Raivarimies

selvittämätön konflikti siellä saattaa olla taustalla. Stressi laukaisee raivon, joka on jäänyt ehkä joskus lapsuudessa kokematta. Voi olla, että siellä lapsuudessa ei ole saanut purkaa raivoaan, vaan se on stumpattu joko väkivaltaisesti tai esimerkiksi on sanottu, että miehet eivät itke.

Oma isäni ei kestänyt lasten tunteenpurkauksia lainkaan ja niin se itkeminen ja kaikenlainen pettymyksen ja pahanolon tunteen ilmaiseminen ilo kielletty. No, siitä seurasi se, että käyttäydyin nuorena aikuisena juuri samalla tavalla kuin miehesi.

Oma käytökseni alkoi muuttua vasta sitten, kun tuli todella isoja ongelmia. Niiden seurauksena jouduin sitten perimmäisten kysymysten äärelle. Monen mutkan kautta ja itsetutkiskelun ja terapiaistuntojen jälkeen olen saavuttanut henkisen tasapainon. Se oli vuosien työ, mutta kannatti.

johtui valtavasta stressiajasta ja elämänpaineista, olin todella ympäristöhaitta
kaikinpuolin.
Ainoa tie oli itse ymmärtää kuinka vaikea raivopään kanssa on elää ja todella sain tehdä työtä hillitäkseni raivarit alkutekijöihinsä.
Nykyään on asiat paremmin eikä raivareita tule.
Tunteista puhuminen on kaiken A ja O koska patoutuneina ne juuri aiheuttavat raivareita kun ei osaa muuten tuoda pahaa oloa julki.Välttämättä
ei tapahdu muutosta vaikka stressi häipyisikin koska raivari käytös saattaa jäädä päälle.

vaikka menemällä juttelemaan lääkärille asioistaan 'kuin mies miehelle'-tyylillä. Eli siis mieslääkärille. Voisi löytyä ymmärtävä tukija, joka osaisi auttaa eteenpäin.
Toinen hyvä avunlähde mielestäni on paikallisseurakunta aivan riippumatta siitä onko avun hakija sen jäsen tai eikö ole. Vakaumuksellakaan ei ole väliä. Sieltä löytyy paljon miehiä, jotka ovat oikein hyviä ammattilaisia näissä asioissa ja jotka osaavat auttaa 'miestä mäessä' tämän ihmetellessä omaa aggressiivisuuttaan. Ei tarvitse muuta kuin soittaa jollekin työntekijälle ja kertoa, että haluaisi keskustella tämän kanssa.

Sitten on vielä lisäksi esim. Jussi-toiminta ja Lyömätön Linja, jotka myös ovat mies miehelle-toimintaa aggressioidensa kanssa kamppaileville miehille. Niistä varmaan löytyisi tietoa esim. turvakodeista tai vaikka kirkon perheasiainneuvottelukeskuksesta. Joka sekin on oikein hyvä avunsaantipaikka.

Tässä niistä kertova linkki:

http://www.miessakit.fi/fi/linkit/lahisuhdevakivalta

Minusta on tosi tärkeää ja myönteistä tuo, että mies itse kaipailee muutosta räjähdysalttiuteensa. Se on oikein hyvä kohta lähteä liikkeelle opettelemaan uudenlaista käyttäytymistä ja reagointitapoja, koska sen avulla tulos on yleensä tosi hyvä.

Sanoit, ettei mies ole koskaan ollut väkivaltainen, mutta asiahan ei pidä paikkaansa kertomastasi päätellen. Raivoaminen huutamalla, kiroilemalla, tavaroiden potkimisella, lyömisellä ja paiskomisella on väkivaltaa - siksi se rassaa sinuakin niin kovasti. Kuten sanoit: 'kuulostaa, näyttää ja tuntuu ihan kamalalta'.
Kuvauksesi kertoo oikein hyvin siitä mitä on olla väkivallan kohteena vaikkeivät iskut osuisikaan itseen, vaan menisivät viereen. Lisäksi kerroit tilanteen vaan pahenevan.

Siksi laitoin tuon linkin, koska kyllä se koskee myös sinua ja miestäsi. Ja samaa kokeneet miehet osaavat auttaa miestäsi toisenlaiseen käyttäytymiseen. Etenkin kun hän haluaa itsekin muutosta tilanteeseensa.

Mielestäni tuo mitä JoNM kertoi, oli tärkeää asiaa. Noin se muutos yleensä etenee. Teettää työtä, kun opettelee tuntemaan itseään ja omia tapojaan reagoida, mutta kannattaa.

Meillä myös joskus tuollaisia kohtauksia ihan odottamatta, omasta mielestäni vähänpätöisistäkin asioista. Esim olin jättänyt leivän kantapalan syömättä, mies paikasi lautasen seinään. Nykyään näitä harvemmin, kun elämäntilanne helpottunut. Yleensä mies hakkaa päätään seinään, kerran lyönyt seinään nyrkillä reiän. Koskaan ei ole ollut väkivaltainen minua tai lastani kohtaan. Pelottavalle silti tuntuu, haluaisi auttaa, mut tuntuu että se kauhea viha kumpuaa jostain niin syvältä ettei tunnu sopivalle udella kovin henkilökohtaisia asioita menneisyydestä...