Miksi muilla on niin helppoa ja mulla näin vaikeaa? Siis tuollaisia ajatuksia on käynyt mielessä taas nyt vilkkaan 1 v 3 kk tyttären ja pahoinvointia tuottavan sikiön kanssa.
Mitä ne äidit tekee paremmin, joiden ei tarvitse oksennella ja voida huonosti raskausaikana?! Mikä minussa on vialla, kun tämä raskaana olo enimmäkseen vain ärsyttää? Miksi en tykkää pyöristyvästä mahastani, vaan mulle se on lähinnä symboloi liikuntarajoitteisuutta?
Entäs sitten ne äidit, joilla edellinenkin raskaus oli ah niin helppo? Ja sitten kun vauva syntyi, niin hän nukkui, töllötteli tuntikausia sitterissa, ei kitissyt, istui nätisti autossa ja syöttötuolissa...
Nämä fiilikset kulminoituivat pyhänä, kun tuttavaperheemme kävi kylässä. Heillä on lapset suunnilleen samalla ikäerolla, millä meidän lapset tulevat syntymään. Molemmat raskaudet ovat olleet äidille niin ihanaa aikaa, että sitä pyöreää mahaa on suorastaan ikävä. Molemmat lapset ovat nukkuneet kuin herran enkelit, tyytyneet sitteriin, syöneet tuttia ja lähteneet liikkelle sitten kun järki on päässä.
Katsoin esimerkiksi tuota toisen perheen vauvaa, joka oli koko kyläilyn ajan kiltisti alustallaan, mitä nyt vähän kitkahti kun tuli nälkä. Meillä tyttö tuossa iässä hermostui helkkariin, jos häntä ei jatkuvasti kantanut ympäri asuntoa ja roikottanut tissiä suussa. Sama juttu heidän parivuotiaansa kanssa: hän leikki nätisti, ei riehunut, repinyt tavaroita... Meidän neiti taas juoksi ympäri asuntoa, halusi kiivetä pöydille, ei antanut olla kenenkään rauhassa kun kuskasi leluja ihmisten sylit täyteen, sai tuonakin aikana viisi raivaria erinäisistä syistä jne.
Meillä on molemmat lapset ihan suunniteltuja tapauksia (ikään kuin se nyt kertoisi ihmisarvosta jotakin...) ja olemme heistä onnellisia. Tiedän myös, ettei lapsen temperamentti ole vanhempien virheistä ja hyveistä kiinni. Kuitenkin taas tämä aamu on mennyt pää pöntössä esikoisen päivystäessä vieressä, mitä sinne tulee. Ja armoton rääkyminen heti, jos ei mene mieliksi... Aaaargh! Mä olen ihan poikki! Muilla samoja fiiliksiä?
Mitä ne äidit tekee paremmin, joiden ei tarvitse oksennella ja voida huonosti raskausaikana?! Mikä minussa on vialla, kun tämä raskaana olo enimmäkseen vain ärsyttää? Miksi en tykkää pyöristyvästä mahastani, vaan mulle se on lähinnä symboloi liikuntarajoitteisuutta?
Entäs sitten ne äidit, joilla edellinenkin raskaus oli ah niin helppo? Ja sitten kun vauva syntyi, niin hän nukkui, töllötteli tuntikausia sitterissa, ei kitissyt, istui nätisti autossa ja syöttötuolissa...
Nämä fiilikset kulminoituivat pyhänä, kun tuttavaperheemme kävi kylässä. Heillä on lapset suunnilleen samalla ikäerolla, millä meidän lapset tulevat syntymään. Molemmat raskaudet ovat olleet äidille niin ihanaa aikaa, että sitä pyöreää mahaa on suorastaan ikävä. Molemmat lapset ovat nukkuneet kuin herran enkelit, tyytyneet sitteriin, syöneet tuttia ja lähteneet liikkelle sitten kun järki on päässä.
Katsoin esimerkiksi tuota toisen perheen vauvaa, joka oli koko kyläilyn ajan kiltisti alustallaan, mitä nyt vähän kitkahti kun tuli nälkä. Meillä tyttö tuossa iässä hermostui helkkariin, jos häntä ei jatkuvasti kantanut ympäri asuntoa ja roikottanut tissiä suussa. Sama juttu heidän parivuotiaansa kanssa: hän leikki nätisti, ei riehunut, repinyt tavaroita... Meidän neiti taas juoksi ympäri asuntoa, halusi kiivetä pöydille, ei antanut olla kenenkään rauhassa kun kuskasi leluja ihmisten sylit täyteen, sai tuonakin aikana viisi raivaria erinäisistä syistä jne.
