paniikkikohtauksen saajia? Lueskelin ja lähes kaikki ovat alle 30 vuotiaita. Itselläni on niitä ollut noin vuoden ajan, olen 55 vuotias nainen. En ota säännöllistä lääkitystä, pelottaa riippuvuus. Mieheni matkustaa paljon työssään, lapset on lentäneet ja olen paljon yksin. JOhtuisiko se yksinäisyydestä. Jos täällä on muita ikäisiäni, kertokaa kokemuksistanne ja miten olette selvinneet, häviääkö ne iän myötä , onko kysymys hormooneista ? Olisi mukava tietää kokemuksistanne. Joka tapauksessa yritän ^päästä niistä eroon ilman lääkkeitä, koska jo pieni määrä vie melkein jalat sohjoksi, ja liikkeet hitaiksi.
Onko täällä
yli viisikymppisiä
12909
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
On meitä täällä.Itselläni kohtaukset alkoivat n 10 v
sitten.Oli monenlaisia paineita lapsen sairastelua,isän kuolema,työn kannattavuuden romahtaminen(teen työtä kotona yksin)miehen poissaolo työn takia ym.Luulin ensin oireiden johtuvan sydämestä,tutkimuksissa kaikki oli kunnossa.Oireet vain jatkui ja lisääntyi ja johtivat masennukseen ja eristäytymiseen.Vuosien pahan olon jälkeen uskaltauduin hakemaan apua.Ilman lääkitystä en enää olisi kauaa jaksanut.Muutaman vuoden kuluttua tuntui että olo oli niin hyvä että lopetin lääkkeet ja terapian.Olosuhteet vain ei olleet muuttuneet,yksin ollessa oireet alkoivat palata,toisten seurassa ne katosivat.Elämän muutosta en uskaltanut tehdä,vuosien pahaolo oli vienyt itsetunnon ja rohkeuden.Ahdistus on kroonistunut ja vaikka syön taas lääkkeitä ahdistus on läsnä melkein jatkuvasti.Joten älä jää yksin oireidesi kanssa.Terapiakin ilman lääkkeitä voi auttaa kunhan oireet ei ole kestäneet kauaa.Lääkkeistäkin löytyy niitä jotka muutaman viikon päästä ei enää tee tokkuraiseksi.Mutta älä jää yksin pahan olon kanssa.Puhuminen auttaa,läheisiltä ja ystäviltä saa helposti vain kommenttia että sullahan on asiat hyvin mitä sinä turhia murehdit.Ammatti-ihmiset osaa kuunnella ja ymmärtävät kuinka vaikeasta asiasta on kyse.
joo,paniikkihäiriö on,kuin myös masennustaipumus ja ahdistuneisuushäiriöoireet.Tällä hetkellä tilanne on suht ok,kiitos lääkityksen,joka ei ole rauhoittava lääkitys,vaan tällainen pienellä viiveellä tehonsa antava lääkitys,Cipralex nimeltään.
Tämä ei alkanut vaihdevuosissa,vaan n.30v.iässä.Olin aika stressaantunut työstä silloin ja jouduin väsyneenä muutamaan psyykkisesti rasittavaan tilanteeseen.Silloin sain eka kohtauksen.En silloin ymmärtänyt mistä on kysymys ja kuolemanpelkoa en silloin tuntenut,kasvojen menettämisen pelkoa ja hulluksi tulemista pelkäsin eniten.Kohtaukset tulivat silloin esim.kokouksissa,elokuvissa jne.
Voi kuinka monta mielenkiintoista tilaisuutta menetin,en kertakaikkiaan pystynyt menemään.No,jossain vaiheessa sain tilanteita varten rauhoittavan ja ahdistusta poistavan lääkkeen,tämä lääke on kainalokeppini jos oikein tiukka paikka tulee.
Muutama vuosi sitten sain väsyneenä hirvittävän kohtauksen,olin tosiaan varma että se on menoa nyt.Luulin minäkin että sydänkohtaus se on,vaan sairaalassa mitään vikaa ei löytynyt.Tilanne on siis se, että mukana on kuolemanpelko,ja yksin ollessa pelkään kohtauksen tulemista eniten.
Tämä Cipralex toimii aika hyvin mutta annokseni on aika pieni,10mg,lupa nostaa 15mg:aan.Välillä harkitsen annoksen nostoa,kuitenkin yritän näin nyt.Kaikkein tiukimmassa tilanteessa otan tuon ahdistusta poistavan lääkkeen.
