Kun sairastuin masennukseen ja kaverit sai tietää niin mulle tuli kauhee olo kun yhtäkkiä kaikki alko huolehtimaan "mitä kuuluu, eihän sulla ole enää itsetuhoisia ajatuksia". Sit kaikki alkaa heti epäillä jos en jaksa hymyillä! Rasittavaa tästä tekee se että olen poika ja useimmat ystäväni ovat tyttöjä. Tekisi mieli rähjäistä joskus kerralla kun tuo kauhee paasaaminen ottaa päähän. En mä perkele mikä aivokuollu ole. Ystäväni saavat minut tuntemaan itseni sairaammaksi kuin olen. Puhuin heille siitä asiallisesti ja he pahastuivat tietenkin.
Siis joskus tulee ajatuksia ja epäilen että niitä tulee ihan terveillekin, että ei jaksa ja voimat loppuu. Mut ei se prkl tarkota sitä että mä olisin välttämättä tappamassa itseäni. Mä olen ollu hoidossa ja terapiassa monta vuotta. Syöny lääkkeitä 11 vuotiaasta asti. Tää kaikki ottaa päähän!
Joten mä menin katkasemaan välit kaikkiin ystäviini. Bravo! Loukkasin oikein kunnolla jotta kukaan ei tule perään naukumaan! Tylysti tein mutta en jaksa ihmisiä jotka epäilevät koko ajan vaikka tarkoittavatkin hyvää. Mitä enemmän mun tilanteessa häslätään sitä enemmän mun tekee mieli tappaa itseni. Ymmärrän että pitää huolestua jos jollakin on itsetuhoisia ajatuksia mutta mulle joskus itse tappamisen ajattelu on linkki todellisuuteen ja en edes pysty tappamaan itseäni.
Nyt olen saanut olla rauhassa, vihdoinkin vapautta. Mutta ei tätäkään jaksa. Olen yrittänyt hankkia uusia ystäviä mutta ennemmin tai myöhemmin masennukseni tulee ilmi ja taas samaa rataa. "onks kaikki hyvin, mikä sulla on" jne.. EN JAKSA! Ihan ku mä olisin joku helvetin friikki. En pysty saamaan ystäviä jotka ei koko ajan sähläis. Mitä mä toivon niin olis että muhun suhtauduttais niiku normaaliin ihmiseen. Mä saatan olla luonteeltani muutenkin kauhee mököttäjä mutat en muuksi muutu. Ne pillerit eikä sairaalahoito vie synkkiä ajatuksia. Tälläseks mä olen vaan syntynyt. Pienenäki mietin vaan miks maailmassa on paljon pahaa ja miks täällä tapetaan ihmisiä. Mä olen ollu aina tällänen. Ja sitten pistettiin pakkohoitoon ja hullunpaperit kouraan. Lääkkeitäkin pakotettiin syömään ja nyt olen koukussa niihin. Terapiassa on käytävä 18 vuotiaaks asti.
Ihanaa elämää totta tosiaan. Yksinäisyys painaa mutta haluan pitää ystävät kaukana. Onneksi kissat eivät osaa puhua, no ehkä suurilla silmillään viestittävät mutta eivätpähän ole säätämässä koko ajan! Joskus eläimet on tosiaan parhaita ystäviä mitä kaipaa. Mutta olis kiva jos ystävinä olis iha omiakin lajitovereita.
Siis joskus tulee ajatuksia ja epäilen että niitä tulee ihan terveillekin, että ei jaksa ja voimat loppuu. Mut ei se prkl tarkota sitä että mä olisin välttämättä tappamassa itseäni. Mä olen ollu hoidossa ja terapiassa monta vuotta. Syöny lääkkeitä 11 vuotiaasta asti. Tää kaikki ottaa päähän!
Joten mä menin katkasemaan välit kaikkiin ystäviini. Bravo! Loukkasin oikein kunnolla jotta kukaan ei tule perään naukumaan! Tylysti tein mutta en jaksa ihmisiä jotka epäilevät koko ajan vaikka tarkoittavatkin hyvää. Mitä enemmän mun tilanteessa häslätään sitä enemmän mun tekee mieli tappaa itseni. Ymmärrän että pitää huolestua jos jollakin on itsetuhoisia ajatuksia mutta mulle joskus itse tappamisen ajattelu on linkki todellisuuteen ja en edes pysty tappamaan itseäni.
