Elikkäs olen melko ujo 16v tyttö ja ongelmana on se, etten osaa kehua (tai muutenkaan kauheasi puhutella) muita. Ymmärsin tämän aika yhtäkkiä viime liikunnantunnilla. Ryhmässä on paljon tyyppejä, joiden kanssa en juttele oikeastaan koskaan, korkeintaan silloin kun puhutaan kokeista tai muusta tämmöisestä, ja silloinkin minä olen harvemmin se joka keskustelun aloittaa.
Mutta liikunnantuntiin...
Pelattiin sählyä. En koskaan huutele kentän laidalta kannushuutoja ja kun maali tulee niin korkeintaan hymyilen. Mutta huomasin itse kentällä ollessani ihmisten kannustavan minua vaikka vain vähän palloa mailalla hipaisisinkin. Tämä ei siis mikään yllättävä muutos ollut, ainahan minuakin (ihme kyllä, olen nimittäin aika surkea liikassa) on kannustettu, ja ihan siis reilulla asenteella, ei mitenkään pilkaten vaan oikeasti kannustaen.
En tiedä miksi viime tunti oli sitten niin erilainen, mutta tämä asia jotenkin iski minuun siinä pelatessani, ja oli työn takana että sain pidätettyä kyyneleet. Olen useinkin tahattomasti kylmä ihmisille ja silti he ovat minulle mukavia. Vai johtuuko tämä tällainen kannustus vain urheilun huumasta tai jostain?
Mutta pointti on se, että minulle on _todella_ vaikeaa kehua ihmisiä. Jos jollain on hieno uusi paita tai kampaus, joudun pinnistelemään että saan sen sanotuksi. Usein en siis sanokaan. Pelkään että kuulostan teennäiseltä. Ja sitten jos joku kehuu vaikka minun uusia farkkujani, mutisen nopeasti kiitos ja vähättelen heti perään että "juu halvalla löysin" (vaikka olisi maksanutkin enemmän) ja "vähän liian pitkät lahkeet ja pussittaa tästä blaablaa".
Mikä minua vaivaa? Tai no, tiedän että itseluottamukseni on huono mutta onko tämä silti normaalia? Haluaisin pystyä olemaan luonteva ja hymyilemään luontevasti vaikka kehuakseni jonkun kampausta. Mutta se vaikuttaa ylitsepääsemättömältä.
Mutta liikunnantuntiin...
Pelattiin sählyä. En koskaan huutele kentän laidalta kannushuutoja ja kun maali tulee niin korkeintaan hymyilen. Mutta huomasin itse kentällä ollessani ihmisten kannustavan minua vaikka vain vähän palloa mailalla hipaisisinkin. Tämä ei siis mikään yllättävä muutos ollut, ainahan minuakin (ihme kyllä, olen nimittäin aika surkea liikassa) on kannustettu, ja ihan siis reilulla asenteella, ei mitenkään pilkaten vaan oikeasti kannustaen.
En tiedä miksi viime tunti oli sitten niin erilainen, mutta tämä asia jotenkin iski minuun siinä pelatessani, ja oli työn takana että sain pidätettyä kyyneleet. Olen useinkin tahattomasti kylmä ihmisille ja silti he ovat minulle mukavia. Vai johtuuko tämä tällainen kannustus vain urheilun huumasta tai jostain?
Mutta pointti on se, että minulle on _todella_ vaikeaa kehua ihmisiä. Jos jollain on hieno uusi paita tai kampaus, joudun pinnistelemään että saan sen sanotuksi. Usein en siis sanokaan. Pelkään että kuulostan teennäiseltä. Ja sitten jos joku kehuu vaikka minun uusia farkkujani, mutisen nopeasti kiitos ja vähättelen heti perään että "juu halvalla löysin" (vaikka olisi maksanutkin enemmän) ja "vähän liian pitkät lahkeet ja pussittaa tästä blaablaa".
Mikä minua vaivaa? Tai no, tiedän että itseluottamukseni on huono mutta onko tämä silti normaalia? Haluaisin pystyä olemaan luonteva ja hymyilemään luontevasti vaikka kehuakseni jonkun kampausta. Mutta se vaikuttaa ylitsepääsemättömältä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Matal itsetuntosi on varmaan syy asiaan. Ainakin minun oli vaikea kehua muita kun minulla oli vielä matala itsetunto. Ja oli myös vaikeaa olla iloinen muiden puolesta. Pohdi asiaa, yritä parantaa päivä päivältä. Onnee
Jossain käytöskirjassa oli tästä. Olisko ollut joko Käytöksen kultainen kirja tai sellainen punainen Tapakirja. En vaan nyt muista mitä siinä oli. Jos jaksat, niin voisit käydä kirjastossa selailemassa. Jotenkin suomalaista kuitenkin. Aina katsellaan maahan ja mutistaan vastaukseksi jotakin. Sehän on sellainen stereotypia.
Itse en osaa kehua ihmisiä. Netissä kyllä ja jos ihminen on läheisempi, mutta en esim. ketään luokkalaistani. Alan änkyttää tai jotain, sanat menevät solmuun tai sitten kuulostan TODELLA teennäiseltä. Eli sama ongelma sikäli. Ja jos kehunkin, niin mua katotaan oudosti. En siis kehu ihmisiä... vaikka tuntuuki pahalta olla se joka ei sano mitään hyvää, vaikka haluisinki sanoo, mut toisaalta kukaan ei tuu siitä iloseks, ku kukaan ei usko mua... tai sit ne vaa pitää mua outona...