Kaikkein pahimmaksi koen juuri tuon kuoleman pelon.Joka kerta kun kohtaus on ollut tulossa,olen ajatellut että jospa tämä kuitenkin on nyt sydänkohtaus ja koskaan se ei sitä ole kuitenkaan ollut..
Aika hyväksi vinkiksi olen kokenut juoda muutaman lasillisen kylmää vettä kun tuntuu että kohtaus on tulollaan,sain neuvon lääkäriltä.Se auttaa jonkin verran siihen armottomaan sydämen jumputukseen.
Älä pelkää lääkkeen aloittamista,jos kovin pahaksi menee.Älä myöskään pelästy jos aluksi olo hetkeksi voi tulla pahemmaksi,se menee ohi.
Lääkkeet alkavat vaikuttaa n.1-2 viikon kuluessa,olo normalisoituu pikkuhiljaa,oireet lieventyvät ja ehkä kokonaan häviävät.
Suuri osa ihmisistä aloittaa päivänsä heittämällä pillerin naamaansa,kuka mistäkin syystä.Ei tämä ole muita sairauksia kummempi..
olen viisikymppinen mies ja olen kärsinyt noin parikymmentävuotta. rankkaa on ollut, lääkkeitä en ole koskaan käyttänyt, sisulla olen jaksanut olla.työssä käyn normaalisti, kukaan ei tiedä tästä henk.koht.helvetistä. kokouksissa on joskus kamalaa, kun oireet pukkaa pintaan ja karkuun ei voi lähteä. menee onneksi ohi nopeasti hengittämällä oikein ja kun tietää mistä on kyse, niin jotenkin selviää. kahvikuppi on kamala esine, kädet saattaa täristä ja kaikki "tuijottaa" tunne tulee, vaikka omassa päässä kaikki luuleminen syntyy. tällainen olen ja hyväksyn itseni, olen kuitenkin onneton, niin paljon on elämässä mennyt hyviä asoita ohi tämän takia. tsemppiä vaan kaikille..yritetään jaksaa....
mullakin on aika-ajoin paniikkikohtaustuntemuksia, joskus voi iskeä kaupan kassajonossa tai kirjaston tiskillä. Pahinta on töissä nimenomaan viikkopalaverissa, ne kun pidetään heti aamusta, kun muutenkin olo on huterimmillaan. Kauhun paikka on nimittäin tilanne, kun istutaan pöydän ympärillä nokitusten ja kas vain, minä uusimpana työntekijänä lähinnä pomoa (jännä juttu, että "arvojärjestyksessä" korkeimmalla olevat saavat ilon istua kauimpana pomosta ja me rupusakki istutaan lähinnä, näin oon pannu merkille).
Mullehan iskee paniikki, levoton olo, lihakset jännittyy omia aikojaan ja semmonen huimaus, että pelottaa, että pyörtyy. Silläpä kysyisin tuosta oikein hengittämisestä, että miten se onnistuu? Ei pysty sitä paperipussikonstiakaan käyttämään siinä tilanteessa...!?
niin itseasiassa en hengitä juuri ollenkaan,se vastaa paperipussiin hengittämistä,sitten aivan pintahengitystä,sen jälkeen syvään henkeä...sillä konstin "tilanne" pysyy jotenkin hallinnassa. sen jälkeen ajattelen miten palkitsen itseni,kun selviän tästä kamalasta tilanteesta....eiks olekkin hullua...toivon totisesti, että tästä olisi apua.
itse koen aivan samoja tuntemuksia, kuin sinäkin,joten kaikki vinkit on tarpeen :)
onpa ihana lukea kun muillakin on elämä päin hel...no vitsi, vitsi. Näen kaikissa viesteissä niin itseni, ettei mitään väliä..olen 51 nainen ja ekat kohtaukseni sain naistentanssien jälkeen 20 vuotiaana :-) Sain rytmihäiriöitä ja siihen Propralia..piti aika coolina...mutta kun en halua lääkkeitä! Sydämessähän olen sen jälkeen luullut vikaa olevan ja kuoleman pelko on ihan hirvittävä kun olen yksin..ja usein olen. Yksinäisiä öitä panikoin jo etukäteen ja kun olen yksin herään keskellä yötä ahdistukseen...mutta voimia meille kaikille naisille ja sille miehellekin joka vaivansa tunnusti (sinulle erityisesti nostan hattua, koska miehet ei tunnetusti puhu ongelmistaan)
Olen miettinyt, että olen kummajainen kun panikoin yksin mutta enhän taidakaan olla! Tyypillisin panikoija taitaa panikoida seurassa, kaupassa, ratikassa, tms....olenko väärässä?
mikään kummajainen ja kiitos hatun nostosta.onneksi on netti keksitty, jossa voi tuntemuksiaan purkaa anonyymisti. Me olemme kai normaalia herkempiä ja kiltimpiä ihmisiä...en tiedä, jokin saa meidät reagoimaan näin...maailma on tosi kova ja kaiken tohinan ja pakkopärjäämisen edessä kehomme reagoi näin...hmmm...