Nyt olen saanut olla rauhassa, vihdoinkin vapautta. Mutta ei tätäkään jaksa. Olen yrittänyt hankkia uusia ystäviä mutta ennemmin tai myöhemmin masennukseni tulee ilmi ja taas samaa rataa. "onks kaikki hyvin, mikä sulla on" jne.. EN JAKSA! Ihan ku mä olisin joku helvetin friikki. En pysty saamaan ystäviä jotka ei koko ajan sähläis. Mitä mä toivon niin olis että muhun suhtauduttais niiku normaaliin ihmiseen. Mä saatan olla luonteeltani muutenkin kauhee mököttäjä mutat en muuksi muutu. Ne pillerit eikä sairaalahoito vie synkkiä ajatuksia. Tälläseks mä olen vaan syntynyt. Pienenäki mietin vaan miks maailmassa on paljon pahaa ja miks täällä tapetaan ihmisiä. Mä olen ollu aina tällänen. Ja sitten pistettiin pakkohoitoon ja hullunpaperit kouraan. Lääkkeitäkin pakotettiin syömään ja nyt olen koukussa niihin. Terapiassa on käytävä 18 vuotiaaks asti.
Ihanaa elämää totta tosiaan. Yksinäisyys painaa mutta haluan pitää ystävät kaukana. Onneksi kissat eivät osaa puhua, no ehkä suurilla silmillään viestittävät mutta eivätpähän ole säätämässä koko ajan! Joskus eläimet on tosiaan parhaita ystäviä mitä kaipaa. Mutta olis kiva jos ystävinä olis iha omiakin lajitovereita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
minä puran tähän samaan syssyyn, et sori vaan aloittajalle.
minä olen hitto niin täynnä kaikkia ihmisiä, ahdistaa ... kaiki ympärillä olevat ihmiset ovat jollain tavalla V-mäisiä, raivostun kaikille, olen yksin, ja saan ollakkin, empähän aiheuta ongelmillani huolta kenellekkään toiselle.
psykiatri pisti mulle mieliala lääkityksen päälle, ja kaikki tosiaankin höösää ympärillä.
haluun piiloutua johonki kuplaan, huutaa VITTU ANTAKAA MUN OLLA RAUHASSA, jos mua ei kohta jätetä rauhaan tapan itteni. saampahan sitte olla rauhassa, en saa enää nykyisin jutella kavereiden kanssa mistään muusta kuin omasta pahasta olosta, ne ei oikeen osaa puhua mun kanssa mistään luontevasti, yritän keskustella kaikesta tavallisesta kivasta, mutta ne on koko ajan hirmuisen kisaantuneita mun seurassa, ja sitten alkaa taas se sama "ootko varmasti syönyt lääkkeesi, mikä on vointisi, tarvitseeko sun jutella.. blaa blaa blaa,..."
taitaa aloittaja tilanteemme olla vähän samantyyppinen.
teille tuo jatkuva hyysääminen on ollu ahdistavaa. Ymmärrän. Ne on kuitenkin tarkoittanu hyvää, uskokaa se. Älkää olko heille vihaisia siitä.
Yrittäkää sanoa nätisti, että te haluatte elää ihan normaalia elämää ettekä halua, että teidän vointia puidaan ja että olette aina olleet tuollaisia eli ei tarvi pelätä, että te yht äkkiä sekoaisitte ja tappaisitte itsenne tai pahimmassa tapauksessa itsenne ja muita. Kyllä niiden täytyy ymmärtää.
Toisaalta tajuan niitä tyttöjäkin, koska olen varmasti itse ollut samanlainen. Nyt olen jo aikuinen.
Sanokaa niille auttajille, että eikö ole hyvä, että ihmiset on erilaisia. Olis kurja, jos kaikki olis vaa jatkuvasti hymy huulilla ja pirteitä. Ykstoikkosta sekin olis ja alkais raivostuttaa.
Oma siskoni sairastaa anoreksiaa ja äitini höösää koko ajan asiasta, siskostani ainakin aivan liikaa. Tilanne on siis samantyyppinen täälläkin päin: Sillä että koko ajan muistutetaan sairaudesta ja puhutaan siitä muistutetaan jatkuvasti että ihminen on sairas, eikä se kauheasti lisää parantumismahdollisuuksia eikä ainakaan nosta mielialaa. Vaikea ongelma. Siskoni on tehnyt sellaisen jaon, että puhuu omista murheistaan ammattiauttajalla, eikä puhu muiden kanssa sairaudestaan, eikä varsinkaan äidin kanssa, ellei itse sitä tahdo.
Suosittelen, että kerrotte ystävillenne yllämainitun tilanteen (toistan sen nyt sillä mielestäni se on hyvä kiteytys): Sillä että koko ajan muistutetaan sairaudesta ja puhutaan siitä, muistutetaan jatkuvasti että ihminen on sairas, eikä se kauheasti lisää parantumismahdollisuuksia eikä ainakaan nosta mielialaa.