Hei rakkaat siskot (ja veljet?)
Itse sairastuin anoreksiaan reilu vuosi sitten. Ensin karsiutui pois herkut, kunnes pikkuhiljaa homma luisui siihen pisteeseen, että syödä saa vain tiettyinä kellonaikoina, tietyn kalorimäärän, mielellään vain niitä tiettyjä aineita ja jos vaan irti lähti niin juoksulenkki jälkiruoaksi. Aluksi homma tuntui tosi hienolta, kun painoa alkoi tippua ja tuntui että sai jotain otetta itseensä ja elämäänsä. Ei silloin vielä näkynyt mitään syytä lopettaa. Kaverit huomautteli painon putoamisesta ja terveydenhoitajakin sanoi että älä enää laihduta. En kuunnellut vaan sairaalla tavalla sain rohkaisua jatkaa.
Ei mennyt kovin kauaa kun jo kaikki tämä alkoi tuntua olossa; oli kylmä, ei enää jaksanut, heikotti, ahdisti.. Aloin ajattelemaan ja pelkäämään kuolemaa. Opiskelin (ja opiskelen edelleen) lähihoitajaksi ja edessä oli työharoittelu lasten parissa. Oli vaikea keskittyä mihinkään ja rytmihäiriötäkin alkoi ilmaantua. Päivän päätteeksi ei voinut mitään muuta kuin mennä kotiin ja nukkua. Tunsin itseni hyvin heikoksi.
Olen aina rakastanut kaikenlaista puuhastelua, menoa ja ohjelmaa, enkä ole koskaan jaksanut pysyä kauaa paikoillani. Kaikki tällainen kuitenkin karsiutui pois vähitellen, koska toistuvat rytmihäiriöt ja heikotukset estivät sen, koska ikinä ei tiennyt milloin ja missä nämä iskisi ja mitä silloin tekisin. Koska seurustelen, tämä kaikki kosketti tavallansa myös suhdettamme poikaystäväni kanssa; hän koki etten enää välitä yhtä paljon, vaikka syy olla lähtemättä oli pelko.
Rakastan myös vanhuksia ja heidän kanssaan tahdon toimia myöhemmässä työelämässänikin; he ovat aitoja! Mutta enhän voisi tällaista työtä tehdä syömättä. Se työ vaatii paljon myös fyysistä ponnistelua. Pitää jaksaa myös ajatella; esim. lääkkeiden jaossa pitää olla tarkka, mutta miten jaksaisin ajatella jos aivoni eivät saa ravintoa? Olisinko silloin hyvä työntekijä?
Tämä sairaus pienentää hiljalleen (tai vähän nopeamminkin) sosiaalista elämää. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Se sulkee omaan pieneen maailmaansa, jossa sitä sitten ollaan yksin. Mitä elämää se on? Minä ainakin haluan tehdä elämälläni jotain! Rakastaa toisia ihmisiä ja välittää heistä! Tukea omia vanhempia silloin, kun he alkavat vanheta ja tarvitsevat hoivaa! Olla hyvä tyttöystävä kihlatulleni ja perustaa yhdessä oman perheen, saada omia ihania lapsia ja rakastaa heitä kaikella sydämmelläni!
En ole terve vieläkään. Kamppailen itseni kanssa päivittäin, mutta koska tiedän, että anoreksia ei ole asia jolle haluan elämäni omistaa, yritän syödä niin hyvin kuin osaan. Halusin vain kehottaa kaikkia teitä miettimään; mitä oikeasti rakastatte? Mitä haluatte elämältänne? Kuinka kukaan rakastaisi enempää itsekästä luurankoa kuin hyvinvoivaa ja kanista ihmistä?
Toivon voimaa ihan jokaiselle
Itse sairastuin anoreksiaan reilu vuosi sitten. Ensin karsiutui pois herkut, kunnes pikkuhiljaa homma luisui siihen pisteeseen, että syödä saa vain tiettyinä kellonaikoina, tietyn kalorimäärän, mielellään vain niitä tiettyjä aineita ja jos vaan irti lähti niin juoksulenkki jälkiruoaksi. Aluksi homma tuntui tosi hienolta, kun painoa alkoi tippua ja tuntui että sai jotain otetta itseensä ja elämäänsä. Ei silloin vielä näkynyt mitään syytä lopettaa. Kaverit huomautteli painon putoamisesta ja terveydenhoitajakin sanoi että älä enää laihduta. En kuunnellut vaan sairaalla tavalla sain rohkaisua jatkaa.
