksi (en tarkoita vaaleaa leipää), niin uskooko hän siihen? Kai oikea järki siellä takana vielä kolkuttelee ja sanoo, että ei se niin ole. Salaatti on suhteessa ihan yhtä epäterveellistä kuin vaikka kotona tehty ruisleipä. Kaikesta ruuasta löytyy nykyään jotakin sellaista mikä katsotaan epäterveelliseksi. On se sitten lähtöisin vaikkapa kasvien myrkyttämisestä tai mistä ikinä onkin.
Oletteko ylpeitä sairaudestanne? Minä en ole.
Mutta koskaan en ole ylpeyttä siitä tuntenut. Sisäisesti ehkä siitä, kun "minulla on itsekuria". Koskaan en kuitenkaan ole ylpeillyt sillä, että hahhaa syönpäs vaan kurkkua päivälliseksi, nam nam - täysi olo tuli.
Kai kaikki hyvin alipainoiset ihmiset tietävät, että alipaino on lievää ylipainoa vaarallisempaa. Miksi siis täällä käydään välillä ylpeilemässä ja haukkumassa toisia? Kannattaisi kannustaa edes muita, korottaa näiden mahdollisuuksia paranemiseen, sen sijaan että sanoo "Mä en niinq IKINÄ söis 300 kalorii. Oot läski".
Minua ihmetyttää se... Että jos joku vaikka sanoo leipää epäterveelliseksi (en tarkoita vaaleaa leipää), niin uskooko hän siihen? Kai oikea järki siellä takana vielä kolkuttelee ja sanoo, että ei se niin ole. Salaatti on suhteessa ihan yhtä epäterveellistä kuin vaikka kotona tehty ruisleipä. Kaikesta ruuasta löytyy nykyään jotakin sellaista mikä katsotaan epäterveelliseksi. On se sitten lähtöisin vaikkapa kasvien myrkyttämisestä tai mistä ikinä onkin.
Oletteko ylpeitä sairaudestanne? Minä en ole.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ollessani todella laiha en ylpeillyt sillä miten laiha olin. Miten ei ollut rintoja, pyöreää peppua, naisellisia muotoja tai hedelmällisyyttä. Osastolle joutuessani häpesin, kun en halusta huolimatta pystynyt nielemään, en enää osannut. Itkien koitin selittää, että en pelleile vaan todella tukehdun, jos koitan syödä leipää. Kun lopulta sain ruokaa alas, ei se meinannut tulla ulos. parin päivän välein, hetken jopa joka päivä sain ulostulääkkeitä eivätkä ne tietenkään tehonneet, koska olin napisnut niitä hyvinkin paljon laihduttaessani. Lopulta sain peräruiskeita. Se oli todelle nöyryyttävää nuorella naiselle. Varsinkin, kun omanikäiseni opiskelijat kyselivät olenko jo paskonut tänään.
Vaikka ennen lopullisesti osastolle joutumista ja lihotuskuuria olin huoneessani peilin edessä ylpeä siitä miten olin saanut itseni laihaksi, laihemmaksi kuin muut, tunnen nyt häpeää miten selitin kirkkain silmin veden lihottavan ja siksi en voinut sitäkään enää juoda, koska pitää olla laiha. Silloin tuntui järki olevan jossain aivan muualla.
Ihmisten ilmoille mentäessä kasasin päälleni vatteita, että en näyttäisi laihalta vaan normaalilta. En ylpeillyt vaan häpesin laihuuttani, vaikka halusin sitä enemmän kuin elämää.
Vasta alkaessani toipua kunnolla olen alkanut lukea tätä palstaa kunnolla ja kirjoitella. Enkä todellakaan tajua miten täällä tuntuu olevan paljon ihmisiä jotka ovat ylpeitä sairaudestaan. Onko se sitä alkuhuumaa jonka itsekin koin ennen kuin upposin liian syvälle?
Alkuhuumaa kyllä. Ja toisaalta... Ei tästä sairaudesta niin paljoa irti saa, etteikö siitä yrittäisi saada irti edes vähän jotain ylimääräistä. Millä muulla sitä kuoleman kielissä enää voisi ylpeillä kuin sillä, kuinka vähän syö tai että on laihempi kuin muut =/.