...joo, tuota olen itsekin miettinyt monesti. Olen jopa ajatellut, että tällaisia liikaa tuntevia ei ole tarkoitettu tähän maailmaan...painin avio-ongelmieni kanssa parasta aikaa ja olo on ihan sietämätön joskus...olen alkanut ottamaan alkoholia iltaisin pahaan olooni ja yksinäisyyden pelkooni ja se taas saa minut ajattelemaan että kuolen varmaan ihan pian kun on niin paha olla. Tiedän rajani, eli työni ym hoidan kiitettävästi. Olen onnellinen puolestasi, että sinulla on ymmärtävä vaimo, minulla ei ole ymmärtävää miestä tukenani.
voi sinua...oikeastaan yksin olen tämän asian kanssa, koska tänne kirjoittelen. en viitsi vaimoani masentaa näillä asioilla, yritän pysyä vielä kelkassa mukana, vähän pelottaa tulevaisuus..minäkin ajattelen monesti lähdenkö pois..tiedät mitä tarkoitan, kun ei millään jaksa ja kuitenkin pitää olla cool...äääh..hankala muuttaa tunteet sanoiksi, mutta näiden asioiden kanssa painiskelevat ymmärtävät tämän asian...niis.
paljon. Näyttää meille panikoijille yhteiseltä myös se että suhtaudumme lääkkeisiin varovaisesti?,. En tiedä sitten onko se hyvä vai paha. Itse "suostun" ottamaan puolikkaasta puolikkaan 0.25 millin alprazolamia. Lääkäri käski ottaa kokonaisen kolmesti päivässa ja lisäksi propralia. MUTTA kuuluneeko taudinkuvaan, että lääkkeetkin pelottavat, että tulee riippuvaiseksi. Minulla kohtauksiin liittyy erittäin pahoja hartia ja niskakipuja. Liekö muilla. Tuolla lääkkeellä sitten lijakset alkavat "raksahdella" ja rentoutua. Sinulle miespuolinen sanoisin, että hommaa itsellesi vaikka nuo alprat. Jo tietoisuus että niitä on taskussa auttaa joskus pääsemään yli . Ja tarvittaessa puolikkaan voi pistää kilen alle, niin auttaa nopeasti. Minulla kohtauksia tulee juuri yksinollessa enemmän, tai sitten jokin ongelmatilanne. Oletteko huomanneet että niitä tulee enemmän talvella ja juuri joulun tienoissa. Se "joulu-stressi" !!
Haluaisin kuulla jos joku on päässyt lopullisesti niistä irti ilman "oikeaa" lääkitystä, eikä satunnaista niinkuin minulla. Luin jostakin että ne häviävät usein yli 65 vuotiana, liekö se jokin hormonijuttu?
kiitos vinkistä ja hyvää kevättä :)
ollut paniikkihäiriö on nyt 48 vuotiaana se on melko rauhallisessa vaiheessa. Olen käyttänyt ja suostun käyttämään jatkossakin klotriptyl-mite nimistä lääkettä 1 illalla.Näin on mennyt kohta 20 vuotta. Xanor rauhoittava kulkee uskollisesti käsilaukussa...se ikään kuin antaa rohkeutta, kun on "takaportti" laukussa. Tarvitsen nykyään todella harvoin. Oikeastaan minulla ei ole enää mitään paikkaa, johon en uskaltaisi mennä. Nuorempana niitä oli vaikka kuinka, juuri luettelemanne kokoukset,palaverit ja kirkot ja linja-autot yms). Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua missä kunkin paniikki tulee. Minä sain ekan kohtayuksen 11v kansakoulussa ja kaikki kohtaukset sen jälkeen ovat tulleet enemmän tai vähemmän suuressa seurasa ollessani .Yksinolo onkin minulle terapiaa ja tarvitsen sitä, kuin hoitona, että jaksan. Olen onnellisesti naimisissa ja voin sanoa, että ymmärtävä ja ehdoitta rakastava puoliso on ollut 50% hoitosta...omanarvontuntoni kun ei todellakaan ole ollut aina kohdallaan.Neuvon kaikille teille, älkää "rimpuilko" hoitoa vastaan,tämä on sairaus siinä missä diabetes ym. Voimia ja Siunausta!