Kärsin kauheasta esiintymiskammosta ja lievemmin myös muiden sosiaalisten tilanteiden pelosta ja olen tullut siihen tulokseen, että on pakko hakea tähän apua... Mutta menenkö terveyskeskukseen omalääkärille, mielenterveystoimistoon vai yksityiselle? Työterveyslääkärille en voi päästä. Pääseekö mielenterveystoimistoon ilman lähetettä? Mitä kautta asiaa kannattaa lähteä hoitamaan, kun olisi ihan hyvä, jos ei hoitoa tarvitse tehdä ihan kalleimman kautta. Säästääkö siinä, että omalääkäri laittaa lähetteen erikoislääkärille?
Tosin hävettää ajatus, että puhuisin omalääkärille tästä vaivastani, sillä häpeän sitä muutenkin valtavasti. Välttääkseni esiintymisiä olen kieltäytynyt niistä aina, kun se vaan on ollut mahdollista, mikä osaltaan on lisännyt pelkoa sekä varsinkin häpeää siitä, mikä puolestaan aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, mikä vaikeuttaa ihmisten sekaan menemistä ja lisää jännitystä... Todennäköisesti tuttu kierre jollekin muullekin.
Tarvitsen apua, jos vaan saan rohkeutta lähteä sitä hakemaan! Pelkällä Propralilla en pärjää. Kysyisin vielä, joutuuko esiintymispelkoinen terapian aikana välttämättä kokeilemaan itse esiintymistä, jotta hoito auttaisi, vai onko muita keinoja. Haluaisin ENSIN eroon pelosta, mutta onko se mahdotonta?
Kiitos, jos vaivaudutte vastaamaan!!!
Tosin hävettää ajatus, että puhuisin omalääkärille tästä vaivastani, sillä häpeän sitä muutenkin valtavasti. Välttääkseni esiintymisiä olen kieltäytynyt niistä aina, kun se vaan on ollut mahdollista, mikä osaltaan on lisännyt pelkoa sekä varsinkin häpeää siitä, mikä puolestaan aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, mikä vaikeuttaa ihmisten sekaan menemistä ja lisää jännitystä... Todennäköisesti tuttu kierre jollekin muullekin.
Tarvitsen apua, jos vaan saan rohkeutta lähteä sitä hakemaan! Pelkällä Propralilla en pärjää. Kysyisin vielä, joutuuko esiintymispelkoinen terapian aikana välttämättä kokeilemaan itse esiintymistä, jotta hoito auttaisi, vai onko muita keinoja. Haluaisin ENSIN eroon pelosta, mutta onko se mahdotonta?
Kiitos, jos vaivaudutte vastaamaan!!!
Vastaukset 17
Vanhimmat
krematorioon
vastaus edellinen...mitäpä muuta voi odottaa mielenterveys palstalla.
ehkäpä joku asiantuntija vastaa aloittajalle.
onkin sinne varmaan jo aika varattuna... Osasitpa olla säälittävä!
psykiatrille
Moi!
Ei ole suurta väliä mille lääkärille hakeudut, kunhan vain menet lääkäriin. TK lääkärikin osaa antaa ensiapua sinulle ja neuvoa mitä tehdä seuraavaksi. Nopeimmin pääset yksityiselle, mutta se maksaa, josta saat osan kelalta takaisin. Mene ihmeessä kuitenkin jollekin, sillä ei ihmisen tarvitse nykyään kärsiä jännittämisestä, joka rajoittaa elämääsi. TSEMPPIÄ!
yhtään esiintymisjännitykseen. Ei ainakaan ns. analyyttinen terapia. Itse 9 v terapiassa, edelleen esiintymiskammo ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Eli katso sitten että jos menet terapiaan se on esim. kognitiivista terapiaa, joka saattaa auttaa.
Tätä ongelmaa ei tarvitse yhtään hävetä. Koska jos miettii niin ihmiset on erilaisia, sinulla on omat vahvuutesi, on väärin että nämä sosiaalisesti taitavat ja esiintymishaluiset pakottaa kaikki muutkin samaan muottiin. Esim. jos opiskelet niin sulla on oikeus saada vapautus esitelmistä kun sulla on esim. diagnoosi tms. Voit tehdä työt vaikka kirjallisina.
