Ihan mielenkiinnosta kyselen että onko kukaan havainnut omalla kohdallaan tai jonkun tuntemansa ihmisen kohdalla että syövän syntyyn voisi olla merkitystä joillakin padotuilla pahoilla tunteilla?
Vihan tunteet, katkeruuden kokemiset ovat siitä ongelmallisia että niitä usein padotaan sisimpään ja uskotellaan että kaikki on ihan hyvin. Silloin kun ruumiillinen kuritus vielä oli sallittua, joissakin kodeissa saatettiin vitsaa käyttää säästelemättä. Ja lieneekö ollut edes mahdollista esittää kritiikkiä liiallista kuritusta vastaan? Lapsen piti olla hiljaa, kiltisti ja mielellään huomaamaton.
En halua syyllistää kenenkään vanhempia koska he ovat todennäköisesti toimineet parhaaksi näkemällään tavalla. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä olen lukenut Martti Paloheimon kirjoja "kotivammaisista", joista kirjoista käy ilmi että on myös vanhempia jotka vihaavat lapsiaan ja kohtelevat näitä huonosti. Toivon mukaan nämä kotona kaltoin kohdellut ovat voineet käsitellä menneisyyden traumojaan terapiassa tai sielunhoidossa jonkun luotettavan henkilön kanssa.
Tarkoitukseni ei ollut aloituksessa juuttua lapsuusajan kokemuksiin, ne nyt vain ovat aika merkittävä asia monen ihmisen elämässä. Jotkut hyvin varhaisessa lapsuudessa koetut pahat asiat voivat jäädä tiedostamattomina alitajuntaan jos lapsi ei ole vielä oikein ymmärtänytkään mitä tuolloin menneisyydessä on tapahtunut. Pahoja tunteita voi joutua kokemaan läpi elämänsä, koulussa, työpaikoilla, kaikkialla missä ihmiset ovat toistensa kanssa tekemisissä - myös keskustelupalstoilla. Elämän aikana moni myös satuttaa itseään ja toisia vaikka ei aina ole tarkoittanutkaan. Kaikista vaikeista kokemuksista jää tunteita joita pitäisi jotenkin osata käsitellä etteivät ne muodosta patoutumamöykkyä ihmisen sisimpään.
Onko siis joku havainnut syy-yhteyttä padotuilla kielteisillä tunteilla ja syöpään sairastumisella? Vai sairastuuko syöpään yhtälailla joku suht onnellista elämää viettänyt ihminen jolla ei ole ollut tarvetta kätkeä kiellettyjä tunteita?
Vihan tunteet, katkeruuden kokemiset ovat siitä ongelmallisia että niitä usein padotaan sisimpään ja uskotellaan että kaikki on ihan hyvin. Silloin kun ruumiillinen kuritus vielä oli sallittua, joissakin kodeissa saatettiin vitsaa käyttää säästelemättä. Ja lieneekö ollut edes mahdollista esittää kritiikkiä liiallista kuritusta vastaan? Lapsen piti olla hiljaa, kiltisti ja mielellään huomaamaton.
En halua syyllistää kenenkään vanhempia koska he ovat todennäköisesti toimineet parhaaksi näkemällään tavalla. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä olen lukenut Martti Paloheimon kirjoja "kotivammaisista", joista kirjoista käy ilmi että on myös vanhempia jotka vihaavat lapsiaan ja kohtelevat näitä huonosti. Toivon mukaan nämä kotona kaltoin kohdellut ovat voineet käsitellä menneisyyden traumojaan terapiassa tai sielunhoidossa jonkun luotettavan henkilön kanssa.
Tarkoitukseni ei ollut aloituksessa juuttua lapsuusajan kokemuksiin, ne nyt vain ovat aika merkittävä asia monen ihmisen elämässä. Jotkut hyvin varhaisessa lapsuudessa koetut pahat asiat voivat jäädä tiedostamattomina alitajuntaan jos lapsi ei ole vielä oikein ymmärtänytkään mitä tuolloin menneisyydessä on tapahtunut. Pahoja tunteita voi joutua kokemaan läpi elämänsä, koulussa, työpaikoilla, kaikkialla missä ihmiset ovat toistensa kanssa tekemisissä - myös keskustelupalstoilla. Elämän aikana moni myös satuttaa itseään ja toisia vaikka ei aina ole tarkoittanutkaan. Kaikista vaikeista kokemuksista jää tunteita joita pitäisi jotenkin osata käsitellä etteivät ne muodosta patoutumamöykkyä ihmisen sisimpään.
