Ero ja muutto ahdistaa

Elämä on ihmeellistä, mutta samalla aika julmaa. Helposti vertaa itseään muihin ja vajoaa maan alle kun kaikilla muilla tai monilla muilla menee paremmin ja itsellä huonommin. Toisaalta harva oikeasti tietää meneekö muilla paremmin vai onko muiden parisuhde tai elämä vain kulissi, mikä näyttää ulospäin täydelliseltä.

Itse kuuluin niihin, jotka naureskellen kattoi tuttavia ja kavereiden parisuhteita, arvellen, että ne ei tule kestämään pitemmän päälle. Ja omaa suhdetta pidin sellaisena, ettei se tule koskaan kaatumaan, eikä koskaan olemaan onneton. Samoin ajatteli myös tyttöystäni, yhdessä monta kertaa noita asioita mietittiin ja oltiin niin onnellisia, että meillä oli toisemme. Kunnes se päivä koitti, että uhkailut erosta kävivät toteen. Oma maailmani mureni täysin, ensimmäinen tyttöystävä, ensimmäinen seurustelusuhde, ensimmäinen kihlattuni. Kaikki oli suunniteltu valmiiks, tulevasta perheen perustamisestakin oli jo "päätetty". Onneksi lapsia tosin emme kerenneet tekemään, se teki erosta kaikista vaikeuksista huolimatta paljon helpomman.

Ei mulla ollut paljon mitään lääkkeitä siihen ikävään ja suruun. Se tyhjyys oli hirveää. Nyt olen osittain saanut sitä täytettyä vanhempien seuralla, kavereilla, harrastuksilla. Aluksi niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä, ero noiden ja puolison välillä oli tosi suuri. Mutta nykyään nautin jo noista asioista paljon ja tuntuu, että elämä hymyilee. Pahinta on tuo yksinäisyys. Päivissä on kuitenkin niin paljon niitä hetkiä, jolloin mietttii kaikkea, mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Eikä ympärillä ole liikaa niitä ihmisiä, etenkään niitä jotka olisivat tarjoamassa apua vaikeissa tilanteissa.

Sen neuvon annan, että älä pidä liian pitkää sitä pahaa oloa sisälläsi. Helposti siinä käy niin, että nielet sen ja se jää pysyvästi sinun sisääsi elämään. Toivon, että sinulla olisi joitakin läheisiä kenellä purkaa asiaa, kenties perheesi, parhaat ystäväsi. Kerro mitä sinä tunnet, ajattelet, pelkäät, haluat, toivot. Kuuntele mitä he vastaavat sillä usein heillä on viisaita ajatuksia ja neuvoja. Keskity itseesi, itse sinun täytyy tästä kuopasta nousta,(tietenkin sinulla on ihmisiä tukemassa), mutta itse sinun on rakennettava itsesi taas ehjäksi. Luultavasti olet vihainen ja pettynyt exällesi, että hän erosi sinusta. Yritä käsitellä niitä tunteita, ei ehkä ihan heti, mutta pikkuhiljaa. Vihanpito ja katkeruus vievä hirveästi energiaa ja voimia, joten sitten olet vahvoilla, kun saat ne vihan, pettymyksen, ärsyyntymisen tunteet poistettua ja vielä parempi kun saat ne käännettyä positiivisiksi asioiksi.

Tsemppiä, et varmasti ole ensimmäinen joka eroaa, etkä myöskään viimeinen. Ajattele, että nyt olet taas yhden kokemuksen rikkaampi. Aurinkoisia päiviä.

