Herään ja vilkaisen digitaalista kelloani, joka näyttää puolikymmentä, mikä tarkoittaa sitä että minun olisi pitänyt olla koulussa jo puolituntia sitten. Mutta mitäs minä koulussa tekisin. Tunnit haaveilen tai torkun ja ainoa ihminen joka suo minulle huomiota englannin opettaja, joka kyselee milloin palautan esseen.
Tujotan pitkästä aikaan sinistä taivasta
ja viereisen talon katolla auringonvalosta nauttivaa lintua. Avaan ikkunan ja kylmänraikas tuuli puskee sisään ja saa minut hymyilemään. Se vaan tuntuu aina niin hyvältä! Tepastelen verkkaisesti keittiöön, juon lasillisen vettä samalla kun tujotan autiota pihamaata, jossa nuoret lapset juoksevat pallon perässä nauraen.
Muistelen omaa lapsuuttani.
Päätän käydä pikaisesti kaupassa. Hengitän pihalla jälleen raikasta ilmaa - tunnen suorastaan kuinka se virtaa läpi kehoni. Kaupan oven kohdalla jään lukemaan uutisotsikot, samalla huomaan että kassalla on jälleen kerran se kaunis myyjä. Haluaisin sanoa 'hyvää ystävänpäivää', mutta rohkeaus ei riitä.
Tämä hieno sää tuo mieleeni monia muistoja: ne yläasteaikaiset aamut, jolloin kävelin läpi nostalgisen Käpylän kaupunginosan koululleni, jossa oppilaat istuivat suuren betonikasan juurella nauttimassa kevään lämmöstä. Se oli sitä aikaa jolloin saatoin liittyä heidän seuraansa, aikaa jolloin saatoin jutella opiskelijatovereilleni, aikaa jolloin olin syvästi rakastunut erääseen kaunottareen. Luokan kaunein tyttö - monien tavoittelema - soi minulle huomiotaan enemmän kuin kukaan muu tyttö koskaan.
Hän pyysi minua seurakseen kauppaan, paritehtäviin
ja istui kanssani ruokalassa. Emme koskaan jutelleet mitenkään ihmeellisistä asioista, mutta minulle oli tärkeää, että pystyin juttelemaan edes jonkun kanssa. Koulupäivät olivat ainoat hetkeni, kun pystyin puhumaan kenenkään kanssa. Nykyään sekin ilo on hävinnyt elämästäni.
Usein, istuessani yksin käytävällä, hän tuli seurakseni ja pyysi auttamaan kotitehtävissä. Oi sitä iloa, kun hän istahti viereeni. Sydämeni alkoi takoa mielettömästi hajuvedentuoksun päästyä nenäni juurelle; hänen äänensä oli pehmeä kuin syksyinen lehtikasa ja hänen lämmin nauru lämmitti enemmän kuin keväinen aurinko. En koskaan uskaltanut kertoa hänelle tunteistani, mutta tiedän, että hän piti minua vain kaverinaan. Ja se viimeinen päivä, kun olin juuri poistumassa viimeistä kertaa pääovesta, hän tuli juttelemaan.
Sitä onnea kesti vain hetken, ennenkuin koulun suositut pojat tulivat halailemaan häntä ja onnittelemaan. En halunnut jäädä tujottamaan kuin typerys, joten poistuin viimeisen kerran pihalle. Haikeana vilkaisin vielä kerran taakseni, enkä sen koommin ole siellä käynyt - tai tyttöä nähnyt. Se on kaikki ohi, enkä saa sitä takaisin...
Hyvää ystävänpäivää kaikille, jotka ovat jaksaneet tähän asti lukea tylsää kertomustani. :-)

Vastaukset 1
Vanhimmat
Osaat kirjoittaa, se lämmitti minua kovasti ja tunsin nostalgiaa - kadonnut aikani minun kohdallani on jo vuosikymmeniä, joita ei takaisin saa. Niin se on elämämme kanssa - on kiva muistella menneitä, mutta eteenpäin on pyrittävä.Niin kauan kuin on kiinnostunut uusista asioista, on elämää!!!