Tämä kuuluu kyllä tänne palstalle. Koska kuvaus on "keskustele seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä". Ja tarkoitukseni ei ole mitenkään loukata tai vähätellä ihmisiä jotka moista ovat kokeneet itse elämänsä aikana.
Itseäni ei ole ikinä raiskattu tai hyväksikäytetty. Ainakaan viellä ei ole ilmennyt mitään pedofiliamuistoja lapsuudesta tai muita vastaavia hirviöitä.
Kuitenkin ihan älyttömästi pohdin sellaista asiaa, että joka paikassa on aina toitotettu, että raiskauksen uhrin tulee toimia niin ja näin. Ei saa käydä suihkussa, pitää heti hakeutua poliisin/ terveyshuollon piiriin jne. Ja jotenkin tämä asia on ainakin minulla iskostunut päähäni niin voimakkaasti, että mikäli jotain joskus joudun kokemaan niin tiedän heti miten toimia.
Siksipä ihmettelen aivan mielettömästi, miksi tännekkin eksyy niin monta sellaista ihmistä jotka ovat jotain joskus usea vuosi/viikko/päivä sitten kokeneet, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heti toimineet asianmukaisella tavalla? Tiedän, tiedän, että raiskattu kokee asian omana vikana ja häpeällisenä ja muullakin syyllistämisellä, mutta silti MIKSI niin moni on niin "tyhmä" ettei mene ja tee asialle heti jotain niinkuin tulisi tehdä..??
Samanlailla kerrotaan aina, että mikäli asiaa ei heti käsittele ja sitä ei kohtaa tulee nämä kokemukset kummittelemaan lopun ikää ja jossain vaiheessa ryöppyävät ulos. Silloin, kun mitään ei ole enään todistettavasti tehtävissä. Jolloin oma sana on raiskaajan sanaa vastaan?
Kertokaa ajatuksianne miksi näin on..?
Itseäni ei ole ikinä raiskattu tai hyväksikäytetty. Ainakaan viellä ei ole ilmennyt mitään pedofiliamuistoja lapsuudesta tai muita vastaavia hirviöitä.
Kuitenkin ihan älyttömästi pohdin sellaista asiaa, että joka paikassa on aina toitotettu, että raiskauksen uhrin tulee toimia niin ja näin. Ei saa käydä suihkussa, pitää heti hakeutua poliisin/ terveyshuollon piiriin jne. Ja jotenkin tämä asia on ainakin minulla iskostunut päähäni niin voimakkaasti, että mikäli jotain joskus joudun kokemaan niin tiedän heti miten toimia.
Siksipä ihmettelen aivan mielettömästi, miksi tännekkin eksyy niin monta sellaista ihmistä jotka ovat jotain joskus usea vuosi/viikko/päivä sitten kokeneet, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heti toimineet asianmukaisella tavalla? Tiedän, tiedän, että raiskattu kokee asian omana vikana ja häpeällisenä ja muullakin syyllistämisellä, mutta silti MIKSI niin moni on niin "tyhmä" ettei mene ja tee asialle heti jotain niinkuin tulisi tehdä..??
Samanlailla kerrotaan aina, että mikäli asiaa ei heti käsittele ja sitä ei kohtaa tulee nämä kokemukset kummittelemaan lopun ikää ja jossain vaiheessa ryöppyävät ulos. Silloin, kun mitään ei ole enään todistettavasti tehtävissä. Jolloin oma sana on raiskaajan sanaa vastaan?
Kertokaa ajatuksianne miksi näin on..?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Poika, jonka kanssa seurustelin varsin lyhyen aikaa, pakotti minut kanssaan yhdyntään nelisen vuotta sitten. Vieläkään en osaa ajatella asiaa täysin raiskauksena, vaikka sitähän seksiin pakottaminen/painostaminen on. Jotenkin olen aina ajatellut, että se ei ollut raiskaus, koska en potkinut pojan palleja tohjoksi hänen yrittäessään tai huutanut kurkkusuorana, jos joku vaikka olisi tullut apuun.
Niin.. mikä siinä oikeasti on? Itselleni se oli erityisen vaikeaa, koska teon teki läheinen ihminen, koska en ole osannnut ajatella asiaa raiskauksena. Miten tehdä rikosilmoitus raiskauksesta, jos olen pelännyt, että minua ei oikeasti olekaan raiskattu, koska en osannut puolustautua? Kyse ei ole oikeasti mistään tyhmyydestä vaan pelosta, häpeästä.
