Psykologin mukaan poden keskivaikeaa masennusta. Jo ensimmäisellä tapaamisellamme hän suositteli lääkitystä, mikä minua kauhistutti. Voiko kenestäkään niin äkkiä sanoa, mikä on hätänä ja kuinka pahasti? Epäröin ja mietin, että enköhän ilmankin pärjää. Toisella tapaamisella käytiin sama keskustelu lääkkeistä. Nyt mietin oikeasti sitä vaihtoehtoa.
Luulisi, että jutustelu psykologin kanssa auttaa oloa, mutta tuntuu, että joka tapaamisen jälkeen ollaan muutama päivä ihan maissa ja märehditään asioita. Kuuluko se toipumisprosessiin, että ensin upotaan pohjamutiin ongelmien ja menneisyyden kanssa ja asiat käsitellään, ja sitten sieltä noustaan vasta ylös kun kaikki pinnan alle jäänyt paska on käsitelty? Musta kun tuntuu, että olen paljon heikommassa jamassa nyt parin tapaamisen jälkeen, kuin ennen tapaamisia..
Luulisi, että jutustelu psykologin kanssa auttaa oloa, mutta tuntuu, että joka tapaamisen jälkeen ollaan muutama päivä ihan maissa ja märehditään asioita. Kuuluko se toipumisprosessiin, että ensin upotaan pohjamutiin ongelmien ja menneisyyden kanssa ja asiat käsitellään, ja sitten sieltä noustaan vasta ylös kun kaikki pinnan alle jäänyt paska on käsitelty? Musta kun tuntuu, että olen paljon heikommassa jamassa nyt parin tapaamisen jälkeen, kuin ennen tapaamisia..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aina ei ensimmäinen psykologi ole itselle sopiva. Minulla on käynyt juuri päinvastoin kuin sinulle. Terapeutilla käynti on nostanut mielialaani, joka tosin käyntien välillä on vajonnut, mutta ei kuitenkaan yhtä syvälle kuin se oli edelliskerralla. Mielialani on siis vähitellen tullut paremmaksi. Terapeuttini toimitti minut lääkärille, kun unettomuuteni vain jatkui. Hän myös toimitti minut psykiatrille, kun ajatteli minun tarvitsevan tiiviimpää terapiaa ja siihen Kelan tukea. Hän on pitänyt hyvää huolta minusta. Psykologit eivät määrää lääkkeitä, jos eivät ole myös lääkäreitä.
Itselläni todettiin masennus vuonna 1994, olkoonkin että olin varmaan oireillut siihen suuntaan jo hamasta lapsuudesta alkaen.
Olen kokeillut erilaisia lääkkeitä ja mm. kahta yksityistä terapiaa. Terapioihin en ollut tyytyväinen, lopetin omasta aloitteestani kummatkin kesken alle vuoden kestäneinä.
Opin noista kahdesta terapiakokeilusta sen, että en ole tyyppinä sellainen joka hyötyy terapiasta. Mua ahdisti se, että vieras ihminen, joka ei tiedä minusta mitään , yrittää tikulla kaivella asioita joista hän sitten koettaa etsiä ongelmien syitä. Ja niitä ongelmiahan ihmisellä aina on, eli kyllä jutun juurta löytyy. Eri asia on, tulisiko realistinen näkemys siitä, mitä MUN elämä on verrattuna toisten kanssaihmisten elämään. Vertaistuki on mulle parempi, esim. Alkoholistien aikuisten lasten ryhmät on jossain vaiheessa toimi nu mulla. Nyt juuri en käy niissäkään ja ahistaa. Tiedän kyllä miksi, mutta esim. ihmissuhteen tai perheen puutetta on vaikea muuttaa, koska ihmissuhteita ei niin vaan ihmiselle tule. Niitä saadakseen pitäisi olla itse aktiivinen ja ulospäinsuuntautua ja luottaa itseensä ja käydä ihmisten ilmoilla, etc etc. Ei helppoa jos on pettynyt monesti.
Toivon sinulle parempaa huomista ja voimia tälle päivälle. kun on oikeen alhaalla, ei siitä pääse kuin ylöspäin.
Mä kävin aluksi juttelemassa psykologin kanssa ja sen jälkeen psykiatrin kanssa. Psykologin kanssa ei paljon puhuttu lääkkeistä, lähinnä ongelmistani ja siitä, että hakisin KELAn tukemaan terapiaan.
Psykiatrin kanssa sitten juteltiin lääkkeistä joka tapaamiskerralla. Psykiatri oli sitä mieltä, että saan itse päättää, aloitanko lääkityksen, ja koska aloitan, mutta piti kuitenkin perusteltuna lääkityksen aloittamista. Mietinkin sitä sitten vähän aikaa ennen kuin aloitin lääkkeet ja nyt olen tyytyväinen, että aloitin niinkin aikaisin.