Toivottavasti auttaa...
Olen 23v urospuolinen hlö.
Aloin 18-v. seurusteleen ex-tyttökaverini kans. Noin puolen vuoden tuntemisella muutettiin yhteen/kihloihin, hänen tahdostaan. Siinä ei menny kauankaan, kun mun annettiin ymmärtää, etten kelpaa sellaisena luonteena kuin olen. Yritin muuttua parhaani mukaan aikani, koska tämä väitti kuitenki rakastavansa mua yli kaiken ja oli muka jostaki syystä "onnellinen" mun kans. No enhän tietenkään onnistunu, koska luonnetta on aika hankala muuttaa päinvastaiseksi kun se on luonnostaan. 1,5 vuoden jälkeen alkoi tökkimään ja ahdistaan, halusin yli kaiken olla erilainen ja aina epäonnistuminen. Alkoholi alkoi tulla aika reilusti sitten mukaan kuvioon. 2,5 vuoden kohdalla lopetin juomisen, mutta sitten en enää yrittäny olla mitään muuta kuin olen. No kehuja ei tietenkään sittenkään tullu. Sitten ehdotin eroa, kun ei hommat toimi, niin ei! Haluaa olla mun kans enemmän ku mitään muuta...
3,5 vuoden kohdalla sain sen petoksesta kiinni, salasuhde toiseen äijään... Annoin anteeksi ja sitten vielä jatkettiin. No se ei tienny mitään hyvää, mua alkoi jossain vaiheessa epäluulo kalvaa ja vituttaa niin paljo, että piti taas turvautua sitte pulloon...
Karistin pullon hengen itsestäni 4:nnen vuoden kohilla ja taas oltiin "onnellisia" exän sanojen mukaan...
5 vuotta kun tuli täyteen ja sain sen seuraavasta vilpistä kiinni ja tulin järkiini ja sanoin: Loppu. No vaimokkeeni löysi aika pian seuraavan ja häippäs sitte.
2 viikkoon en nukkunu enkä syöny mitään ja oli pakko käyttää alkoholia unen saamiseen. Ikävä oli kuitenki niin kova. En halunnu tavata ketään ja tämä ajoi jo aivan syöksykierteeseen pullon kans. Työkaveri sai jossain vaiheessa puhuttua järkiä päähäni ja lopetin taas juomisen. No sen jälkeen sain selville, että mua oli kusetettu koko sen viis vuotta, uusivanhoja juttuja tuli koko ajan ja kaiken huippu oli, että exä oli kaikille kavereillemme puhunu koko suhteen ajan, että hakkasin sitä, kuulin yhdeltä sen kaverilta. Tämä sai mut aivan vitun vihaseksi koska en ollut koskaan lyönyt. No vastalahjaksi sanoin kaikki ajatukset, mitä exä oli suhteen aikana siitä kaverista mulle sanonu ja ne ei ole kavereita enää. Olin aivan helvetin vihainen meinasin kertoa kaikille sen kavereille kostoksi kaikki mitä se on sanonu, mutta en voinu tehdä sitä, ei sovi luonteeseen. Taas pullo nappasi mukaansa, mutta isäpuoleni tarttu tällä kertaa niskasta kiinni ja puhui järkeä päähän. Nyt en enää juo.
Olen vuoden verran asustellut yksin, sen viimeisen juomalakon jälkeen tuli unettomia öitä jolloin piti kaikki asiat miettiä loppuun asti. Ja siitä se vähitellen helpotti aloin harrastamaan kaikenlaista ja olemaan väkipakostakin ihmisten kans, vaikka aluksi ei huvittanut. Kun taas näitä juttuja kelasin, niin ei tunnu enää edes pahalta. Ja nykyään pystyn käyttämään alkoholiakin kohtuudella. Exää kohtaan tunnen vain huvittuneisuuden sekaista sääliä ja halua pysyä erillään koko kusettajasta. Koska jos ihminen kerjää toisilta sääliä aiheettomilla syytöksillä kumppania kohtaan ja itse kusee linssiin törkeimmän jälkeen, niin itsetunnossa on pahasti vikaa.
Mutta tosi, että yhdessä vietetyllä ajalla ei ole mitään merkitystä. Ensimmäisestä tosisuhteesta eroaminen on aina vaikeaa, mutta yleensä kaikkien läpikäytävä. ÄLÄ TURVAUDU PULLOON, koska se vaan siirtää ongelmia, ei ratkaise, ja yleensä epävakaassa elämäntilanteessa tuo niitä vaan lisää. Sun pitää käsitellä ne asiat yksin, sekä muiden kanssa, vaikka vanhempien...
Ja usko pois, on välistä nastaa olla yksin!
Toivottavasti tästä on apua... Jaksele!

täällä 28v nainen jolla ero edessä.asuntoja etsitään ja kamalaa on,mulla lapsi joka vielä vaikeuttaa tilannetta.. jos haluat viestittää niin osote on [email protected]

Tilanteesi ja tunteesi kuulostavat niin kovin tutuilta. Itse olen myös parikymppinen nainen, ja minun päälle kolmen vuoden suhteeni päättyi melko yllättäen jokin aika sitten. Tuntuu etten mistään saa kiinni, ja elämääni hallintaan.. En kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä.

Vertaistuki olisi siis enemmän kuin paikallaan nyt.

Omaa tarinaani voit lukea tuosta alempaa otsikolla "Niin sekaisin.". Tämänhetkinen tilanne ei ole enää sama kuin kirjoitushetkellä, mutta taustatiedot pitävät paikkansa.

Mikäli haluat vaihtaa ajatuksia esimerkiksi sähköpostitse, osoite on [email protected].

Jaksamista!