Olin hyvin sulkeutunut kolme vuotta. Olin poikatyttö, jätkä, kylmä kuin kivi enkä oikeasti kiinnostunut kenestäkään. En halunnut päästää ketään lähelleni, ettei niin kävisi uudestaan tai etten joutuisi kohtaamaan tunteitani ja muistojani. Tapasin kuitenkin nykyisen avomieheni vuosi sitten ja olen hänen kanssaan saanut käytyä kokemiani asioita jonkin verran läpi, setvittyä muistojani ja olen päässytkin siitä enimmäkseen läpi. Vuosien vaikeneminen asiasta teki minulle hyvää, parasta oli se, että sain käsitellä asian rakastavan ja välittävän ihmisen kanssa sitten, kun olin oikeasti valmis puhumaan siitä.
Minulla ei ole koskaan ollut halua nostaa mitään syytettä entistä poikaystävääni kohtaan. Nykyään toivon, että hän on tajunnut tekonsa sen koko hirveydessä (voiko pahempaa rangaistusta ihmiselle oikeasti olla?) tai jos ei ole.. so what. En halua häntä enää elämääni edes sen vertaa, että hän saisi rangaistuksen teostaan.
On niin paljon helpompi jatkaa elämää kun ei tarvitse vatvoa sitäkään asiaa.
...itselleni kävi ensimmäisessä parisuhteessani samoin, ja useaan kertaan. Olin 19, kokematon ja vähän liian altis miellyttämään kumppaniani, joka oli melkein kymmenen vuotta vanhempi, itsevarma, kokenut, cool. Suhde alkoi normaaleilla deittailuilla, muutamna kuukauden kuluttua mentiin sänkyyn, kokemus oli kivuloinen mutta kumppanini otti iisisti. Seksi rupesi pikkuhiljaa sujumaan, kunnes kuvaan tuli mukaan pakottaminen suuseksiin, väkivallalla uhkailu, fyysinen alistaminen ja viimein jotain sellaista, josta en yksityiskohtaisesti kykene vieläkään kirjoittamaan. Olin monta vuotta tapahtuman jälkeen täysin kyvytön kontakteihin, koin itseni mitättömäksi, tyhmäksi, likaiseksi: ei olisi tullut mieleenikään puhua poliisille tai terveydenhuollon väelle. Minusta jopa väliin tuntui että olen ansainnut sen, niin kipeältä kuin se nyt vaikuttaakin. Jäljet siitä jäivät lopuksi elämää: tapahtumasta on kohta 25 vuotta enkä vieläkään hanskaa seksuaalisuuttani enkä normaalia kanssakäymistä miesten kanssa.
vastata varmaan kuin ihminen, joka on oikeasti kokenut seksuaalista väkivaltaa... siinä varmaan tuntee itsensä jotenkin likaiseksi ja haluaa äkkiä sen ihmisen jäljet kehostaan pois.... näin maalaisjärjellä ajateltuna.
Tyhmä? Mitä sä haet vittu takaa?
Ite ainakin raiskauksien (mut on raiskattu "kaks" kertaa lukuisat kerrat edellisessä suhteessa) jälkeen olin ihan sekasin ja hukassa. Tai no tolla tokalla kerralla heräsin vasta aamuyöllä sieltä mettäpolulta. Mut siis ei mulla ainakaan todellakaan tullu mieleen et "nyt hei lääkäriin". Eikä se ole todellakaan niin helppoa kuin nämä ei-uhrit luulee.
Tässä mun mielipide asiaan.
-Itsekin uhri
Niin korjaanpas hieman. Eli tarkoitukseni ei ollut haukkua näitä ihmisiä tyhmiksi jotka eivät ole toimineet oikein raiskauksen tapahduttua. Siksi sana on myös heittomerkkien sisällä, ettei sitä tule ottaa niin kirjaimellisesti.
Että älkääpäs nyt tarttuko siihen yksittäiseen sanaan. Se ei ollut pointtini vaan keskustella siitä, miksi ihminen ei teon tapahduttuaan toimi niin kuin kehoitetaan toimimaan vaikka jokaisella on tiedossa ne kaikki asiat mitä tulee tehdä (ilmoittaa viranomaisille, hakeutua psykologille) ja miten käy mikäli näin ei tee (myöhässä tehty ilmoitus, patoumat, mielenterveysongelmat)???