Toisilla lääkkeet auttaa, toisilla ei. Monille tulee haittavaikutuksia, mutta ei kaikille. Sinun kannattaa miettiä, miten oirehdit; millainen toimintakyky sulla on, miten esim. jaksat käydä suihkussa, miten jaksat laittaa ruokaa, miten jaksat käydä töissä tai opiskella ja toisaalta kuinka paljon se oikeasti haittaa sua, että et esim. ole niin ahkera kuin ennen. Ja tietenkin tuntemukset vaikuttaa; kuinka paska olo sulla on, onko itsariajatuksia, onko usein kestämättömältä tuntuvia ahdistusoloja jne. Jos sulla epäillään keskivaikeaa masennusta, oireesi taitaa olla sellaisia, että tosiaan kannattaa miettiä lääkkeitten tarpeellisuutta. Toisaalta jos susta tuntuu, että pärjäisit ilmankin lääkkeitä, niin ehkä kannattaa kokeilla olla ilman ja alottaa vaikka vasta myöhemmin, jos sitten et pärjääkään.
Mulla oli aika paska olo aina ensimmäisten psykologikäyntien jälkeen; itkin, olin väsynyt ja olo oli ahdistunut. Olen jonkinverran lukenut terapiassa kävijöiden kokemuksia, että voin sanoa, että tapaamisten jälkeinen pahentunut olo on hyvin yleistä. Niinkuin kirjoitit, "se kuuluu toipumisprosessiin, että ensin upotaan pohjamutiin ongelmien ja menneisyyden kanssa ja asiat käsitellään, ja sitten sieltä noustaan vasta ylös kun kaikki pinnan alle jäänyt paska on käsitelty"
Kirjoitit hyvin siitä, mitä asioita pohtia omassa toimintakyvyssään ja voinnissaan !
Aika moni masennusta potenut tuttuni ja itsekin ollaan tehty lääkärillä sellainen rastiruutuun-masennustesti. Sekin kai kertoo jotain, jos on siinä kondiksessa että pystyy keskittyneesti kysymyksiin vastaamaan.
Että tuntuu terapian jälkeen vaikealta. Minulle kävi samalla tavalla, mutta minulla sattui olemaan sellainen terapeutti, että hän selitti asian. Terapiassa käynti on paranemisprosessissa vain pieni osa itse toipumista. Terapeutin tehtävä ei ole kaivella sinun vaikeita asioitasi, vaan auttaa sinua kaivelemaan niitä itse.
Toipumisprosessi saattaa olla hyvin raskas, koska kipeiden asioiden prosessointi on vaikeaa, mutta se on välttämätöntä. Sinä itse teet siinä kaiken työn ja terapeutti toimii ainoastaan avustajana. Hän ei ole mikään taikuri, jolta löytyy valmis käsikirjoitus sinun uuteen elämääsi. Sen kirjan joudut kirjoittamaan itse.
Lue alan kirjallisuutta, niin saat tietoa käsitteistä. Ne eivät kuitenkaan ole mitään keittokirjoja, joten ne ainoastaan helpottavat sinua ymmärtämään, mistä on kysymys.
Minäkin kohtasin loppuvuodesta psykologin pari kertaa. Hänen kanssaan oli helppo ja mukava keskustella, mutta mitään avaimia ei ongelmiini löytynyt. Lääkkeistä emme oikeastaan edes keskustelleet, koska suhtauduin ajatukseen niin kielteisesti. Pääsin psykiatrin jonotuslistalle...
Kolmisen viikkoa sitten hakeuduin työterveyslääkärin (yleislääkäri) vastaanotolle, joka diagnosoi minulle "keskivaikean masennuksen". Oloni tuntui sen verran toivottomalta, että päätin turvautua ehdotettuun lääkehoitoon. Nyt olen syönyt Efexor Depot -nimistä mielialalääkettä kolmisen viikkoa. Työnteko on yhtä lamassa kuin ennen lääkityksen aloittamista, mutta lääkkeen myötä syntynyt "väljempi suhtautuminen" asiaan on antanut hieman pelivaraa muuhun elämään (koti, perhe). Järjen tasolla töiden sujumattomuus edelleen vituttaa, mutta se ei raasta tunteita samalla lailla kuin aiemmin. Olen saanut jopa aloitettua taas liikunnan harrastamisen, johon olin liian kiireinen ja väsynyt aiemmin.
Lääkitys tuntuu leikkaavan tunteita, mutta toisaalta jaksan nyt paremmin rakastaa perhettäni. Suunnitten lääkityksen lopettamista koska haluan ratkaista masennuksen aiheuttaneet asiat sisimmässäni ja uskon sen onnistuvan paremmin "selvin päin". (Lääkärini mukaan lääkettä kyllä pitäisi käyttää joka tapauksessa useita kuukausia.)
Odotan nyt edelleen pääsyä psykiatrille, joka kanssa olisi tarkoitus kartoittaa mahdollinen terapian tarve. Keskustelisin mielelläni hänen kanssaan myös tuosta lääkeasiasta.
Voimia ja menestystä Janottomalle ja muille vastaavien ongelmien kanssa painiskeleville!