Meillä on molemmat lapset ihan suunniteltuja tapauksia (ikään kuin se nyt kertoisi ihmisarvosta jotakin...) ja olemme heistä onnellisia. Tiedän myös, ettei lapsen temperamentti ole vanhempien virheistä ja hyveistä kiinni. Kuitenkin taas tämä aamu on mennyt pää pöntössä esikoisen päivystäessä vieressä, mitä sinne tulee. Ja armoton rääkyminen heti, jos ei mene mieliksi... Aaaargh! Mä olen ihan poikki! Muilla samoja fiiliksiä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuon takia en suunnitellut tätä toista raskautta kun nyt vasta esikoisen ollessa 3-v. Tiesin, etten jaksaisi kahta pientä. Jaksamista ja kyllä se siitä... Vaikka ei paljoa lohduta ;)
Kiitos näistä sanoista!
Ja sitten seuraavaksi henkilöitä, jotka ovat kokeneet samoja fiiliksiä.
Saat IHAN kaikki sympatiat ainakin minulta!!! Itselläni aivan samanlainen tilanne aikoinaan ykkösen kanssa, kolmeen ensimmäiseen kuukauteen ei voinut käsistään laskea ilman että alkoi hirmuinen karjuminen. Sitterissä ei viihtynyt eikä lattiallakaan tai missään muualla kuin sylissä. Suihkussa käyminen oli yhtä h**ttiä, kun samalla piti koittaa hauskuuttaa vauvaa sitterissä (jossa ei TODELLAKAAN viihtynyt), telkkarin katsomiseen ei voinut keskittyä, kun sylissäkin vauva vaati koko ajan huomiota, jopa vessassa p**kalla ollessa oli pakko imettää samalla kun istui pöntöllä, jos halusi edes hieman häiriötöntä aikaa. Ainoa toimiva ratkaisu oli rintareppu, jossa sitten kanniskelin tenavaa koko ajan mukana, niin että sain molemmat kädet vapaaksi ja kotihommia edes jotenkuten tehtyä.
Ehkä syy oli osittain omanikin, kun halusin "pärjätä omillani" vaikka miehen sukulaisia olisi ollut suorastaan tyrkyllä ottamaan vauvaa hoitoonsa... jotenkin vain ei luonto anna periksi luovuttaa vaikka pinna olisi kuinka kireällä. Ja mitäköhän vieraiden hoidossa olemisesta olisi tullut, kun koko ajan olisi kuitenkin pitänyt olla päivystämässä imettämisen takia... ja muutenkin vauva vierasti kaikkia muita jo heti alusta asti.
Nyt sitten on tuskailtu lähes koko 9kk raskausongelmien kanssa ja samalla koitettu pärjätä hirrrrrrmuisessa uhmaiässä olevan taaperon (1v7kk) hoitamisessa.
Termi: "siunattu tila" on ihan varmasti miesten keksintöä, eiväthän isät joudu tappelemaan kyseisten asioiden kanssa. He ovat turvallisesti töissä päivät pitkät ja välttyvät kaikelta "vauvastressiltä" ja illalla kotiintullessa onkin tenava jo valmiiksi ruokittu ja nukkumaanmenoa odottamassa. Ja raskaana oleva äippä niin väsynyt, ettei jaksa enää edes nostaa haloota siitä, että koko vauvarumba kaatuu yhden henkilön=äidin niskaan.
Mutta petaan sille, että jahka tässä vielä vuoden-pari jaksaa kärvistellä, käy niinkuin kaikki vastaavassa tilanteessa olleet ovat kertoneet... lapsista on seuraa toisilleen ja äiti pääsee edes hiukkasen vähemmällä :)
Ikävä, että sinuakin väsyttää. Kiva toisaalta kuulla, etten ole yksin. Noi telkkarikuviot ja muut kuulostaa niin tutulta. Meillä neiti ei viihtynyt edes rintarepussa, koska häntä piti heiluttaa. Toisaalta kun mietin noita tuttavaperheen vanhempia, niin kyllähän heidän lapset ovat perineet aika hyvät rauhallisuusgeenit. Kun miehen kanssa ollaan molemmat vilkkaita ja ehtiväisiä tyyppejä, niin mitenpä siinä tuotat sitten kovin sävyisää jälkikasvuakaan...