Itsellänikin on muutama kaveri joka on raiskattu ja heillä jokaisella oli heti tiedossa faktat, että nyt ei pesuun, nyt ei vaihdeta vaatteita, nyt ei ees niistetä paperiin vaan nyt mennään lääkkäriin ja soitetaan poliisille. Miksi täälläkin sitten on niin paljon ihmisiä jotka eivät ole tehneet asialle mitään? Tai jotka yrittävät tehdä asian eteen jotain vasta pitkän ajan päästä kun mitään ei ole enään todistettettavissa?
oo toiiminu oikein raiskaukseni jälkeen, ja voin sanoa, että noita `miten pitäisi toimia`-juttuja ei kauheesti osaa ajatella sillon ku kamaluudet on tapahtunu... Mulla oli niin likanen ja häväisty olo, että en olis IKINÄ vaan kehdannu/pystyny mennä vieraan ihmisen eteen ja päästää suustani ulos edes mitään tapahtuneeseen liittyvää. Mieli teki vaan äkkiä suihkuun ja kotiin turvaan, vaihtamaan vaatteet ja unohtamaan asia. Pidin reilusti yli vuoden ton asian itellä, en pystyny ketomaan yhellekkään ihmiselle. Nyt ihan pari päivää sitten avauduin yhdelle kaverille, ja voin sanoa että olo oli vielä nytkin ihan kamala sen jälkeen kun olin kakistellut jutun ulos. Pelkäsin aivan kamalasti, että nyt kun `se`on tullut ulos mun suusta, nii liian moni ylimääränen saa tietää.. No, tuohon kaveriin VOI onneksi luottaa ja uskon että tosta asiasta puhuminen kuitenkin helpottaa mun omaa oloa ja auttaa pääsemään yli...
Mutta se miksi vaikenee raiskauksesta, on mun mielestä täysin ymmärrettävää. Tapaus on niin hävettävä, se murskaa tosi paljon omaa itsetuntoa. Mäki suljin koko jutun mielestä pois, pikkuhiljaa itkun kans.. Raiskauksesta tuli vähän niinku painajainen, joka lopulta ei ollut edes mielessä. Tosin yli vuoden mulla kesti tottua taas sietämään miehen läheisyyttä, aluksi en pystynyt olemaan miespuolisen henkilön kanssa edes kaksin.. Ja kun sitte nyt puhuin kaverini kanssa, kaikki muistui uudelleen mieleen, koko karmeus. Nyt joudun käsittelemään uudestaan kaiken, mutta onneksi on toi kaveri kuunnellu. Luulin, että olen jo päässyt itsekseni yli kaikesta, mutta en näköjään ollutkaan.
Raiskaus on vaikea asia myöntää edes itselleen, siksi sitä ei PYSTY kovin helposti myöntämään ulkopuolisille ihmiselle.. Kuitenkin sitte, ku aikaa on kulunut tarpeeksi ja pahimmat pelot yms ovat kadonneet niin monet alkavat miettimään uudelleen tapahtunutta kamaluutta. Totuus on kuitenki se, että pakkohan tollasesta on joskus jollekki puhua, jos aikoo päästä yli kaikesta ja jatkaa elämää normaalisti. Raiskaus on vain hyväksyttävä osaksi omaa elämää...
Ja sit vielä sellanen näkökulma, että moni raiskattu voi masentua, ahdistua, pelätä tai muuten vahingoittu mielenterveydellisesti raiskauksesta, ettei jaksa puhua tai alkaa hirveesti toimimaan... Lisäksi kivut yms. voivat olla kovia, joten ei ekana tee mieli kävellä jonnekki virallisee rakennukseen tai lääkärin ronkittavaksi. Jos omaa ruumista on ikäänkuin häväisty tarpeeksi, nii sitä ei kehtaa edes soittaa äitiä/kaveria/poikaystävää hakemaan ja viemään `toimi oikein`-paikkaan, saati sitte lähteä julkisille paikoille omin voimin...
Kuten otsikossa lukee. Sitä tunnetta on ihan mahdotonta kuvitella. Sama pätee monessa muussakin asiassa. Esim. ensiapu taidot, käyt kurssit ja luet, ajattelet että nyt osaan tehdä kaiken oiken, kun joku tuupertuu/sydän pysähtyy. Mutta entä tosi tilanteessa? Löydät maasta verisen ihmisen, jonka pulssi tuntuu enää heikosti. Huomaat kuinka sydän pysähtyy ja hänen suustaan alkaa valua veristä oksennusta. Ei siinä tilanteessa välttämättä enää tietäisikään mitä tehdä, tosi tilanteessa ihminen tekee aina vähän eri tavalla! Me kaikki olemme erilaisia, jotkut menevät paniikkiin, jotkut osaavat olla rauhallisesti.