Hae apua vaikka ensin terveyskeskuksesta. Todennäköisesti sinulle tarjotaan lääkkeitä. Lääkkeet onkin ihan hyvä. Esiintymiskursseilta voi saada parasta apua jos todella haluat päästä siitä jännityksestä. Voi sen kanssa elääkin. Ei ketään voi vaatia rakastamaan esiintymistä. Silti voit olla siinä jopa hyvä, jos harjoittelet. Tai voit vain välttää niitä tilanteita, mutta älä häpeä sitä yhtään. Sinä vain olet sellainen.
Tuntui hyvältä lukea, että jonkun mielestä en ansaitse tuomiota, vaikka jännittäjä olenkin ja kieltäydyn esiintymästä. Opiskeluajat ovat onneksi jo takana, mutta sieltä ne kauheat muistot ovat jääneetkin ja saavat minut edelleen kammoamaan kaikenlaista esiintymistä ja esillä olemista.
Olen harkinnut sitä terapian aloittamista, mutta sait minut nyt vähän epäilevälle kannalle... Ja toisaalta olen ollut tällainen jännittäjä niin kauan kuin jaksan muistaa, joten tuntuu melko mahdottomalta, että jollakin terapialla kaikki yhtäkkiä muuttuisi. En siis tiedä mitä tehdä.
Toisaalta tuntuu, että jonkinlainen rauhoittava lääkitys vaikeita tilanteita varten voisi olla paras vaihtoehto, mutta tälläkin palstalla on niin kauheasti peloteltu niillä kamalilla sivuvaikutuksilla, että arveluttaa sekin.
Käytätkö sinä lääkkeitä esiintymiskammoon - minkälaisia? Kuinka selviät nykyään elämässäsi? Kuinka ihmiset suhtautuvat sinuun, jos kerrot heille esiintymiskammostasi? Itse olen hirveästi pähkäillyt juuri sitä, että uskallanko kertoa ongelmastani muille ja onko minulla oikeus kieltäytyä tarjotuista esiintymisistä vai onko se loukkaus pyytäjälle...
Olisin iloinen, jos vielä vastaisit! :)
viestisi luettuani tuli hyvä mieli.Näin siinä tuon kohdan jossa luki että voit saada vapautuksen esityksistä.Kuinka helposti tuollaisen saa?Kerronpa omaa kokemustani esiintymipelosta.
Itse olen pelänny lapsesta asti kaikkia esityksiä, esitelmiä vuosikausia etukäteen jos niistä olen kuullut.Jotenkin sairasta tiedän, mutta jo ala-asteella kun kuulin että joskus viidenellä luokalla pitivät jotain esitelmää pelkäsin sitä vuosikausia (olin tuolloin vasta ensimmäisellä luokalla).Viidennellä luokalla tilanne oli sitten aivan järkyttävä pelkäsin aivan kuollakseni että joudumme pitämään esityksen joskus olin poissa koulusta ym.
Sama linja jatkui ylä-asteella jossa olin vieläpä koulukiusattu samoin myös ala-asteella.Pelkäsin niin paljon esiintymistä tai edes ääneen puhumista luokan kuullen että hyvä etten pyörtynyt.Minut pakotettiin esiintymään muutaman kerran ja niistä jäi elämäni hirveimmät kokemukset.Ne olivat viimeiset kerrat kun olen esiintynyt,enää lukiossa minua ei saanu esiintymään mikään millään konstilla.En halunnut pitää puhetta äidinkielen tunnilla.. Olin poissa koulusta kun puhe piti pitää ja lopulta pidin puheen vain äidinkielen opettajalle ja silloinkin tärisin kauhusta.