Onko siis joku havainnut syy-yhteyttä padotuilla kielteisillä tunteilla ja syöpään sairastumisella? Vai sairastuuko syöpään yhtälailla joku suht onnellista elämää viettänyt ihminen jolla ei ole ollut tarvetta kätkeä kiellettyjä tunteita?
Vastaukset 41
Vanhimmat
naisten kohdalla asiaa on tutkittu. Tulosten mukaan ahdistus, avioero, läheisen kuolema tai stressi ei lisännyt sairastauvuutta. Tosin moni sairastuntut kokee toisin.
samaa asiaa monta kertaa.Mene ja tiedä.
Jotain tuon suuntaista olen kuullut eräältä rintasyöpää sairastaneelta tuttavalta. Miten on mahdettu tuo tutkimus suorittaa? Onko kyselty joitakin rasti ruutuun kysymyksiä vai haastateltu perusteellisesti?
Vaikea on uskoa ettei näillä pahoilla tunteilla olisi mitään tekemistä syöpään sairastumisen kanssa. Jos ajatellaan vaikka sitä että sellainen ihminen jolla on elämänhalua ja joku toivonkipinä - yleensä tällaisella ihmisellä on suurempi mahdollisuus, ellei nyt sentään parantua niin ainakin jatkaa elämää ennusteita pidemmälle. Kun taas ihminen joka masentuu ja lamaantuu kauhusta kun kuulee sairastuneensa, hänellä tuskin on kovin pitkä elämä edessään.
Onhan meitä ihmisiä kovin monenlaisia. Toiset suhtautuvat asioihin negatiivisemmin jolloin niitä huolia ja murheita luonnollisesti kertyy enemmän kuin positiivisemmalla lähimmäisellään. Onnellistahan on jos pystyy löytämään elämästä ne pienet hyvät asiat ryhtymättä kaivelemaan vikoja ja huonoja puolia - koska se on yleensä pohjaton kaivo.
Olen ainakin kuullut sanottavan että katkeruuteen sairastuu. Sanotaan myös että katkeruus mädättää ihmisen. Joistakin ihmisistä olen huomannut että heidän kasvojensa piirteistä voi havaita katkeruuden ja äänikin on katkera. Usein nämä ihmiset eivät myönnä olevansa katkeria - katkeruus on tullut osaksi heitä.
aiheeseen en oikeastaan osaa ottaa kantaa.Suvussani on paljon syöpää ja me kaikki sairastuneet kannamme BRCA2.geenimutaatiota.Toisaalta minun kohdallani on voinut aikaistua(miten sanoisin)syövän puhkeaminen koska mies sairastui suolistosyöpään vain puolitoista vuotta ennen,kuin minun syöpä löytyi.Ja olin tosi huolissani miehestäni.Patologin tutkimuksessa selvisi myös,että syöpäni oli nopea kasvuinen,noin vuodessa kehittynyt.
Mutta kaksi siskoani ja äitini myös sairastuivat,heillä ei tietääkseni ollut ennen sairastumista mitään pahempaa stressiä tai muuta.
Myös miehen suvussa on paljon syöpää,kukaan ennen miestäni sairastunut ei ole selvinnyt siitä.
Sairastin koko viime vuoden vakavaa masennusta,toivottavasti se ei nyt aiheuttaisi minulle syövän uusimista.
ja vääräksi kuvaksi todettu. Ns. toiveikkaat syöpäpotilaat eivät keskimääräisesti elä sen pitempään kuin sairaudestaan masentuneet. Lopun elämän laatua hyvä mieli toki parantaa.
sydän- ja verisuonitautien riski. Yhteyttä syöpäsairauksiin ei ole todettu.
Kuten kerroit, sairastumiseen on monia syitä, joista perimä on kenties suurempi tekijä kuin vielä ymmärrämmekään.
Keskustelemaan minä näistä asioista lähdin, en väittämään että nämä kirjoittamani ehdottomasti pitävät paikkaansa.
Ehkä me ihmiset sitten vain olemme eri tavalla herkkiä reagoimaan eri sairauksille ja jokin kohta meissä on se johon sairaus ensimmäisenä iskee? Onhan jokainen ihminen oma persoonansa, jokaisella on ihan oma elämä ja elämänkokemus ja jokainen omalla tavallaan käsittelee asiat ja reagoi kokemiinsa asioihin omalla persoonallisella tavallaan.
