taas menee tosi huonosti, eli jos bulimiassa on vähän parempia ja huonompia aikoja niin nyt olen loppu. kirjoitin sitten kirjeen isälleni myöhään eilen yöllä, jossa kerroin bulimiasta ja siitä minulla. hävettää. en tiedä miten hän siihen suhtautuu.
olen ollut aikeissa tehdä tuon jo aiemminkin, mutta aina aamulla kun herää, se ei tunnukaan hyvältä ajatukselta. aina vannon, että pystyn nyt aloittamaan itse terveellisemmän elämän. joskus se onnistuu, jopa pari viikkoa, useimmiten oksentelu jatkuu päivästä toiseen.
kenelle läheisten suhtautuminen on ollut pettymys? mistä syystä olette katuneet kertomista?
olen ollut aikeissa tehdä tuon jo aiemminkin, mutta aina aamulla kun herää, se ei tunnukaan hyvältä ajatukselta. aina vannon, että pystyn nyt aloittamaan itse terveellisemmän elämän. joskus se onnistuu, jopa pari viikkoa, useimmiten oksentelu jatkuu päivästä toiseen.
kenelle läheisten suhtautuminen on ollut pettymys? mistä syystä olette katuneet kertomista?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse en katunut sitä että kerroin läheisilleni. Mulle oli ainakin vaikeampaa taistella bulimiaa vastaan yksin, kertominen sai läheiset ymmärtämään paremmin mitä kävin läpi, ja he osasivat olla paremmin tukena, auttaa tekemään terveellistä ruokaa, olla ostamatta kaappeihin herkkuja, keskustella asiasta jne.jne.
Jos haluat todella parantua, neuvoisin kertomaan! Tiedän että se tuntuu nololta, mutta yksin on kovin vaikea pärjätä bulimihirviötä vastaan. Bulimia on sairaus siinä missä muutkin sairaudet ja parantuminen vie aikaa.
Voimia sinulle, mihin tahansa päätökseen kirjeesi kanssa tuletkin