Meni vähän ohi aiheen, mutta sama koskee seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun se on tapahtunut, ensimmäisenä EI tule mieleen "Okei nyt soitan poliisille, en mene suihkuun, teen sitä ja tätä".
"MIKSI niin moni on niin "tyhmä" ettei mene ja tee asialle heti jotain niinkuin tulisi tehdä..??"
Kuvittele tilanne, että olet 15-vuotias ja pappi on juuri raiskannut sinut. Okei, sinun on ehkä mahdotonta tietää miltä se tuntuu, mutta ensimmäiset ajatukset ovat kaikkea muuta, kuin asiasta kertomista jollekin. Tyhmä tässä olet sinä, ainakin kirjoittamasi jutun perusteella.
NO MITÄ JOS ON OLLU KUUDEN VANHA SILLON KU SE ON TAPAHTUNU?!!??!
JA JOS SE RAISKAAJA/HYVÄKSKÄYTTÄJÄ ON OMA SERKKU, EIKÖ HALUU KOKO SUVUN TIETÄVÄN?!!?!
Heiheihei, älkää nyt kaikki haukkuko kaikkia. Aloitus on ihan asiallinen, laittakaa lukiessa vaikka "epälooginen" sen "tyhmä" -sanan tilalle, niin ei tunnu loukkaavalta.
Jokainen kokee asiat omalle tavallaan, eikä toisen reaktioita voi ulkopuolinen välttämättä ymmärtää. Jotkut raiskatut todellakin kokevat ollensa itse syyllisiä -> eihän syyllinen itse lähde hankkimaan apua. Ja arkipäiväinen, kaikille tuttu häpeä, ei ole mitään verrattuna siihen invalidisoivaan häpeätaakkaan, joka voi joidenkin raiskauksen uhrien päällä olla. Myös luottamus ihmisiin saattaa olla täysin mennyt. Ei ole harvinaista, että raiskattu ei uskalla mennä lääkärille tai poliisille, koska pelkää näitäkin.
Uhri voi kokea olevansa syvästi haavoitettu, ja nähdä kaikki toiset ihmiset saalistajina. Elikä raiskauksen kokenut koittaa suojella itseään vetäytymällä kuoreensa ja yrittämällä unohtaa. Siitä ei seuraa hyvää, mutta joidenkin ihmisten toimintatapa vaan on tällainen.
http://www.traumaterapiakeskus.com/itsehoito.htm
Tuo teksti saattaa auttaa ymmärtämään traumatisoivan tapahtuman kokeneita.
..taliaivo tällä kertaa..Ymmärrätkö ollenkaan minkälaisen shokin ihminen kokee raiskauksessa?! Ymmärrätkö sinä ollenkaan, ettei siinä vaiheessa tajua, että " mun pitää mennä heti tänään lääkäriin ym.."..MIETI VÄHÄN! Et varmasti osaisi itse toimia "oikein" tällaisissa tilanteissa. Jos osaisit, olisit epänormaali!!!
Ihan samaa olen ihmetellyt. Välillä ihan raivostuttaa raiskauksien uhrien valitukset siitä että "nyt kävi näin enkä tehny mitään ja minäminäminä". Onko vaikeaa toimia ohjeiden mukaan joka varmasti auttaisi enemmän kuin itsesäälissä kieriskely. Juuri näitä naisten heikkouksia.
Kaverinikin yritettiin raiskata (semmoinen ihminen, että en yhtään ihmettele) ja yritin tukea ja kannustin menemään poliisin juttusille. Kuuntelin, kannustin, neuvoin, annoin vaihtoehtoisia toimintatapoja eikä hän tehnyt mitään. Nyt tämä mies ei saa mitään rangaistusta ja yrittää raiskata jonkun toisen ja kenties onnistuukin siinä. Sen ihmisen puolesta minä syytän ystävääni.
Eri asia on lapset joille ei opeteta tarpeeksi nuorena mitä tarkoittaa oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen.
En halua loukata ketään raiskauksen uhreiksi joutuneita. Voimia teille, mutta toivon, ettei minua raiskata sen takia, ettette ole viitsineet toimia niin, että syyllinen saataisiin kiinni.