Joissakin syövissä kai määritellään myös joku prosentti sairastuvuusennusteen mukaan. Varmaan aika stressaava tieto jos sattuu saamaan kovin suuren prosenttiluvun.
Toivotaan ettei tuo sairastamasi masennus olisi mitenkään vaikuttamassa syövän uusiutumiseen. Toivottavasti olet saanut oikeanlaista apua ja masennus on väistynyt.
Niinhän sitä myös sanotaan että "Jos luulette olevanne terve niin teitä ei ole vain riittävästi tutkittu".
Onhan näitä tutkimuksia ja tutkimuksia. Ja ihan hyvä että asioita tutkitaan mutta olisi tietysti mielenkiintoista tietää millä tavalla asiaa on tutkittu. Kun näitä tutkimusmenetelmiä on monenlaisia.
olikin mukava kuulla! Ja olenhan jo toipunut masennuksestani ja toivonpa,etten ikinä enää joutuisi samaa kokemaan.Ja ettei kukaan muukaan syöpäpotilas.
Ja jos sairastuu syövänjälkeiseen masennukseen,niin siitäkin paranee.Hitaasti mutta varmasti!Ja sanon,että jos tulee oireita,itkeminen ja paha olo jatkuu kauan,kannattaa hakea apua.
Tunnen nyt olevani sama iloinen ja elämänmyönteinen mumsku,mitä olin ennen näitä syöpäsairauksi perheessäni ja suvussani.Samaa on sanoneet läheiseni,ystäväni ja työtoverinikin.
onkohan tutkittu paljonka syöpään sairastuneista parantuu kokonaan,ettei syöpä uusi?
Toivon tietty ettei uusisi kenellekkään.
Olisi mukavaa keskustella, sillä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse olen huomannut, että kielteisiä tunteita ei täällä monikaan käsittele, eikä halua niistä puhua, mutta ne meissä jokaisessa on. Toiset ovat vain kätkeneet ne muiden tunteiden alle.
Tietyn ikäluokan ihmiset on kasvatettu siten että vanhempia kunnioitetaan eikä heitä tai heidän menetelmiä arvostella. En nyt väitä että pitäisi purnata ja koko ajan arvostella jotakin kauan sitten tapahtunutta, mutta jos tällaiset vanhemmat samalla alistavat lasta ja kaikki kielteiset tunteet on padottava niin miten tällainen lapsi koskaan oppii kielteisiä tunteitaan käsittelemään? Voidaan vaatia että kaikki mennyt täytyy anteeksi antaa, mutta miten sellaista voi anteeksiantaa jota ei voi edes myöntää tapahtuneen? Olisiko suomalaisten alkoholikulttuuriin jotakin yhteyttä sillä että kielteisten tunteiden käsittelyyn ei ole löydetty oikeaa tapaa (mikä se sitten onkin?)?
Tämä oli vain yksi esimerkki joka tuli mieleeni.
kielteisistä tunteista usein vaietaan tai puhutaan vain lähimpien ystävien kanssa.
kun ei puhuta ei niitä asioita "ole".Onneksi jo meidän ikäiset opettavat lapsilleen,että kaiksta tunteista on hyvä puhua,ja että kiellettyjä aihaita
ei ole kotona.
Näinhän ne asiat saadaan näkymättömiin kun ne kielletään ja vaietaan.
Sehän on vaikeaa keskustella jostakin kipeästä asiasta. Helposti koetaan syyttämisenä jos kipeään asiaan rohkenee kajota. Kovin kiihdyksissään ei ole hyvä alkaa asioita selvittämään, siinä voi vahingossa tulla huudettua kaikki menneet ja tulevat ja tulla tehdyksi enemmän vahinkoa kuin ennestään olikaan. Että ei missään tapauksessa helppoa, varsinkin jos asioita on pitkään vaiettu ja asiat tulevat "räjähdyksen" kautta ulos.
tässä,että kun rintasyövässä esimerkiksi on se selviämis prosentti noin 80-90.Tarkoittaako se että selviää hengissä vai sitä uusiutumista?
että noin 80% on hengissä 5v.kuluttua.