Tuon vuoksi minustakin on hauskaa saada lapset peräkkäin, että heistä olisi myöhemmin seuraa. Nuoremman veljen kanssa ollaan synnytty pienellä ikäerolla, mutta kyllä me paljon sitten leikittiinkin. Ja edelleen ollaan hyvin läheisiä. Ja toinen syy tälle pienelle ikäerolle on se, että mun mielestä 28-vuotiaalla emännällä voi aivan hyvin jo olla kaksi lasta. Mitä sitä turhaan vitkuttelemaan enää, kun en aikanaan älynnyt aloittaa ajoissa tätä hommaa.
kuvailemaasi jo viidesti peräkkäin. Valittaa ei ole saanut. Olen ollut kuulema vain valittava ämmä, joka ei muuta osakaan kuin valittaa ja kaiken lisäksi hyvä näyttelijä.Raskaus on kuulema kaikkien muiden mielestä elämän ihaninta aikaa; ruoka, SEKSÌ ym. maistuu paremmalta kuin koskaan ennnen. Ja Vit..! Kaikki ruoka maistuu samalle paskalle, jonka joutuu kohta oksentamaan ja seksi on yhtä kidutusta; pelkkä ajatuskin oksettaa. Ja mitä mahaan tulee; sanat eivät riitä kuvailemaan.... Jokainen lapsi on ollut toivottu ja hartaasti odotettu/ rakastetttu. Kaikki ei vain ole mennyt raskausaikana niin ihanteellisesti kuin oisi halunnut
Esikoinen oli 1v 3kk, kun kakkonen syntyi. Raskausaika oli molemmista pää vessanpöntössä olemista, joskin ikäeroa lapsilla oli hieman vähemmän kuin teillä, joten se esikoinen ei kurkkinut pönttöön vielä puolivuotiaana. (Ja olen muuten ottanut oikeudekseni käydä vessassa yksin ilman lapsia ja he ovat sen aikaa saaneet pärjätä omineen.)
Kyllä se raskausaika oli ihan sietämätöntä ja samoin oli se ensimmäinen vuosi. Sen vuoden jälkeen sitten helpotti, kun lapset leikkivät keskenään.
Nyt mulla on kaksivuotias ja neljäs tulossa. Luulen, etten selviäisi tästä, jos eivät nuo isommat olisi jo vähän apuna (eskarilainen ja ekaluokkalainen). Raskaus ei tosiaankaan ole mikään ihana tila ja tässä raskaudessa olen ihan oikeasti liikuntarajoitteinen - kun sen vaan aina itsekin ymmärtäisi (yli voimien ja kykyjen pitää tehdä ja kärsiä siitä sitten).
Eli ei tämä raskaus mitään ihanaa aikaa ole kaikille muillekaan, mutta kummasti tähän vaan aina uudestaan ja uudestaan näyttää itsensä pistävän.
ja raskaana niin ei kannata pihahtaakaan väsymyksestä tai siitä että olin viikonlopun tipassa kun kaikki vaan tulee ylös. Ehei, sain vastaukseksi että omaa tyhmyyttä. Johan teillä on jo lapsia ollut jo pitkään tarpeeksi. Tämä kommentti pirteältä tytön ja pojan äidiltä joka ilmoitti jo ennen syntymää että ei enää lisää. Vaikka raskaus on niin ihanaa. Mutta lastenhoito niin raskasta, ottivat au pairinkin sen tähden. Olen ehkä turhan herkkä, mutta tässä välissä oli keskenmeno joka todettiin rakenneultrassa ja toinen huomattiin np-ultrassa. Ja kaiken ottaa itseensä kun viikkoja vasta 16 3 ja rakenneultra vielä edessä.