Opiskelen nyt, ja nyt olisi edessä elämäni taatusti suurin esitelmä.Lopputyön esittely.Olen jo pari vuotta sitä pelännyt joka ainoa päivä.Pelko alkoi jo kun menin kouluun.Kävin katsomassa yhtä sellaista esitystä jolloin aloin hikoilemaan,silmissäni sumeni, sydän löi niin lujaa että olin varma että kuolen.Vatsaani iski jonkinlainen kramppi ja ei menny kauaa päänikin oli aivan likomärkä hiestä.Vaivoin pääsin paikalta pois esityksen loputtua jalat tärisivät ja olin kasvoistani täysin valkoinen.Istuin vain ja ainoastaan siis katsomassa ja silloin kävi ainoastaan mielessäni että joudun itse samaan paikkaan ( ja silloin siihne oli tuo pari vuotta).Silloin nämä oireet tulivat enkä ole muuten sen jälkeen sen vuoksi noit esityksiä käynyt katsomassa vaikka olisin halunnutkin.Nyt työn tekoani haittaa pelko siitä että joudun esittämään sen tai että en pääse pakenemaan tilannetta.Olen umpikujassa enkä ole kunnolla nukkunut pariin kuukauteen enää.Mahaani koskee kun edes puhutaan esityksestä.Olen väsynyt, päätäni särkee voin todella huonosti ja koko ajan vain mietin onko pakko esiintyä jos en todella halua sillä pelkään sitä kamalaa tunnetta kun tuntuu että sydän lakkaa lyömästä enkä voi edes hengittää.En halua mitään lääkkeitä sillä ne eivät poista pakokauhua mikä minulla tulee ihmisten edessä.Minusta tuntuu että ainut vaihtoehto on tehdä työ ja tyytyä siihen etten saa todistusta vain siksi etten esiintynyt.Ihmiset ovat niin erilaisia eikö minulla ole oikeus tehdä hyvä työ ja olla esiintymättä kun se tuntuu suorastaan sille kuin minut vietäisiin jonkinlaiseen teloitukseen.Onko muita jotka eivät ole esim lopputöitään esitelleet? ja mitä siitä on seurannut....kiitos vastauksista ja tsemppiä kaikille kohtalotovereille
Kertomuksesi kuulostaa pitkälti omalta tarinaltani. Olen aina pelännyt esiintymisiä kuukausitolkulla etukäteen, pelkään jopa sellaisia esiintymisiä, joita ei ole tulossakaan, mutta jollaisia saattaisi EHKÄ joskus osua kohdalleni. Suunnittelen jo nyt, kuinka voisin sellaisista kieltäytyä... Välillä tuntuu, että kamalampaa on nimenomaan se etukäteispelko mahdollisesta esiintymisestä tai sellaisen lähestymisen odottaminen kuin itse esiintyminen. Herään usein yöllä ahdistuneena ja kieriskelen hiessä, kun jokin esiintymistilanne pulpahtaa mieleen. Siis ensin se kai tulee uneen ja herättää minut; en ole oikein selvillä, miksi herään.
Tämä ei varmaan, valitettavasti, rohkaise sinua lopputyösi esittelyn kanssa, mutta itse tyydyin astetta alempaan tutkintoon osittain juuri siitä syystä, että kammosin lopputyön esittelyä sekä niitä pakollisia seminaareja, joissa olisi pitänyt myös arvostella toisten töitä... En kyllä suosittele samaa ratkaisua, sillä olen sitä myöhemmin katunut! :(
Jännitän myös muiden esitelmien seuraamista. Voin pahoin, jos huomaan toisen jännittävän. Alan jännittää esiintyjän puolesta ja kuvittelen itseni samaan tilanteeseen, mikä alkaa ahdistaa välittömästi.
Olen yrittänyt viime aikoina hyväksyä itseni tällaisena jännittäjänä. Ennen ajattelin, etten ole minkään arvoinen, jos en uskalla toisten tavoin olla esillä ja jopa haluta sitä. Nyt pyrin löytämään muita hyviä puolia itsestäni, jotka varmasti ovat yhtä arvokkaita kuin esiintymisrohkeus! Usein kamppailen sen häpeän kanssa, jota esiintymisistä kieltäytyminen tuottaa (omassa mielessäni), mutta haluan kuitenkin sallia kieltäytymisen itselleni. Saattaahan joku kieltäytyä esim. hissiin menosta, koska hänellä on ahtaanpaikankammo, eikä kukaan häntä sinne hissiin pakota. Miksi siis esiintymispelko olisi jotenkin nolompi asia?
Tsemppiä omana itsenäsi elämiseen!
