Te parantuneet

minullekkin. sen jos jotain haluaisin tietää.

Parantuneita ei näillä palstoilla taida juurikaan liikkua. Mulla on nyt hyvä vaihe ja tiedän ettei mun kannattaisi käydä lukemassa näitä viestejä.

Mulla parenemisen tie alkoi hyvästä motivaatiosta ja sitten mulla on kevereita, jotka auttaa. Ne tukee ja uskoo muhun. Lisäksi aloitin uudet harrastukset eli yritän pitää itseni kiinni mielenkiintoisessa tekemisessä.

Mä suunnittelen syömiseni hyvin ja vältän niitä tilanteita, joissa mulla on mahdollisuus oksentaa. Syömisten suunnitteluun liittyy se, etten päästä itseäni lihomaan.

Tää vuosi on mennyt kaiken kaikkiaan hyvin. Olen laihtunut järkevällä syömisellä 5 kiloa, oksentanut vain kaksi kertaa. Lisäksi mulla on tunne, ettei mun tarvitse oksentaa.

Näin mulla. En osaa ketään auttaa, sillä uskon, että jokaisen on löydettävä omat keinonsa lopettamiseen. Se kyllä kannattaa! On hienoa, kun ei tarvitse ajatella ruokaa.

Minä en tiedä muuta keinoa parantua bulimiasta ja anoreksiasta,jotka ovat molemmat saman sairauden kaksi eri oiretta,kuin puhumalla kaikesta mielen täyttävästä elämän ahdistuksesta jonkun luotettavan ja ymmärtävän ihmisen kanssa.

Bulimiassa ja anoreksiassa ihminen kieltää itseltään ruuan,jota kipeästi tarvitsee elääkseen ja voidakseen hyvin,molemmissa tavoite on laihtuminen.Mutta ruuan mukana ihminen kieltää myös tunteensa.

Tai toisinpäin:tunteiden nielemisestä seuraa tarve kontrolloida itseään eli kieltää itseltään ruoka(usein sitä haluaa 'näyttää'jollekin että pystynpä!,ainakin itselleen).

Ja kun ruuan kieltää,on sitä PAKKO ajatella koko ajan.Sairastinpa anoreksiaa tai bulimiaa,ruoka oli mielessäni 24/7.Ja välillä sitä retkahtaa ahmimaan henkensä hädässä,se on satavarma-niin kauan kuin on vielä niin terve,että elimistö haluaa ruokaa.

Siksi kummastakin on vaikeaa parantua vain yrittämällä entistä kovemmin harjoittaa itsekuria;ihmisen mieli ei kestä sellaista rääkkäystä särkymättä.Niistä paranee armahtamalla itsensä,puhumalla ja itkemällä ja tekemällä sen auttamaan kykenevän kuuntelijan kanssa.

Kuinka moni varsinkin bulimiaa sairastavista tuntee olevansa yksin helvettinsä kanssa ja häpeää ja vihaa itseään ja sairauttaan!Ja kuinka paljon meillä jokaisella on kohtalotovereita!

Sairaudestaan puhuminen on ainoa tie ulos siitä.Itseään ei tarvitse hävetä!Meillä jokaisella on ongelmia ja vaikeuksia.Minä olen onnellinen,etten jäänyt helvettiini yksin nääntymään,en ole päivääkään katunut että lähdin puhumaan itseni vapaaksi.Enkä häpeä itseäni enää.

Älkää antako periksi,jotka haluatte parantua!Se on mahdollista.