Käsitykseni on että, rintasyöpä esimerkkinä, jos syöpäpotilas on elossa vielä 5 vuotta diagnoosin tekemisen jälkeen niin hän kuuluu syövästä "selviytyjiin", statistisessa mielessä. Elämänlaadusta viis veisaamatta. Tämä 5 vuoden selviytymis statistiikka juttu käsittääkseni juontaa USA:sta, missä tällaiset statistiikat ovat tavallaan iso juttu. Käsittääkseni USAssa kun 5 vuotta on mennyt ja diagnoosin ja hoidon saanut on vielä elossa ja hänet on merkitty "selviytyjänä" statistiikkatilastoihin niin sen jälkeen ei ole enää mitään seurantaa. Hoitavat tahot ovat pesseet kätensä, olihan potilas pysynyt hengissä nuot 5 seurantavuotta ja täten saatiin yksi "menestyksekäs" tapaus, "selviytyjä", kaunistamaan tilastoja. Näin se menee sielläpäin, en tiedä miten täälläpäin.
5.vuoden ajan seuranta.
missään tilastoja monikohan on elossa vaikkapa 10v.
jälkeen?
Ei välttämättä edes lähimmille ystäville...jotkut pitää sisällä kaiken ei halua rasittaa murheita toisten niskaan...näin minulle sanottiin kun yritin olla tukena miesystävälleni joka sairastui syöpään..
niitä jotka eivät tiedä tai myönnä olevansa katkeria ja negatiivisia.
Muuttaahan se negatiivisuus ihmisen kemiaa......
voi kehittyä noin nopeasti! Unohdin itse kysyä lääkäriltä, miten kauan heidän arvionsa mukaan oma kasvaimeni kehittyi. Viimeinen vuosi ennen sairastumistani oli elämäni stressaavin vuosi. Kun sairastuin, se tuntui niin loogiselta, etten edes alkanut kysellä, että 'miksi minä?' Totta kai sairastuin. Minua oli niin rääkätty henkisesti, ja hiukan fyysisestikin (liikaa työtä), että olisin pystynyt pysymään terveenä vain, jos olisin ajoissa oppinut antamaan inhottavien ihmisten kulkea omia ilkeitä latujaan, minun heistä välittämättä. Sitä ajatuksenvapautta nyt opettelen. Paraneminen, terveys, on nyt mielessäni koko ajan. Sairastuminen oli minulle hyvä ravistelu. Nyt ajattelen aktiivisesti terveyttä, mietiskelen, rentoudun, syön hyvin, katson asioita valoisalta puolelta, vältän ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa minua.
mukaan stressi on suuri tekijä. Ruokavaliolla voi olla suuri merkitys myös. Jonkun tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla syöpään sairastuneista oli takanaan jokin mullistava stressi. Minullakin oli. Mieli ja ruumis ovat hyvin tiukasti sidoksissa. Ajatuksillaan voi sairastuttaa ruumiinsa, mutta hyvä puoli on se, että ajatuksiaan muuttamalla voi parantua, ja pysyä terveenä.
en kyselyt lääkäriltä missä ajassa syöpäni kehittyi.Hän kertoi sen samalla,kun muutakin syöpääni liittyvää.Jälkeen päin olen miettinyt,etten kovin kauan aikaa tuntenut sitä "luumua" rinnassani.
Muistan vain,että aloin ihmettelemään että onko samanlainen toisessakin rinnassa,mutta eipä ollut.
Siskoillani oli sellainen nystyrä,kuin herne.Siksi en arvannut heti huolestua.
asioita, rentoudun ja kuuntelen itseäni -nautin elämästä. Ennen sairastumistani olin stressaantunut.
Arja Lindqvist-Niemelän syöpää käsittelevässä kirjassa sivulla 66 on lista syöpää aiheuttavista tekijöistä, jonka ovat laatineet William H Philpott, M.D., ja Dwight K Kalita, Ph.D. Tekijöitä on likemmäs 30, ja yksi on "Krooninen stressi". "Kielletyt" tunteet menisivät varmaan tähän kategoriaan. Itse käyttäisin sanaa destruktiiviset tunteet. Koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus niin negatiiviset tunteet voivat aiheuttaa stressitilaa elimistössä. Krooninen stressitila mm. heikentää immuunijärjestelmää. Tämä selittää miksi negatiivinen stressi on niin vahingollinen asia, altistaen mm. syövälle ja sydäntaudeille. Se miksi stressi altistaa syövälle tai lisää sen riskiä on varmasti siksi että stressi on paljolti myös biokemiallinen asia - tämä selittää miksi stressin myötä solut voivat ottaa vahinkoa siten että syöpä syntyy. Kun elimistö on stressitilassa niin se kuluttaa valtavia määriä eri tärkeitä ravinteita, jotka muutoin auttavat pitämään immuunijärjestelmää toimintakunnossa. Stressi myötävaikuttaa siis ravintoainepuutosta solutasolla, mikä mm. lisää elimistön happamuutta ja täten vähentää solujen hapensaantia - jos tämä on jatkuvaa niin syöpä ns. kolkuttaa ovella. Terveestä solusta sanotaan että se ei mutatoidu syöpäsoluksi ennen kuin hapensaanti laskee alle 40 prosenttia normaalista tarpeesta.
