Elämäni ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) keskenmeno tapahtui eilen... Raskauteni hiipui viikossa päättyen eilen, raskausviikolla 7. Palataan viikko taaksepäin.. Olin onnellisesti raskaana, elämä hymyili. Olimme toivoneet/yrittä-
neet saada vauvaa jo reilut 3 vuotta!! Monta monta monta pettymystä, kunnes vihdoinkin yrittäminen ja odotus palkittiin! Olin kaiken jo suunnitellut ajatuksissani valmiiksi. Kaiken piti olla niin hyvin... Sitten tiistaina 5.2.08 alkoi pieni kirkasverinen, limamainen vuoto. Torstaina 7.2 olin jo todella huolissani, miksi se ei lopu?? Perjantaina kävin terveysasemalla lääkärissä. Lääkäri laittoi lähetteen ultraan, jossa nähtäisiin tilanne parhaiten. Kipuja minulla ei ollut, samaa vuotoa kylläkin. Raskausoireet olivat vielä hyvin selvät eli rinnat tosi turpeat ja kipeät sekä huonoa oloa. Jäin siis odottelemaan kutsua ultraan. Tiesin, että vasta maanantaina tai alkuviikosta pääsen ultraan. Viikonloppu oli yhtä helvettiä tunne puolella. Jotenkin mä vaan tiesin (äidin vaistoa?), että tämä vauva ei meille tulekkaan..
Viikonlopun aikana mä koin hyvästeleväni meille niin rakkaan ja odotetun vauvan. Pe-la-su iltana nukkumaanmennessä minulla oli myös uusi oire, alavatsan kireyttä/supistelua. Maanantaina 11.2 lähdin, odottamatta kutsua, päivystykseen. Odotin omaa vuoroa ja tiesin jo miten käy.. Ei ollut enää kohdussa vauvaa vain pelkkää verta. Sillä hetkellä maailmani romahti. Illalla olin tosi kipeä. Supistuksia ja vessassa `synnyttämässä` verisiä möykkyjä. Kananmunan kokoisen möykyn tultua, supistukset loppui ja pahin fyysinen kipu loppui. Raskauteni loppui. Suru jäi. Se oli siinä!
neet saada vauvaa jo reilut 3 vuotta!! Monta monta monta pettymystä, kunnes vihdoinkin yrittäminen ja odotus palkittiin! Olin kaiken jo suunnitellut ajatuksissani valmiiksi. Kaiken piti olla niin hyvin... Sitten tiistaina 5.2.08 alkoi pieni kirkasverinen, limamainen vuoto. Torstaina 7.2 olin jo todella huolissani, miksi se ei lopu?? Perjantaina kävin terveysasemalla lääkärissä. Lääkäri laittoi lähetteen ultraan, jossa nähtäisiin tilanne parhaiten. Kipuja minulla ei ollut, samaa vuotoa kylläkin. Raskausoireet olivat vielä hyvin selvät eli rinnat tosi turpeat ja kipeät sekä huonoa oloa. Jäin siis odottelemaan kutsua ultraan. Tiesin, että vasta maanantaina tai alkuviikosta pääsen ultraan. Viikonloppu oli yhtä helvettiä tunne puolella. Jotenkin mä vaan tiesin (äidin vaistoa?), että tämä vauva ei meille tulekkaan..
Viikonlopun aikana mä koin hyvästeleväni meille niin rakkaan ja odotetun vauvan. Pe-la-su iltana nukkumaanmennessä minulla oli myös uusi oire, alavatsan kireyttä/supistelua. Maanantaina 11.2 lähdin, odottamatta kutsua, päivystykseen. Odotin omaa vuoroa ja tiesin jo miten käy.. Ei ollut enää kohdussa vauvaa vain pelkkää verta. Sillä hetkellä maailmani romahti. Illalla olin tosi kipeä. Supistuksia ja vessassa `synnyttämässä` verisiä möykkyjä. Kananmunan kokoisen möykyn tultua, supistukset loppui ja pahin fyysinen kipu loppui. Raskauteni loppui. Suru jäi. Se oli siinä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla alkoi rv 11 rusertava vuoto ja kohdun kipristely. Vauva alunperin oli yllätys, mutta otettiin tieto ilolla vastaan. Tehtiin suunnitelmia niin asumisen kuin minun koulunkin suhteen. Olen jo 32 ja raskaus oli ensimmäinen. Päivystyksessä lääkäri sanoi, että tuulimuna. Tehtiin papa-kokeet ja venkslattiin. Tyhjä olo oli silloin jo. Sitten gyne sanoi, että kohtu ei olekaan tyhjä, vaan sielä näkyy alkio. Mutta ei sydänääniä. Kesken oli mennyt. Lääkkeillä käynnistettiin, koska jostain syystä ei alkanut tyhjentyä. Piti olla "huoleton" homma. Seuraavana päivänä olin niin kipeä, että mies joutui viedä minut uudestaan päivystykseen. "Synnytin" niitä möykkyjä ja olin niin kipeä että itkin. Yö meni sairaalassa kovilla kipulääkkeillä. Pari pv ehdin olla kotona, kun kipu alkoi uudestaan. Taas päivystykseen ja sitten nukutettiin ja kärrättiin kaavintaan. Hirveä kokemus. Kipuineen kaikkineen. Pahinta kai kuitenkin on se tyhjyys sen jälkeen. Kun siitä kivusta yleensä palkintona on se vauva, nyt oli vaan tyhjää ja sääliviä katseita. Kyllä se vaan pelottaa, uusi yritys. Montako tuollaista ihminen kestää. En edes uskalla ajatella niitä ihmisiä, jotka oikeesti yrittää vuosia ja sitten tulee tuollainen pettymys. Ei pitäs aina turhasta valittaa. Yleensä se näyttää niin helpolta, ihmiset tulee raskaaksi ja kohta niillä on vauva. Itellä ei mennyt niin helposti. Ja vasta nyt on alkanut ihmiset ympärilläkin kertoa, miten vaikeaa se lapsen saanti oikeesti on. Hirveesti tarinoita, surua ja kyyneleitä. Pitää vain toivoa, että joskus onnista.. Voimia sinulle.
Ihan samat sanat, huomenna tyhjennykseen... :-(
Tosin toinen lapsi, ensimmäisen kanssa kaikki meni ok. "Tuomioultran" jälkeen oli aika kurjan tuntuista kerätä vauvalehdet ja raskauskiekot piiloon. Oma ongelma oli siinä että olin liian varma että kaikki menee ok, suunnittelin seuraavaa joulua jolloin onkin kaksi lasta, laskin koska mennään puolivuotiskuvaan jne...
Kai tämä on sitten yleistä, olikos se nyt 10-15% mutta silti v-tutus on 100%...