Itsekin olen saanut noita kommentteja. Työkaveri sanoi, kun saikulle jäin, että on pomoa kohtaan kohtuutonta, että teen vain lapsia ja sitten haen sairauslomaa. Edellisestä lapsesta olin töissä synnytystä edeltävänä päivänä, en kertaakaan saikulla, enkä edes jäänyt äitiyslomalle ajallaan, joten en mitenkään osannut aavistaa, että nyt meneekin näin.
Ja sitten ne ihmisten kommentit: "Minäkin olen ollut raskaana, kyllä tiedän, ettei se ole noin rankkaa." Joo, odotit ensimmäistäsi työttömänä kotona ilman vaivoja ja nukuit neljän tunnin päiväunet joka päivä.
Toivottavasti sulla tämä raskaus menee loppuun asti, ettet taas turhaan oksentele ja ole tipassa.
itse en kuulu niihin odottaviin ketkä nauttivat olotilastaan,pidän vartalostani sinällään ilman sitä isoa arvekasta mahaa joka on tiellä joka paikassa ja on todellinen este minulle joka jo ennestään(olin;))olen pieni kokoinen ja pidän vaatteistani,liikunnasta ym. ja ylipäätänsä vaatteiden ostosta itselleni(nyt kun oli alet),mutta tämä maha nyt rajoittaa aika paljon mm.pukeutumista ja nyt joudun käyttämään niitä yök,niin kulahtaneita ja isoja...no,olipas pinnallista,mutta näin se vain on etten ole sinut tämän mahan muun läskin kanssa.
Harmi vain kun tämä odotus on vain niin pitkä aika,vauva on tervetullut,mutta se fyysinen raskaus ahdistaa.
Liikkuminen minulla on hankalaa kipujen vuoksi ja kahden tyttösen kanssa ei ainan niin ihanaa.
Esikoinen täytti 4v jolla on alkanut aivan uudenlainen uhma ja kuopus täytti vasta vuoden(itse synnytän huhtikuussa).
tytöistä voin loppuun asti todella pahoin ja fyysisestikkin myös olin heikoilla,en jaksanut yhtään mitään.
sitten ajattelin,että tässä nämä kaksi toivottua tulosta ovat ja saavat minun puolestani kahteen jäädäkkin,mutta kuinkas ollakkaan kun tein ylläriplussan =)
rankkaa tulee olemaan,mutta pakosti varmasti jossain vaiheessa hellittää..luulisin..
Nyt ei luojan kiitos ole ollut pahoinvointia\liitoskipuja,mutta muuten vaivoja riittänee.
Lasken päivittäin kuinka paljon vielä laskettuun aikaa on jäljellä...kaksi kuukautta pitäisi vielä sietää olotilaa..sen jälkeen kyllä riittänee tämä raskaana olo ja pidän todella pitkän paussin ;)
Ainakin sinne,että täytän 40v.
Mietinpä itse noita samoja juttuja kun ekan vauvan kanssa jäin yksinhuoltajaksi. Miksi minun vauvan itki mahavaivoja kun tuttujen vauvat köllötteli tyytyväisenä sitterissä. Miksi minun vauvallen tuli korvatulehduskierre ja valvottiin puolesta vuodesta-vuoteen joka yö. Sitten tuli se vaihe että miksi minun lapsi on niin vilkas eikä nuku vieläkään öitä. Miksi minun vauva ei koskaan viihtynyt autossa. Tuntui kohtuuttomalta välillä että ympärillä olevat "onnelliset perheet" saivat helppoja vauvoja ja minä yksinhuoltajana hoidin vaikeaa vauvaa. Mutta väsyneenä sitä miettii IHAN MITÄ VAAN! Vaikeiden lasten vanhemmilla kasvaa pinna:)
Nyt kun kaikki perus jutut on elämässä hyvin ja esikko on jo helpompi, ajatukset pyörii lähinnä minun läskeissä jaloissa.(tai mikä kohta nyt milloinkin läskiltä tuntuu) :D :( ;) Ja mieli ailahtelee!
Sain ystäväni kanssa lapsen suht samaan aikaan ja sain jatkuvasti kuulla kuinka hänen lapsi nukkui NIIN hyvin, söi hienosti, makasi vain sitterissä, oli unelmavauva siis. Kunnes menimme yhdessä risteilylle... Siellä "totuus" paljastui: lapsi heräsi monta kertaa öisin, kiukutteli Tukholmassa kaupoissa (=sai raivareita), ei suostunut olemaan sitterissä vaan piti päästä ylös, söi 2 tunnin välein (yölläkin).