Tuo antaa taas lisää ajattelemista.Minulla oli siis jo masennusta ennen syöpää (ulkoiset syyt kai enimmäkseen, mutta varmaan myös jonkinlaista taipumusta). Sitten työstressiä ja sitten tämä syöpä. Hoitojen ajan olin oikeastaan tasapainoisimmillani. Olen sitä yrittänyt analysoida, ehkä siinä oli se päämäärä elämässä, kerrankin. Työstressin pystyin unohtamaan vaikka kävinkin töissä aina välillä kun pystyin.
Mutta nyt taas työtä on liikaa, uusia projekteja koko ajan ja aina jää tekemättömiä töitä. Esimiehet tunnustaa, että työvoimaa pitäisi olla enemmän. Mutta ei se minua auta! Pelkään, että sairastun uudelleen myös syöpään. Masennuksesta en pääse niin kauan kuin olen töissä. Huomenna menen työterveyshoitajan kanssa keskustelemaan, mitkä ovat vaihtoehdot. Olen 53, ja voisin kyllä tehdä edelleen töitä, mutta osa-aikaisesti, eikä kokoajan olisi se apina niskassa niistä rästeistä.
sinulle osa-aikatyö,kerro suoraan asian laita.
Ei ole kenenkään edun mukaista että stressaat itsesi loppuun.Ajattele on kuitenkin sinun terveydestä kyse.Onnea matkaan.
Omalla kohdallani tämä teoria ei kyllä pidä lainkaan paikkansa. Olen elänyt kaikin puolin onnellista ja tunnerikasta elämää ja silti sain syövän alle 25-vuotiaana.
Minulla on se käsitys että tunteilla ei ole kuin välillinen vaikutus.
Jos ihminen on masentunut ja toivonsa menettänyt niin hän ei esim. vaikka varo aineita jotka aiheuttaa syöpää, vaan voi käsitellä niitä tyyliin "mitä enää millään väliä".
Tunteilla suoraan en usko olevan mitään vaikutusta.
Voihan olla että tulevaisuudessa tieto lisääntyy niin, että niillä huomataan olevankin jotain tekoa syövän syntyyn.
kaikkeen. Kuten joku alempana kirjoitti ihminen on (pf) kokonaisuus. En ossoo nuita hienoja sanoja kirjuutella. Tiedä sitten mikä aiheittaa mitäkin.
Sitä vaan olen ihmetellyt kun syöpä on lisääntynyt. Lamasta alkanut stressi työn suhteen vaikuttanee monen ihmisen elämään. Itse uskon, että mieli hoitaa kehoa. Jos se tasapaino järkkyy niin kroppa ilmoittaa, että jotain on pielessä.
Aiemmin oli niitä "ihmeparanemis" kirjoituksia. Parhaiten muista siitä Bernie S. Siegelin kirjasta tapauksen. "Nainen sai diagnoosin syöpä. Hän oli aina ollut kiltti ja uhrautui perheen vuoksi. Saatuaan kuulla sairastavansa syöpää hän meni kotiin ja alkoi huutaa kaikki vuosien tuskat ja uhrautumiset ulos. Perhe oli aivan ihmeissään kun äiti muuttui aivan eri ihmiseksi. Siitä päivästä alkaen tämä nainen laittoi itsensä ja oman hyvinvointina etusijalle. Syöpä hävisi."
Ei ole mitenkään sanatarkka kirjoitus. Tuli vain mieleen noista piilotetuista tunteista.
mikäli on koulussa odotettavissa jotain kurjaa tulee usein vatsa kipeäksi,vaikka se nyt on vähän eri juttu.