Samoja kokemuksia osittain. Peruskoulussa pidin viidennellä luokalla yhden esitelmän: jännitti niin pirusti että opettaja alkoi nauramaan. Oppilaat eivät koska olin luokan pienimpänä ja aina hyväntuulisena jonkilaisessa suosiossa. Tai sitten oppilaat olivat opettajaa fiksumpia. Joka tapauksessa se oli ainut esitelmä jonka olen pitänyt. Lukioon en mennyt koska pelkäsin että siellä olisin joutunut enemmän esiintymistilanteisiin kuin amiksessa. Menin amikseen ja siellä jouduin heti kiusatuksi jännittämisen takia. Kaksi viikkoa kestin ja sitten vuoden huili ja uusi yritys toisella linjalla. Se homma toimi. Työelämään siirtyessäni oli alkuvaikeuksia(muutaman pässin silmätikkuna) mutta koska työssäni tarvitaan enemmän kroppaa kuin esiintymistaitoa olen pärjännyt kohtalaisesti. Mutta esiintymiskammo on pahentunut vuosi vuodelta ja on muuttunut tosi rankaksi kaikenlaisten sosiaalisten tilanteiden peloksi/paniikkihäiriöksi. Olen yli 40-vuotias ja nyt vasta lähtenyt hakemaan asiaan apua. Varmasti olisi ollut viisaampaa viheltää peli poikki jo 30 vuotta sitten ja hakea ammattiapua. Tottakai ihmisen on lupa jännittää mutta jos se alkaa haitata (jopa hallita) elämää siinä määrin kuin "unettomilla" eli myös minulla, avun hakeminen ei ole noloa vaan hyvinkin perusteltua.
Millaista apua olet saanut ongelmaan? Lääkkeitä, terapiaa? Minäkin olen jo "vanha" jännittäjä ja tuntuu, että hoitoon olis pitänyt hakeutua vuosia sitten... Kuinka tällaista vanhaa voidaan enää auttaa? Millaisia kokemuksia muilla?
kiitos sinulle ja teille kaikille vastauksista. jotenkin ne helpottivat oloa ... vaikka olen aivan pakokauhussa kohta mutta tuntuu että menen juttelemaan tästä asiasta jonkin ihmisen kanssa.
rohkenitko tilata aikaa lääkärille ? Viitsisitkö kertoa mitä sulle ehdotetaan siellä(missä käytkin puhumassa). Itse kun olen "vanha" jännittäjä ja apua pitäis hakea ennen kuin päässä pimahtaa lopullisesti mutta en millään kehtaa :/
Kiinnostaa minuakin tietää, oletko saanut jo apua ja minkälaista. Kerro heti, kun olet uskaltanut mennä lääkäriin! Määräsikö terapiaa, lääkkeitä, muuta? Tuntuu, että meitä "vanhoja jännittäjiä" on enemmänkin ja usein meillä on lisäongelmana se, ettei kehtaa mennä puhumaan kellekään... Itse taidan kyllä olla sinuakin paljon vanhempi eli vieläkin jumittuneempi tähän jännittämiseen... :(
mielenkiinnosta kysyisin, että minkä ikäinen olet "vanha jännittäjä" ja mistä lähtien sinulla on tämä vaiva ollut? Itse olen 26-vuotias ja minulla on jännittäminen alkanut ala-asteella, mutta toki pahentunut sen jälkeen PALJON !!! En ole kenellekään kertonut, koska on niin iso häpeä ja en halua ihmisten pitävän minua hulluna jne jne... luen täällä netissä muiden tarinoita, sitä kun on omillaan tämän asian kanssa kun ei lääkäriinkään kehtaa mennä !
Olen jo 35. Aloin jännittää esiintymistä ala-asteella, mutta pahemmaksi se meni yläasteella murrosiän myötä eikä myöhemminkään ole helpottanut. Oikeastaan vaan pahentunut, kun jotenkin sitä ajattelee, ettei näin "vanha" saisi enää tuollaista pelätä ja siinä sitä sitten ollaan itsetunto nollilla...
ei tosiaan helpota ajan myötä. Hävettää tosiaan vaan enempi kun ikää tulee! Mulla on alkanu masentaan nyt tosi pahasti lyhyen ajan sisällä-ei kiinnosta eikä innosta mikään. Mistään kun ei uskalla innostua kun sitä pelkää että ei mikään onnistu kumminkaan jne. Mut hyväksyttiin kouluun ja kohta pitäs sinnekki mennä mutta enpä usko että tulee hyvin meneen, kun vain sais sen käytyä läpi kumminkin.