Itse en aina täysin edes käsitä miksi sairastan tätä. Tiedän, etten liho jos syön vähän enemmän ja tiedän monien syömättä jättämieni ruoka-aineiden olevan terveellisiä. Silti ainoa mikä merkitsee on vain se, että paljonko jossain on sitä tai tätä.
Minä en koskaan kerro kenellekään paljonko (tai siis kuinka vähän) olen syönyt tai kuinka paljon liikkunut. Minulle "kiksit" on kai aina saanut aikaan se, että voi näyttää toisille kuinka nopeasti laihtuu. Minua nuorena pilkattiin ja sen jälkeen jo ensimmäisellä kerralla laihdutin äärettömän nopeasti. Sitten "paranin" ja taas laihdutin 3viikossa 10 kiloa. Vaikka enää ei ole pilkattu on kai jäänyt joku putki päälle tässä asiassa. Nytkin on eräs ihminen, jolle muka "haluan näyttää". Tiedän, että kaikki mitä muut sanovat minulle syömisestä ja muusta on totta, mutta silti päässäni on vain se, että minuahan ei enää pilkata, odottakoot vain.
haluu näyttää ihmisille mut älä silti mee tohon lankaan..kunlaihdut niin ne vaan nauraa sit sulle et "kato miten toi idiootti tekee just mitä me käsketään ja halutaan, pelle vaan laihduttaa itteensä jos joku vähän haukkuu. Vähän heikko itsetunto"
Meidän luokalla oli yks likka anorektikko niin sitä vaan säälittiin, vähän niinku jotain vammasta tai pyörätuolissa olevaa. Kukaan ei ihaillu tai ees kiinnittäny mitään huomioo siihen muuten kun et se on sairas.
Ne joita ihailtiin ja joita pojat halus oli ne tytöt jotka oli urheilullisia, lihaksikkaita ja joilla oli tissit ja kiinteet peput ja hyvät kurvit.
Varmaan kuolisin häpeästä jos joku kaveri saisi tietää tästä! Kun olin terve, mä aina vaan nauroin laihduttaville teineille ja haukuin näitä "kevyt tuotteita", koska kaikki epäterveellinen maistui paremmalta.
Joskus minäkin ihmettelen miksi teen tätä, välillä mietin hetken että "mähän oon sopiva, haluunko muka olla laihempi?" Sitten joku toinen ääni päässä sanoo että tietysti haluun, en tiedä miksi mutta joku pakkomielle mulla on.
Ja mustakin on todellakin tyhmää haukkua täällä tuntemattomia ihmisiä lihaviksi ja kateellisiksi, kuka täysjärkinen kadehtisi sairaita? Mä en ole tästä ylpeä ja tunnen oloni tyhmäksi kun jatkan ja paastoan vaikka joka yö pelkään että sydän pettää.
Joskus tietty tulee ajateltua että "jes, selvisin pari viikkoa noin 200 kalorilla päivässä ja oon laihtunu niin että housut meinaa tippua, oon ylpeä itestäni!" Mutta en ikinä sano mitään tollasta kenellekään. Enkä muutenkaan tee mitään numeroa laihdutuksestani, selitän vaan kuinka ruoka on hyvää ja mietin ääneen että mitähän sitä leipoisi viikonloppuna.
Olen seurannut tätä keskustelua jonkun verran ja olen sitä mieltä että nämä aiheet käyvät kokoajan lapsellisemmiksi.
Miksi ihmeessä on pakko kilpailla siitä kuinka vähän syö ja miksi terveillä ihmisillä on niin suuri tarve ilkeillä syömishäiriköisten kanssa?
Kaikilla meillä on oma elämä ja se mitä me teemme siitä on meidän oma asiamme.
Välillä tuntuu että tämä koko keskustelu pitäisi lopettaa koska tässähän loukataan ja motivoidaan jo sairaita ihmisiä laihduttamaan lisää kokoajan.
Eikä siitä hyödy kukaan.