Ei mennyt kovin kauaa kun jo kaikki tämä alkoi tuntua olossa; oli kylmä, ei enää jaksanut, heikotti, ahdisti.. Aloin ajattelemaan ja pelkäämään kuolemaa. Opiskelin (ja opiskelen edelleen) lähihoitajaksi ja edessä oli työharoittelu lasten parissa. Oli vaikea keskittyä mihinkään ja rytmihäiriötäkin alkoi ilmaantua. Päivän päätteeksi ei voinut mitään muuta kuin mennä kotiin ja nukkua. Tunsin itseni hyvin heikoksi.
Olen aina rakastanut kaikenlaista puuhastelua, menoa ja ohjelmaa, enkä ole koskaan jaksanut pysyä kauaa paikoillani. Kaikki tällainen kuitenkin karsiutui pois vähitellen, koska toistuvat rytmihäiriöt ja heikotukset estivät sen, koska ikinä ei tiennyt milloin ja missä nämä iskisi ja mitä silloin tekisin. Koska seurustelen, tämä kaikki kosketti tavallansa myös suhdettamme poikaystäväni kanssa; hän koki etten enää välitä yhtä paljon, vaikka syy olla lähtemättä oli pelko.
Rakastan myös vanhuksia ja heidän kanssaan tahdon toimia myöhemmässä työelämässänikin; he ovat aitoja! Mutta enhän voisi tällaista työtä tehdä syömättä. Se työ vaatii paljon myös fyysistä ponnistelua. Pitää jaksaa myös ajatella; esim. lääkkeiden jaossa pitää olla tarkka, mutta miten jaksaisin ajatella jos aivoni eivät saa ravintoa? Olisinko silloin hyvä työntekijä?
Tämä sairaus pienentää hiljalleen (tai vähän nopeamminkin) sosiaalista elämää. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Se sulkee omaan pieneen maailmaansa, jossa sitä sitten ollaan yksin. Mitä elämää se on? Minä ainakin haluan tehdä elämälläni jotain! Rakastaa toisia ihmisiä ja välittää heistä! Tukea omia vanhempia silloin, kun he alkavat vanheta ja tarvitsevat hoivaa! Olla hyvä tyttöystävä kihlatulleni ja perustaa yhdessä oman perheen, saada omia ihania lapsia ja rakastaa heitä kaikella sydämmelläni!
En ole terve vieläkään. Kamppailen itseni kanssa päivittäin, mutta koska tiedän, että anoreksia ei ole asia jolle haluan elämäni omistaa, yritän syödä niin hyvin kuin osaan. Halusin vain kehottaa kaikkia teitä miettimään; mitä oikeasti rakastatte? Mitä haluatte elämältänne? Kuinka kukaan rakastaisi enempää itsekästä luurankoa kuin hyvinvoivaa ja kanista ihmistä?
Toivon voimaa ihan jokaiselle
Vastaukset 4
Vanhimmat
hei! sinä nyt annoit ainakin minulle itsestäsi hyvän käsityksen ja haluaisin kysyä että kun olen tälläinen aikalailla pallonmuotoinen ja haluisin laihtua ja ajattelin että olisi ehkä nopeeta laihtua niinko "anoreksian" avulla eli syö sillon ja sillon vaa ja nii pois päin...mutta sitten kun on siinä ihannepainossa niin sen voi jättää ja alkaa syömään vähän enemmän ja terveellisemmin...eli voiko siitä laihduttamisesta tekeytyä anoreksia??....olis ihan sairaan makeeta jos voisit vastata!? kun vaikutat niin ymmärtäväiseltä tyypiltä.
Vastaan nyt ensin näin, että en haluais jakaa mitään laihdutusvinkkejä tai mittoja jne.
Musta tuntuu että aika monesti se menee nimenomaan niin että suunnitellaan ensin vaan muutaman kilon laihdutusta ja että sen jälkeen syöminen palautuis taas järkeväksi tjsp. Anoreksia onkin siitä kavala sairaus että kun sen kanssa alkaa leikkimään niin tuskin huomaakaan kun se valtaa enemmän ja enemmän alaa. Ole siis kiltti äläkä ala sen keinoin laihduttamaan ollenkaan
Kiitos vastauksestasi! ^^ Arvostan sitä......ja ymmärrän että et halunnut laittaa mittojasi nettiin! =D
miten muuten laihduit sillon esim viikossa? ja nii pois päi? 88D