Huolestuttaa pikkusiskon yksinäisyys..

Niin, kyllä se mun sisko varmaan haluiaisi kavereitä ku kerran sorrun lukee sen päiväkirjaa..=S Joo, mä tiiän että se on väärin mutta en voinut vastustaa kiusaustakun se oli jätetty mun huoneeseen sängylle..Siel luki kaikkee että se haluais ees yhen sellasen kaverin jolle se vois kertoo kaikki salaisuutensa yms yms..
Ei mun sisko oikeestaan halua mitään harrastusta alottaa kun se pelkää mennä niihin yksin, olen yrittänyt saada sen samoihin harrastuksiin kuin itselläni on mutta se ei ole oikein kiinnostunut mistään..

Jotain täytyy olla ihmisessä pahasti vialla, jos toiselle ehdottaa itsemurhaa. Totuuden nimessä kuitenkin on todettava, että olen minäkin toivonut toisen ihmisen kuolemaa. Ja lopultahan toive toteutuikin enkä pystynyt tuntemaan muuta kuin helpotusta.

Kerronpa vähän tarkemmin. Minulla oli veli. En tiedä oikeastaan mitään psykologiasta ja niin ollen en tarkemmin pysty asiaa analysoimaan mutta psykiatrista hoitoa hän olisi kyllä tarvinnut, jostain syystä ei saanut... tai mistä minä sitä oikeastaan tiedän. Erityisluokka kuului kyllä tuon veljen historiaan ja ehkä muutakin mutta minähän olin vielä lapsi siinä vaiheessa eikä kotona sellaisista asioista puhuttu.

Asiaan... Veli oli väkivaltainen ja minähän tietenkin pienempänä sain siitä eniten kärsiä. Myöhemmin kuvaan tuli viina ja tilanne vain paheni, alkoi muutkin perheessä saada osansa. No, kasvoinhan minäkin ja opin pitämään puoleni, kerran jopa jouduin toimittamaan hänet sairaalaan erään tappelun seurauksena.

Tilanne rauhoittui sen jälkeen ja myöhemmin minä muutin pois kotoa. Vaikka veli näytti parantaneen tapansa, katkeruus ja epäluuloisuus jättivät pysyvät jäljet elämääni enkä siis tuntenut surua kun hän kuoli... Ainoastaan siskoni sanoi ääneen: "hyvä kun päästiin..." mutta epäilen jollakin muullakin olleen samanlaisia tuntemuksia.

Ja mitä me tästä opimmekaan... Tällainen harmiton tapaus kuin minä voi joutua väkivallan tai kiusauksen kohteeksi vain siksi, että on heikompi. Eikä kukaan edes yritä tehdä asialle mitään. Sekin tässä tapauksessa vähän mietityttää, että kuka tässä tapauksessa olisi se hoidon tarpeessa oleva. Luultavasti me kaikki mutta uskon kyllä jo päässeni tuosta jutusta yli ja elämä alkaa pikkuhiljaa hymyilemään...

Taisipa mennä täysin ohi alkuperäisen aiheen tämä juttu. Hyvää jatkoa kuitenkin sinulle, kyllä se aurinko vielä joskus paistaa risukasaankin :)

totta kirjoitti:

Jotain täytyy olla ihmisessä pahasti vialla, jos toiselle ehdottaa itsemurhaa. Totuuden nimessä kuitenkin on todettava, että olen minäkin toivonut toisen ihmisen kuolemaa. Ja lopultahan toive toteutuikin enkä pystynyt tuntemaan muuta kuin helpotusta.

Kerronpa vähän tarkemmin. Minulla oli veli. En tiedä oikeastaan mitään psykologiasta ja niin ollen en tarkemmin pysty asiaa analysoimaan mutta psykiatrista hoitoa hän olisi kyllä tarvinnut, jostain syystä ei saanut... tai mistä minä sitä oikeastaan tiedän. Erityisluokka kuului kyllä tuon veljen historiaan ja ehkä muutakin mutta minähän olin vielä lapsi siinä vaiheessa eikä kotona sellaisista asioista puhuttu.

Asiaan... Veli oli väkivaltainen ja minähän tietenkin pienempänä sain siitä eniten kärsiä. Myöhemmin kuvaan tuli viina ja tilanne vain paheni, alkoi muutkin perheessä saada osansa. No, kasvoinhan minäkin ja opin pitämään puoleni, kerran jopa jouduin toimittamaan hänet sairaalaan erään tappelun seurauksena.

Tilanne rauhoittui sen jälkeen ja myöhemmin minä muutin pois kotoa. Vaikka veli näytti parantaneen tapansa, katkeruus ja epäluuloisuus jättivät pysyvät jäljet elämääni enkä siis tuntenut surua kun hän kuoli... Ainoastaan siskoni sanoi ääneen: "hyvä kun päästiin..." mutta epäilen jollakin muullakin olleen samanlaisia tuntemuksia.

Ja mitä me tästä opimmekaan... Tällainen harmiton tapaus kuin minä voi joutua väkivallan tai kiusauksen kohteeksi vain siksi, että on heikompi. Eikä kukaan edes yritä tehdä asialle mitään. Sekin tässä tapauksessa vähän mietityttää, että kuka tässä tapauksessa olisi se hoidon tarpeessa oleva. Luultavasti me kaikki mutta uskon kyllä jo päässeni tuosta jutusta yli ja elämä alkaa pikkuhiljaa hymyilemään...

Taisipa mennä täysin ohi alkuperäisen aiheen tämä juttu. Hyvää jatkoa kuitenkin sinulle, kyllä se aurinko vielä joskus paistaa risukasaankin :)

löysin tuosta sinun tekstistäsi: nimittäin omakin veljeni on/oli vähän samanlainen. Ei nuku öitä. Juo. On kännissä aggressiivinen. Monesti olen hiljaa mielessäni toivonut hänen kuolemaansa, mutta en enää. Toivon että hän pikkuhiljaa alkaisi jo aikuistua (on 18), ja muuttaisi tapojaan. Ja on niin jo hieman käynytkin. Nyt ongelma taidan olla minä: olen pienestä asti ottanut mallia veljestäni. Kaikessa. Nyt sitten pelottaa, että otan huomaamattani mallia myös tuosta juomisesta ja aggressiivisesta käytöksestä suuttuessani.
Olen kuullut miljoonia kertoja, että "Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin" ja että: "Se on vain pahaa murrosikää, se menee kohta ohi". Mutta mitä jos en jaksa oottaa siihen "kun se menee ohi" aikaan? Kun jo nyt ottaa niin koville, että pää ei kestä. Mites sitten suu pannaan?

Ei siskot ja veljet kuitenkaan aina tarkoita ihan kaikkea mitä sanoo.. Mulla on ittelläni isoveli myös ja me ei juuri muuta tehdäkään ku tapella ja huudeta toisillemme mutta täytyy kuitenkin sanoa että joisi ikävä jos se kuolis..
Mun mielestä on hienoa että oot yrittänyt löytää ystäviä koska eihän niitä koskaan löydy jos ei ees yritä etsiä..
Älä vajoa tohon ajattelu tapaan ettei kukaan välitä ja haluaisit kuolla, siitä ei oo mitään muuta kuin haittaa.. Mulla on kaks kaveria ollu "suljetulla osastolla" sen takia ja yks kaveri on käyny jo kolme vuotta psykiatrilla..