Eli ne jotka kehuvat omia lapsia maailman helpoimmiksi, saattavat vain peitellä totuutta. Omani ei ole ollut "helppo" mutta nauratti kun risteilyllä minun vauvani olikin se unelmalapsi :D
Mun ei tarvitse päivystää pöntön vieressä, sen sijaan makaan sohvalla kun heikottaa niin kun ei pysty syömään mitään ilman että sen joutuisi oksentamaan pois. Tai no, olenhan tänään juonut lasillisen mehua, maitoa ja yhden lihapullan ja muutaman haarukallisen spagettia. Ulkona on ihana aurinkoinen päivä, mutta me oltiin koko aamu sisällä koska en jaksa seistä ja täten juosta pihalla tytön perässä. Sen sijaan makoilin sohvalla ja välillä tyttö tuli seuraksi makoilemaan, ensin jalkopäähän, sitten pään päälle, sitten pyöritään ja läiskitään äitiä naamaan kunnes huh, hetkeksi omatkin leikit kiinnostaa :)
Itse pääsin viimeksi helpolla kun alkupahoinvointi helpotti, sen jälkeen ei ollut mitään merkitseviä vaivoja. Toivon todella, että nyt menisi yhtä hyvin.
Siihen olen todellakin valmistautunut, että tuleva vauva nukkuu ihan yhtä huonosti ja karjuu ihan yhtä paljon kuin esikoinenkin vauva-aikana. Mutta kyllä sen nyt taas kestää ja siitä selviää, kun esikoinenkin (1,5v) sentään nukkuu nykyään jo lähes kokonaisia öitä. Päivät hänen kanssaan on periaatteessa helppoja, vaikkei täälläkään äiti saa tehdä juurikaan mitään rauhassa. Jos tyttö leikkii huoneessaan leluilla ja käyn keittiön pöydän ääreen istumaan hetkeksi, hän kuulee ilmeisesti tuolin narahduksen ja tulee heti osoittamaan mieltään - ei äiti saa pöydän ääressä istua, pitää koko ajan tarkkailla neitiä :D
Ruokaa sentään saa laittaa rauhassa, voi olla että tyttö on siihen tottunutkin kun sitä on tehty päivittäin vauva-ajoista lähtien. Siitä ei onneksi tule mielenosoituksia, kunhan ei liian kauaa ole hellan ääressä ;D
Tää ruuanlaitto on meillä kans aika helppoa, kun nyt tarkemmin ajattelee. Tietysti joskus tyttö tulee seisomaan hellan ja minun jalkojeni väliin ja puskee minua ikään kuin pois päin omista hommistani. Toisaalta ruuan haju etoo minua tällä hetkellä helposti, ja varsinkin kun teen sitä useamman kerran päivässä.
Toisaalta olen miettinyt, että on tuossa meidän vilistäjässä hyvätkin puolensa. Leikkikentällä hän lähtee saman tien omiin menoihinsa eikä jää roikkumaan äidin lahkeeseen. Samoin jos hän vaikkapa kaatuu, niin usein hän nousee jo itse ylös ja selviää pahasta mielestään omin avuin. Ei siis nosta metakkaa jokaisesta pikku raapaisusta. Raivarit tulevat ennemminkin silloin, jos ei ole tekemistä tai tekemistä rajoitetaan.
Äitini muisteli myös, että sisarusten kanssa oltiin siinä mielessä vaativia, että nukkumaanmenot ym. ei kiinnostanut ja aina piti tapahtua jotakin tai heti tuli armoton kitinä. Kaikilla kun on enemmän tai vähemmän sähäkkä temperamentti. Toisaalta sitten leikki-iässä meni oikein mukavasti, samoin koulussa. Hoidimme asiamme ja pidimme puolemme. Ja vielä aikuisiälläkin on riittänyt energiaa hoitaa opiskelut, työt, lapsi, kotityöt ja muut aktiviteetit kunnialla, vaikka joskus tää elämä haasteineen onkin aivan raivostuttavaa. Joten pidetään peukkuja, että nämä vaativat mukulat maksavat joskus vaatimuksensa takaisin. :)