Onko kellään tämäntyyppisiä kokemuksia:
elämä menny päin persettä vuosikymmeniä, paljon ikävää sattunu ja juminu masennuksessa viimeiset 15 vuotta. Kuitenkin tein kovasti töitä saadakseni nostettua itseni pinnalle ja onnistuinkin siinä suht hyvin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että pääsin pois lataamokuvioista ja jatkoin opiskeluja. Viime vuosiin mahtui myös muutaman vuoden parisuhdehelvetti, mutta siitäkin pääsin irti. Kaikki vaikeudet oon luiminu läpi tietyntasoisella tyyneydellä. Turrutin itseni paskaan, koska se oli niin päivänselvää.
Nyt on sellanen tilanne missä mulla on ihana tasapainoinen mies, teen töitä opiskelujen eteen, olen suht terve ja mikään ei ole enää uhkana. Eli kaiken pitäisi olla hyvin ja mun pitäisi olla onnellinen ensimmäisestä tasaisesta hetkestä elämäni aikana? Mutta kappas vain, nyt kun käytännön helvetti on ohi, se helvetti kiehuu mun pään sisällä! Nyt olen alkanu miettiä asioita jotka on tapahtunu ja nyt vasta ymmärrän miten huonosti on asiat ollu ja pelko on iskeny nyt jälkikäteen. Nyt käyn läpi koko elämän asioita ja pää on ihan tukkessa.
Huomaan katkeroituneeni pahasti, vertaan elämääni muiden elämään, olen kateellinen, vihainen, surullinen, pelottaa etten sittenkään pärjää. Tuntuu että tässä maailmassa ei pärjää herkät vaan kylmät ja laskelmoivat. Itsetunto on niin jäissä ettei oo tosikaan. Pidän itseäni tyhmänä ja huonona joka asiassa.
Tiedän myös että on väärä lähtökohta tehdä asioita miellyttääkseen muita ja saadakseen muilta kehuja. Pitäisi voida olla ylpeä omista saavutuksista oman itsen vuoksi ja arvostaa itseään muista huolimatta, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
En jaksa olla katkera, se tuhoaa ihmisen ihan täysin, mut en tiedä miten tästä pääsee ylös. Tiedän miten asiat pitäisi olla mut en tiedä miten se tapahtuu käytännössä. En halua tuhota parisuhdetta ja omaa elämää tällä tavalla, mutta tiedän että viha ja katkeruus, vaikka ne kuinka kohdistuu itseen, paistaa kyllä läpi toiseen ihmiseen ja se on viimeinen asia mitä haluan.
Kukaan ei jaksa kattoa kitisevää akkaa jolla kaikki on aina huonosti, en jaksa katsoa itseänikään sellaisena.
Hyväksikoettuja fiksuja neuvoja otetaan vastaan, jos jollain on niitä tarjota!
elämä menny päin persettä vuosikymmeniä, paljon ikävää sattunu ja juminu masennuksessa viimeiset 15 vuotta. Kuitenkin tein kovasti töitä saadakseni nostettua itseni pinnalle ja onnistuinkin siinä suht hyvin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että pääsin pois lataamokuvioista ja jatkoin opiskeluja. Viime vuosiin mahtui myös muutaman vuoden parisuhdehelvetti, mutta siitäkin pääsin irti. Kaikki vaikeudet oon luiminu läpi tietyntasoisella tyyneydellä. Turrutin itseni paskaan, koska se oli niin päivänselvää.
Nyt on sellanen tilanne missä mulla on ihana tasapainoinen mies, teen töitä opiskelujen eteen, olen suht terve ja mikään ei ole enää uhkana. Eli kaiken pitäisi olla hyvin ja mun pitäisi olla onnellinen ensimmäisestä tasaisesta hetkestä elämäni aikana? Mutta kappas vain, nyt kun käytännön helvetti on ohi, se helvetti kiehuu mun pään sisällä! Nyt olen alkanu miettiä asioita jotka on tapahtunu ja nyt vasta ymmärrän miten huonosti on asiat ollu ja pelko on iskeny nyt jälkikäteen. Nyt käyn läpi koko elämän asioita ja pää on ihan tukkessa.
Huomaan katkeroituneeni pahasti, vertaan elämääni muiden elämään, olen kateellinen, vihainen, surullinen, pelottaa etten sittenkään pärjää. Tuntuu että tässä maailmassa ei pärjää herkät vaan kylmät ja laskelmoivat. Itsetunto on niin jäissä ettei oo tosikaan. Pidän itseäni tyhmänä ja huonona joka asiassa.
Tiedän myös että on väärä lähtökohta tehdä asioita miellyttääkseen muita ja saadakseen muilta kehuja. Pitäisi voida olla ylpeä omista saavutuksista oman itsen vuoksi ja arvostaa itseään muista huolimatta, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
En jaksa olla katkera, se tuhoaa ihmisen ihan täysin, mut en tiedä miten tästä pääsee ylös. Tiedän miten asiat pitäisi olla mut en tiedä miten se tapahtuu käytännössä. En halua tuhota parisuhdetta ja omaa elämää tällä tavalla, mutta tiedän että viha ja katkeruus, vaikka ne kuinka kohdistuu itseen, paistaa kyllä läpi toiseen ihmiseen ja se on viimeinen asia mitä haluan.
Kukaan ei jaksa kattoa kitisevää akkaa jolla kaikki on aina huonosti, en jaksa katsoa itseänikään sellaisena.
Hyväksikoettuja fiksuja neuvoja otetaan vastaan, jos jollain on niitä tarjota!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Osasin hyvin samaistua tarinaasi. Monia samanlaisia juttuja kokenut ja kertaalleen jo "parantunutkin", mutta montun pohjalla taas. Vaikeata on mitään poppakonsteja keksiä.
Yleiset neuvot, joita itsekin saan... Ota itseäsi niskasta ja ajattele, että olet hieno ihminen yms. paskat... Jos se olisikin niin helppoa, niin ei meitä masentuneita paljoa täällä olisikaan.
Tiedän kuitenkin, että niin se "parantuminen" sitten tulee tapahtumaan... jos tulee.
Tsemppiä kuitenkin sulle.
Tiedostat tilanteesi hyvin! Se on jo puoli voittoa parempaan suuntaan.
Joo niin minäkin olen todella kateellinen nainen.Olen kateellinen miehille sekä naisille.Eräällä miehellä jota rakastin menee nykyään todella lujaa. Kyllä minä sitä miestä rakasatn rakasatn edelleen enkä voi tunteelle yhtään mitään.Kateellinen olen hänen uusille ihanille ystäville.Mies on minua 13 vuotta vanhenpi.Mutta ei se rakkau katso ikää. Olen irjoitellut usean rakkaus kirjeen hänelle.Hän on ökyrikas ja menetyvä.Siksi tämä kova kateus.Rakkaudella: SemaSilli_-
Olen itsekin katkera, vaikka tiedän että voisin jatkaa tästä ihan hyvin ja etsiä vielä kumppaninkin, mutta pelkään sitä että tuhoaisin kuitenkin kaiken katkeruudellani ja huonolla itsetunnollani. Välillä toisaalta auttaa, jos keskittyy esim. johonkin luovaan, jolloin näkökulma elämään vaihtuu. Harrastatko mitään sellaista?