Luin hänen kirjastaan parhaita kohtia nauhalle ja kuuntelen sitä päivän mittaan, töitä tehdessäni. Hän on yksi inspiroivimmista, viisaimmista ihmisitä, joita koskaan olen lukenut.
Itse sain juuri valmiiksi käsikirjoituksen omaan syöpäpotilaana olemista käsittelevään kirjaani. Uskon, että sairastuin inhottavien sisarusten ja asiakkaiden takia, tai paremminkin sen takia, että en ollut oppinut panemaan omaa terveyttäni heidän vihaamisensa edelle. Olen nyt alkanut opetella vapautumista vihasta. Anteeksi antamiseni ei tarkoita sitä, että hyväksyisin, mitä he ovat tehneet, tai että haluaisin olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Yritän vapautua tunteistani inhottavia ihmisiä kohtaan, elää omaa elämääni, rakastaen niitä, jotka osaavat rakkautta vastaan ottaa.
Tuo kirja on ollut minulle alku uuteen elämään. Kerron siinä avoimesti kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani. En ole ollut mikään mallipotilas:) Sen kirjoittaminen on avannut luovuuteni suonen uudelleen, vuosien jälkeen, ja työn alla on nyt muitakin juttuja. Kun sain diagnoosini, istuin bussissa kotimatkalla ja mietin, että haluan tehdä elämässäni jotain merkittävää. Jos kuolisin nyt, minusta jäisi vain himmeä muisto. Haluan parantaa maailmaa jollakin tavalla. Sen jälkeen loppuelämän pituudella ei ole niin väliä.
Ajatukseni ovat samansuuntaisia. Olen opetellut suuntaamaan energiani tärkeämpiin asioihin ajattelemalla,että tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi ja menneet ovat menneitä. Minä en ole hyväksynyt,mitä läheiseni ovat minulle tehneet. Sen sijaan,että märehtisin menneissä,suuntaan energiani itseeni ja tulevaisuuteen -tähän päivään.Yritän opetella positiivista ajattelua yhä enemmän.
tulevaisuutta, monen monen vuoden verran (paitsi jos olet jo satavuotias:)
Vaikka kaikki vaikuttaa kaikkeen, tai ainakin monet niin uskovat, niin kuitenkin kullakin meistä on vapaus valita vapausloukkaantumisesta ja kaunankantamisesta. Se on jokaisen ulottuvilla, se vapaus, mutta siihen päästäkseen on kasvatettava itseään. Se ei tapahdu automaattisesti. Sairastuminen voi olla mainio kasvamisen apukeino. Ainakin minulle se on sitä ollut. Asiat ovat alkaneet näkyä eri valossa.
Toiset kulkekoot oman tiensä, kasvakoot jos osaavat. Me kuljemme omaa polkuamme, vapaina. Autamme toisia, jos osaamme, ja jos apuamme pyydetään. Ketään ei voi pakottaa kasvamaan ihmisenä. Mutta kukaan ei myöskään voi pakottaa meitä vihaamaan heitä. Sekin on oma valintamme. Ehkä minäkin vielä joskus sen opin.
Viha laantuu ja menettää merkityksensä. Sitä huomaa,että mitäs sitä tuohonkaan kuluttamaan energiaansa,kun sen voi käyttää viisaamminkin.
Aika on hyvä parantaja. Pitää antaa aikaa itselleen. Kun minulle tulee joskus ahdistu,paniikki tai hätäännyn,istun alas ja alan neulomaan sukkaa -annan ajan kulua. Tai sitten nukun yön yli ensin.
Menneet on hyvä ravistella irti itsestään -se vapauttaa. On ihanaa olla vapaa ja rakastaa itseään. Tämäkin minun piti oppia vaikeimman kautta. Elin pitkään muille,muita varten. Nyt elän itselleni,itseäni varten muut huomioon ottaen.
Ihanaa.
joilla olisi syöpä? Minun teoriani mukaan he sairastuttavat lähiympäristönsä, mutta eivät itse sairastu, ainakaan syöpään.
Minun äitini on luonnevikainen narsisti. Hän sai syövän. Sisar on psykopaatti.
No minä en ole havainnut mitään tuollaista.
henkilökohtaisesti en usko että tunteilla olisi mitään tekemistä itse syövän syntyy. Hoitoihin kylläkin toisinaan melkoisesti.